Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen.

Minulla on siihen ristiriitainen suhde. Toisaalta sana merkitsee maailmojen luomista ja oven avaamista jonnekin toiseen ulottuvuuteen, vaatekaappia Narniaan, jäniksenkoloa, tähtipölyä Mikä-Mikä-Maahan. Se on ollut se tapa, millä olen lapsuudesta saakka jäsentänyt omaa maailmaani ja kokemuksiani siinä. Lukutoukkana haaveilin myös pitkään ensisijaisesti kirjailijaksi tulemisesta, ja kunnianhimoisena varhaisteininä jätinkin ensimmäisen fiktiokäsikirjoituksen Otavalle varhaiskypsässä 13-vuoden iässä. Käsikirjoitus ei mennyt kustannustoimittajan seulasta lävitse, mutta sain takaisin ystävällisen ja rohkaisevan kirjeen, jossa kehoitettiin jatkamaan ja kehittämään ilmaisua.

Writing a book is learning to be patient

Sittemmin niin fyysiseen kuin virtuaalisen pöytälaatikkoon kertyi sivukaupalla novelleja ja runoja, esseitä ja muita tekstejä, joissa kokeilin mahdollisimman laajasti erilaisia tyylilajeja. Luin kirjallisten esikuvieni tekstejä kuin piru raamattua ja yritin oppia ne tarinankerronan tekniikat, joilla saatiin lukija koukuttumaan ja teksti soljumaan. Kehitin systemaattisesti omaa ilmaisuani ja yritin löytää oman tapani kirjoittaa.

Yliopistossa tämä kaikki kuitenkin tyrehtyi, sillä suurin osa kirjalliselle ilmaisulle varatusta ajasta meni opiskelutöihin. Satunnaisesti kirjoitin puhekielistä blogia, mutta nimimerkin takaa ja päiväkirjamaisesti elämäjulkaisten. Maisteriopinnoissa upotin itseni pro gradu -työn kirjoittamiseen ja sen jälkeen kuvioon tuli väitöskirja, joka viimeistään iski viimeisen naulan luovan kirjoittamisen arkkuun.

IMG_0674

Kirjoittamisesta tuli työtä.

Aiemmin sivumäärä tuntui aina hyvin merkitykselliseltä saavutukselta. Se tuntui hurjalta ajatella, että minä itse olen kirjoittanut nuo kaikki kolmekymmentä tai sata sivua. Tai kaksi ja puoli sataa sivua. Ne ovat minun sanojani ja ajatuksiani, tosin sivuten myös toisten kirjoittajien, tutkijoiden, ajatuksia. Mutta se ei enää ole tuntunut samalla tavalla tärkeältä, merkitykseltä, kuin aiempi kirjoittaminen. Kun kirjoittaminen oli vielä mielikuvituksen ruokkimista, kaukana teknisistä rajoitteista, ja muodollisuuksista.

image2

Alku – keskikohta – loppu.

Myös akateemisella artikkelilla on vastaava runko. Erityisesti humanistisissa tieteissä kielellinen ilmaisu on akateemisessa kirjoittamisessakin tärkeää, sen sijaan, että käyttäisi rivejä mahdollisimman laajan lähdeviitekirjaston esittelemiseen. Mutta kun kirjoittamisesta on tullut osa työtä, ja hyvin keskeinen osa sitä, siitä on tullut myös monella tapaa vaikeampaa. Kun kirjoittaminen on luovaa ja inspiraatiokeskeistä, ei tekstiä määrällisesti välttämättä synny kovin paljon, mutta sen tuottaminen on eri tavalla “hyvää fiilistä”. Moni ammattikirjoittajakin ylläpitää tiettyjä rutiineja, kuten aamun ensituntien aikana ahkerointia ja iltapäivällä editointia. Samaan tapaan olen myös tutkijana yrittänyt rakentaa vastaavia rutiineja. Houkutella niitä sanoja esille ja systemaattisesti yrittää ylittää itseasettamiani esteitä ja “valkoisen paperin kammoa”. Pomodoro-tekniikka, SelfControl-sovellukset ja muuta kikkailut toimivat myös niinä päivinä, kun joutuu olemaan keskimääräistä ankarampi itselleen.

image1

Tiedän jo aika tarkkaan omat tehokkaat päivärutiinini, ja kun joinain päivinä se ajatus ei vain kulje, ja tekstiä ei vain synny, sen on annettava olla. Lenkki koirien kanssa, tiskaaminen, puutarhatyöt (kitkemisen valtava voima!) ja puolison tai kollegan kanssa keskusteleminen avaavat monesti isommatkin lukot.

Mutta onkohan sitä samaa kirjoittamisen taianomaista tuntua enää mahdollista tavoittaa? Onko sinulla hyväksi todettuja tekniikoita?

Welcome to Data Science Hackathon – Citizen Mindscapes & Suomi24

Interested in science, large data sets, creating tools to hack data? Welcome to Data Science Hackathon -Citizen Mindscapes & Suomi24 29.-30.5.2015.

The main goal of the event is to allow researchers and coders work together and find new ways of collaborating in the field of data science. Over two days, teams consisting of coders and researchers will figure out research problems and create solutions and demos to find their answers.

Curious to know more? See Futurice event info and see you there!

Kriisiseminaarista avoimeen tieteen tutkimusetiikkaan – tutkija panelistina

Kiireinen viikko takana. Maanantaina olin asiantuntijapaneelissa Turvallisuuskomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä Henkisen kriisinkestävyyden seminaarissa. Aiheena oli “Median merkitys kriisissä” ja keskustelemassa oli itseni lisäksi myös YLEn vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen, sekä valtioneuvoston kanslian viestintäjohtaja Markku Mantila.

Alustimme kukin oman puheemme lyhyesti ja käsiohjelmissa oli jaettuna laajemmat 4000 merkin puheenvuorot. Itse luonnollisesti keskityin omasta näkökulmasta mediaan teknologian ja internetin näkökulmasta, sekä miten esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä kriisiä voidaan purkaa verkkoteknologioiden avulla. Yleisöstä nousi myös kiinnostavia näkökulmia verkkovihasta, trolleista, medialukutaidosta sekä viestinnän monikanavaisuudesta. Keskustelimme myös auktoriteetin merkityksestä, eli siitä, kuka viestii missä, milloin ja kenelle kriisin hetkellä.

Tänään puolestani olin mukana ATT-hankkeen Avoimen tieteen areenalla, joka järjestettiin Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen tiloissa Minerva-aukiolla. Tavoitteena oli keskustella avoimesta tieteestä, avoimista tutkimusaineistoista sekä tutkimuseettisistä kysymyksistä monilta eri näkökanteilta. Panelisteiksi oli valittu mielestäni todella kiinnostava otos eri tieteenaloja:

  • Anna Haverinen, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopiston Porin yksikkö
  • Karoliina Honkala, kemia, Jyväskylän yliopisto
  • Veronika Laippala, kielitieteet, Turun yliopisto
  • Jussi Paananen, biolääketiede, Itä-Suomen yliopisto
  • Sami Pihlström, filosofia, Helsingin yliopisto
  • Ilpo Vattulainen, biologinen fysiikka, Tampereen teknillinen yliopisto

Alustimme jokainen keskustelua kymmenisen minuuttia, ja vaikka etukäteen olin pähkäillyt riittääkö minulla sanottavaa, huomasin videolta, että olin tehokkaasti papattanut melkein tasan kymmenen minuuttia (ks. kohta 35.10-45.00). Meille oli etukäteen annettu kysymykset, joita pohtia ja itse sain pureskeltavaksi kysymyksen tutkimusaineistojen kaupallisuudesta eli onko kaupallisuus ja kaupallinen käyttäjäseuranta elimellinen osa verkkoa, ja miten tutkia eri aineistoja verkossa eettisesti.

Kollegani Sari Östman ja Riikka Turtiainen ovat luoneet seuraavan tutkijan eettisen huoneentaulun, jota mainostinkin omassa puheessani. Tätä taulua voi käyttää työkaluna, kun määrittelee tutkimuksen alussa, sen aikana ja tutkimuksen päätteeksi eettisiä näkökulmia.

Korostin myös omassa puheessani kontekstuaalisuuden merkitystä eli sitä, kuinka verkkotutkimuksessa (erityisesti) aiheen valinta ratkaisee eettisyyden asteen. Tutkimuseettisistä, tekijänoikeudellisista ja henkilötietosuojalain määritelmistä huolimatta esimerkiksi itse pyysin aina tutkimusluvan, vaikka aineisto (esim. muistoblogi) olisi ollut julkisesti saatavilla. Koin sen osaksi vastuullista lähestymistapaa sekä intiimin ja herkän aiheen kunnioittamista. Varsinkin semi-julkisissa verkkotiloissa, kuten Facebookissa, moni unohtaa kirjoittavansa vaikkapa täysin julkiseen ryhmään. Tällöin mielestäni ryhmän perustajalla ja jäsenillä oli oikeus kieltää havainnointini. Usein sainkin vastaukseksi nimittäin “tätä ei ole tarkoitettu tutkimuskäyttöön, vaan meidän läheisen suremiseen ja muistelemiseen”.

Tutkimusaineistojen avoimuus ja open access oli kiinnostava näkökulma myös. Omalla alallani en ole esimerkiksi vielä törmännyt siihen, että kirjoittajan pitäisi itse maksaa open access julkaisulle oman artikkelinsa julkaisemisesta, mutta ilmeisesti joillain aloilla tämä alkaa olla jo valitettava käytäntö. Valitettava sen vuoksi, että esimerkiksi apurahatutkijoille monen sadan tai jopa tuhannen euron maksu on aivan liian iso kynnys. Thanatoksen toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä (ja lehden perustajajäsenenä) emme ole toimituskunnassa joutuneet vielä vastaavien kysymysten eteen, mutta meidän arkistomme ei olekaan (vielä) niin massivinen, että joutuisimme sen vuoksi miettimään kustannuskysymyksiä samalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavia keskusteluja tällä viikolla ja Twitter-tilini onkin sauhunnut. Kiinnostavilla ja antoisilla tapahtumilla on kuitenkin sivuvaikutuksensa, sillä artikkelin deadline vilkkuu kuun lopussa, ja sen vuoksi joudun paiskimaan töitä viikonloppunakin. Mutta mikäpäs kotikonttorin terassilla on nakutellessa, kun kelit suosivat ja kahvia riittää.

Grief in the Digital Age – how memories are preserved and shared (video)

This documentary by 72U depicts my research results on point. How much people can share and learn about their loved ones through social media, and how much it gives comfort.

“Not all get to see their loved one like this.. I get to see him in YouTube whenever I want.”

“I’ve discovered that my son has crazy dance skills! His passion.. I wasn’t present on those moments, but his friends were.”

“If Tom’s Facebook page ever got deleted I would be devastated, like I’ve lost him all over again.”

“I’m looking at him through the eyes of others, how they saw him.”

Kuolemantutkimuksen seura etsii vuoden opinnäytetyötä!

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry. etsii jälleen viime vuoden parasta kuolemantutkimuksen pro gradua tai vastaavantasoista opinnäytettä. Ehdota vuonna 2014 valmistunutta opinnäytettä seuran hallitukselle osoitteessa ilona.pajari(at)jyu.fi 15.5.2015 mennessä.

Palkinnon saaja julkistetaan SKTS:n vuosikokouksessa 27.5.2015 Helsingissä. Palkinnosta ilmoitetaan voittajalle viikkoa ennen tilaisuutta. Palkinto käsittää kunniakirjan ja opinnäytteen esittelyn seuran sivuilla.

“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.

Digitaalinen jäämistösi – mitä sinusta jää digitaalisena jäljelle?

Olin tänään puhumassa digitaalisesta jäämistöstä Turun Auralassa, missä yleisö koostui pääasiassa seniori-ikäisistä kuuntelijoista. Sali oli täynnä ja luento striimattiin myös reaaliajassa Raision kansalaisopistoon. 

Digitaalisesta jäämistöstä on ollut viime vuosina jonkin verran puhetta ja enemmän jäämistöoikeuden* näkökulmasta. Raha onkin yleensä se suurin ongelmatekijä, kun lähdetään perikunnan asioita selvittämään.

Miten jäämistöä tulisi hallinnoida?

Digijäämistöksi luetaan kaikki henkilön omistama digitaalinen materiaali, jolloin se koostuu niin teknologiasta (tietokoneet, älypuhelimet), linsenssien alaisista ohjelmistoista, digivalokuvista, käyttäjätileistä palveluissa, sähköisistä sopimuksista, salasanoista, profiileista jne.. Määrä voi olla huikea, vaikka myös maallinen jäämistökin voi olla mittava. Hallinnointi vaatii taas erilaisen lähestymistavan, sillä digijäämistö ei vie samalla tavalla fyysistä tilaa.

Perikunnalle olennaisinta onkin pohtia mikä on rahallisesti merkittävää; toisin sanoen onko edesmenneellä suoraveloitussopimuksia esim. Netflixiin, kuntosalille tai paperilehdistä, tai onko hän ollut esimerkiksi aktiivinen nettipokerinpelaaja, jonka käyttäjätilillä saattaa olla satoja euroja tallessa. Kuolintodistus ja sen digitaalinen kopio, eli yleensä pdf-tiedosto, on kaiken a ja o, kun palveluja lopetetaan. Googlea voi käyttää apuna, kun haluaa löytää ohjeita eri palveluntarjoajilta, jolloin seuraavat hakulauseet ovat hyödyksi:

– miten poistaa edesmenneen käyttäjäprofiili (palvelun nimi)

– miten poistaa Googlen hakuosuma

– kuolleen käyttäjätilin lopettaminen (palvelun nimi)

Ylläolevilla hakulausekkeilla löytää yleensä ohjeet kuinka edetä. Jos ohjeita ei löydy, tai niitä on vaikea noudattaa, voi aina lähettää sähköpostia tai jopa soittaa ja kysyä suoraan kuinka toimia.

Se aineisto, joka ei ole jäämistövarallisuuden näkökulmasta merkittävää, saattaa olla tunnearvoltaan kuitenkin jotain muuta. Monet sovellukset, kuten Facebook, tallentavat valtavat määrät digitaalista persoonallisuutta, jalanjälkiä, jotka kertovat ihmisestä ja hänen elämästään tietynlaisen puolen. Surevalle ihmiselle tällaiset tunnearvolta rikkaat aineistot voivat olla yllättävänkin tärkeitä, mutta tätä voi olla etukäteen vaikea ennakoida ilman aiempaa kokemusta vastaavasta.

Missä vaiheessa poistan puhelinnumeron? Tunnearvon merkitys

Digijäämistön ollessa kyseessä, myös tunteet tulevat mukaan. Yllättävätkin asiat saattavat olla symbolisesti tärkeitä, kuten esimerkiksi tekstiviestit ja puhelinnumerot, digikuvista puhumattakaan. Digikuvien määrä on huikea verrattuna aiempien vuosikymmenien paperikuviin, mutta määrä ei tietenkään aina takaa laatua ja laatu on aina subjektiivista. Toiselle se heilahtanut lomakuva saattaa olla tunnearvoltaan tärkeä, koska se muistuttaa tietystä hetkestä. Toiselle taas ne kymmenet selfiet, varvaskuvat tai videonpätkät edesmenneen koirista leikkimässä.

Tunnearvon ennakointi etukäteen voi olla yllättävän hankalaa, sillä arvon ymmärtää usein vasta silloin kuin menetys tulee omalle kohdalle. Esimerkiksi läheisen puhelinnumeron poistaminen kännykästä voi olla yhtä iso askel kuin vaikkapa edesmenneen puolison hammasharjan pois heittäminen. Jos suru ei ole tullut kohdalle, tuollaisen ratkaisun tekeminen voi tuntua lastenleikiltä, kunnes joutuu itse kohtaamaan sen symbolisen luopumisen – konkreettisesti.

Digitaalinen arki säilyy – vai säilyykö?

Puhuin myös digitaalisen arjen säilymisestä ja miten se tulee vaikuttamaan tulevien vuosikymmenien tai -satojen tutkijoiden elämään. Se, mitä nykyhistorioitsijat tietävät esimerkiksi 1800-luvusta, riippuu täysin niistä painetuista ja kirjoitetuista lähteistä, jotka tuolta ajalta ovat säilyneet. Kirjeet ja kirkonkirjat, viralliset dokumentit. Nykyajasta pelkästään yhdeltä henkilöltä voi jäädä jälkeen tuhansia statuspäivityksiä ja yhtä monia tekstiviestejä, joissa pyydetään vaikkapa puolisoa tuomaan maitoa kaupasta, nauhoittamaan Salkkarit tai joissa hehkutetaan alkanutta kesälomaa kuvalla omista varpaista nurmikolla – ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Toisaalta, digitaalinen aineisto on hyvin haurasta. Yksi näpäytys delete-nappia, verkon kaatuminen, kahvikuppi tietokoneen näppäimistölle ja valtava määrä digitaalista aineistoa on kadonnut tiettymättömiin. Yksi luennolle osallistuneista herroista myös toi esille sen seikan, että vaikka haluaisi itse jättää omille lapsenlapsilleen vaikkapa bloginsa, eivät he teini-ikäisinä osaa olla sellaisesta kiinnostuneita. Arvostus voi tulla vasta joskus paljon myöhemmin, “sitten aikuisena”, jolloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Teknologia itsessään myös vanhenee. Vielä 2000-luvun alussa suositeltiin digikuvien tallentamista cd- ja dvd-levyille, kunnes huomattiin, ettei se teknologiana kestä aikaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi valokuvapaperi. Puhumattakaan ohjelmistojen vanhentumisesta. Diskettiä en itse saisi enää millään omalla päätelaitteellani luettua. Ohjelmistopäivitykset vanhentavat tiedostoja myös.

Mitä tehdä ja minne ottaa yhteyttä?

Moni kommentoi luennon jälkeen, että kylläpä kuoleminenkin on tehty vaikeaksi, ja onhan se. Tai no, kuoleminen itsessään ei ole vaikeampaa, ainoastaan perikunnan vastuu ja huolehtimisen arvoiset asiat. Jokaiseen palveluntarjoajaan joutuu yleensä olemaan erikseen yhteydessä, digitaalisia dokumentteja (pdf.) varten saattaa joutua etsimään se digitaalisen laitteen, jolla tehdä niitä dokumentteja (eli skanneri). Kuolintodistukseen on pääsy vain lähiomaisella, mutta esimerkiksi ystävät ja kollegat saattavat joutua “kestämään” jonkin sosiaalisen median sovelluksen jatkuvaa muistuttelua syntymäpäivistä, joita ei enää juhlisteta, ja kaveri-pyyntöehdotuksista, joita kukaan ei ole enää hyväksymässä. Maailmamme digitalisoituu – tahdoimme sitä tai emme – ja nyt eläkkeellä olevat sukupolvet saattavat olla niitä viimeisiä, joiden digijäämistö on vielä jollain tavalla hahmotettavissa: pankkisopimuksia ja suoraveloituksia.

Aina voi myös maksaa siitä, että joku toinen huolehtii. Mors Digitalis on uuden karhea jyväskyläläinen digitaalinen hautaustoimisto, joka lupaa sulkea palvelut ja kotiuttaa digitaalisen omaisuuden perikunnalle jaettavaksi. Palvelusta voi myös maksaa ennakkoon, ns. testamentin tapaan, mikäli tietää digijäämistönsä hallinnoimisen olevan vaikea pala tai että sen hoito on välittömässä lähitulevaisuudessa edessä. Palvelu voi olla etenkin yrittäjälle, poliittisesti tai taiteellisesti aktiiviselle hyvin hyödyllinen, kun digitaalista aineistoa – oli se rahallisesti arvokasta tai ei – on enemmäin kuin ns. perustallaajalla.

Vastaavia palveluntarjoajia on varmasti tulossa vielä paljon lisää. Myös moni sivustoista tulee tulevaisuudessa ottamaan jäämistöasiat tarkemmin huomioon. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa parhaillaan meneillään, mikä tutkijan näkökulmasta on kiehtovaa seurattavaa.

 

 

 

*Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on kirjoittanut teoksen Digitaalinen jäämistövarallisuusjoka perustuu vuonna 2012 tekemäänsä selvitykseen digitaalisen jäämistön oikeudellisesta asemasta. Viestintävirasto esimerkiksi katsoo, että perikunnalla on oikeus saada käyttöönsä edesmenneen sähköiset viestit eli esimerkiksi sähköpostit, mikäli nämä eivät ole työantajan tietosuojalain piirissä.

TÄNÄÄN: Akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan

Viime aikaisiin tiedepoliittisiin keskusteluihin liittyen tule tänään Helsingin yliopiston Porthanian rakennuksen liepeille osallistumaan tieteelliseen tapahtumaan, joka ei  tule näkymään Tuhat-tietokannassa, se ei nosta kenenkään h-indeksiä tai muutakaan virallisilla mittareilla olevaa tieteellistä tolloksellisuutta (entistä kakkosohjaajaani prof. Outi Fingerroossin sanoja lainatakseni). Itsekään en ole Helsingin yliopiston jäsen tai työntekijä, mutta aion mennä osoittamaan tieteellisen kollegiaalisen tukeni asiassa, sekä nauttimaan tunnelmasta!

Tapahtuman Facebook-sivuilta lainattua:

“Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen.”

Jorma Ollila, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Slush-kasvuyritystapahtumassa

———————————————————————

Tästä tilaisuudesta et saa opintopisteitä. Eivätkä luennoitsijat ja yliopisto saa merkintöjä TUHAT-tietokantaan.

Tämä tilaisuus on liikaa opiskelua, vapaan lukeneisuuden juhla, akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan.

Me olemme ylpeitä akateemisuudestamme. Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Pidämme luentoja toisillemme yliopiston ulkopuolella, koska yliopiston sisäpuolella meidän odotetaan tuottavan rahaa, innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja, tutkintoja tai kärkisijoja yliopistorankingeissa.

Emme tulleet yliopistoon näistä syistä. Olemme yliopistolaisia, koska haluamme tietoja, ymmärrystä, sivistystä ja viisautta. Olemme yliopistolaisia saadaksemme selville, minkälainen todellisuus on.

Haluamme, että yhteiskunnassa on paikkoja, joiden tavoite ei ole määritettävissä ja tuotto mitattavissa kuin ämpärin tilavuus.

Oikeassa yliopistossa tavoitellaan tietoa ja ymmärrystä enemmän kuin rahaa ja menestystä. Siellä luotetaan siihen, että jos tiede on rehellistä, se on lopulta myös hyödyllistä.

Akateemisella vapaudella on tarkoituksensa, nimittäin luovuus. Suurin osa kaikesta, mitä maailmassa on keksitty, on keksitty sattumalta. Luovuus, kuten sivistys, viisaus ja moraali vaativat oikeaa akatemiaa, jossa luetaan vapaasti, tarpeettomasti ja ylenpalttisesti.

Yliopistomme on 375 vuotta vanha. Yliopistolla on omat syynsä olla olemassa: tieto, tutkimus, oppi, sivistys, ymmärrys, uteliaisuus ja luovuus. Yliopisto ei koskaan ole ollut ainoastaan valtion, keisarin, kuninkaan tai kirkon palvelija. Siellä on aina arvioitu vallitsevia arvoja kriittisesti. Tänäänkään yliopisto ei ole pelkkä talouselämän palvelija ja innovaatiotehdas.

Nyt yliopistohenkilökunnan aika menee pitkälti oman tekemiseen raportointiin ja toisten tekemisten arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkii ja opettaa, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan. Tähän käytämme aikamme ja energiamme, vaikka haluaisimme palvella tiedettä.

Jatkuva mittaaminen, raportointi, evaluaatio ja huippuretoriikka on oikean luovan ja viisaan yliopiston vastakohta. Mutta yliopisto hehkuttaa sijoituksia rankingeissa ja julkaisumäärissä, kantaa huolta graafisesta ilmeestä ja riitelee Tokmannin kanssa ämpärikaupan nimestä.

Emme tunnista itseämme tästä yliopistomme brändistä. Siksi viestimme itse. Nämä näennäisen hyödyttömät liialliset, rehelliset ja tieteelliset luennot ovat viestimme.

 

Ohjelma:

klo 12.30 FT, kollegiumtutkija Janne Saarikivi (fennougristiikka/HCAS): Onko sanojen merkitysmuutos (epä)säännöllinen?

klo 13.00 prof. Juha Janhunen (Itä-Aasian tutkimus): Kielihistoriasta

klo 13.30 VTT, dos., tutkijatohtori Eeva Luhtakallio (sosiologia): Kansalaisuus ja performatiivinen valta

klo 14.00 PhD., dos., akatemiatutkija Reetta Toivanen (oikeusantropologia): Suvaitsevaisuuden kirot. Kriittinen antropologia ja rasismi

klo 14.30 prof. Jaakko Hämeen-Anttila (arabistiikka): Kulttuurivaikutteiden välittyminen itäisen Välimeren alueella ennen uutta aikaa

klo 15.00 FT, kollegiumtutkija Taina Riikonen (äänitaide/HCAS): Äänellä kirjoittaminen ja radion iho

klo 15.30 prof. Tomi Huttunen (venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri): Semiosfääristä

klo 16.00 prof. Eero Tarasti (musiikkitiede): Kulttuuri ja transendenssi

klo 16.30 FT, dos, yliopistotutkija Syksy Räsänen (kosmologia): Sata vuotta yleistä suhteellisuusteoriaa – mitä me siitä hyödymme?

Jokaisen luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksiin ja keskusteluun. Puheenjohtajana toimii VTT, LLM Miia Halme-Tuomisaari (antropologia).

Pleis tu bi – menovinkki Helsingissä 27.3. “HCAS SYMPOSIUM: Mediating Belonging – Re-thinking Social Theory Today”

Vinkkaan mielenkiintoisesta key note -esiintyjästä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämässä kaksipäiväsessä tapahtumassa “HCAS SYMPOSIUM: Mediating Belonging – Re-thinking Social Theory Today“. (Ilmoittautumaan ehtii vielä!). Symposium järjestää myös avoimen tapahtuman Korjaamolla perjantaina illalla “Muukalaisena elämässä? Keskustelua kuulumisen ja vierauden tunteista” tapahtuman (tsek Facebook).

Perjantai 27.3.

13:30 III Key Note Professor Susanna Paasonen, University of Turku, Volatile, vital networks: affect, connectivity and technology
Chair: Research Fellow Nora Hämäläinen, HCAS
14:30 Comments and Discussion (Dr Stephanie Alice Baker, City University London)
15:00 Closing of the Conference (Johanna Sumiala, HCAS)

Professori Susanna Paasonen on mediatutkimuksen alan guru, jonka viimeaikaiset tutkimukset ovat keskittyneet mm. pornoon ja affektiteoriaan.

Abstrakti: Volatile, vital networks: affect, connectivity and technology

Smart devices and network connectivity have ubiquitous presence in everyday life. As citizens, we are dependent on their accessibility and functioning in carrying on with our everyday lives in acts of work and play alike, by ourselves and in connection with others. Since technological failure is nevertheless always imminent, these dependencies are also sources of ambiguity, frustration, irritation and fear. Drawing on student essays describing the sensations evoked by technological failure, this presentation explores the visceral, affective intensities involved in constant connectivity to, and dependency on, network media. By examining how the essays articulate and configure the notion of “the user,” the paper addresses network
media as both volatile and vital in the ways that it modulates (increases, sustains and diminishes) the users’ capacity to act in the world — to the point of undermining the notion of the user itself. It does so through a dialogue with theorizations of affect (e.g. Ahmed; Featherstone), network culture (e.g. Kember & Zylinska), STS and actor-network theory (e.g. Latour; Schüll). Much more than an instrument for communication and information exchange, connectivity therefore becomes figured as a vital component of the networks that comprise the social world and individuals’ potentialities for action within.

IDEALIZED DEATHS – Death Studies Symposium (2016, Finland)

Call for papers

IDEALIZED DEATHS – an international multidisciplinary symposium

University of Jyväskylä, 11th – 12th February 2016

Why are some deaths more admirable than others? Are some causes of death more likely to create a beautiful memory? Do people need the idea of a beautiful death even in the 21st century? What is the meaning of martyrdom in our time? Is the death of a pop star always idealized?

Death studies have a long tradition of mapping various cultures of death and also tracing the changes modernization has caused in our understanding of good death. The idea that death has somehow “disappeared” from Western cultures has been dismissed as outdated: death is everywhere, deaths sells newspapers and internet sites, even if people still have problems talking about it in their own lives. Throughout history deaths have been interesting and important: the way people have died may have been decisive for their fate in the afterlife, not to mention their posthumous reputation. Some causes of death may be considered more beautiful than others; some give the dying person more time to prepare for their death. Tragic deaths touch people’s hearts and may raise the popularity of an artist to new heights.

In this symposium we intend to bring together scholars from various academic disciplines to discuss the topic of idealized death. What makes a death exemplary? Does a certain kind of death add to the legend of an already legendary person? Is dying young always beautiful and idealized? Are all good and beautiful deaths somehow sacrificial? Have some people tried to become immortal, one way or another, by seeking special kind of death?

Possible topics and ideas for abstracts:
– Martyrs and martyrdom in religions
– Death in war
– Sacrificial ideals and death
– Political deaths and martyrs
– Causes of death: tuberculosis, cancer, AIDS
– Suicide and past memorialization
– Rock’n’roll lifestyle and death
– Fandom and memorialization

Keynote speakers will be Dr Paul Middleton, University of Chester, UK and prof. Marja-Liisa Honkasalo, University of Turku, Finland.

The symposium is organized by the Finnish Death Studies Association and the Department of History and Ethnology in association with the Nordic Network of Thanatology.

The symposium fee is 100 euros, covering conference materials and all meals mentioned in the programme (forthcoming). We wish to receive abstracts no more than 300 words by the 15 August 2015 to the address ilona.pajari(at)jyu.fi. All inquiries concerning the symposium should also be sent to this address.