Osallistu kyselytutkimukseen vihapuheesta ja väkivallasta verkossa

Oletko joutunut vihapuheen tai väkivaltaisen toiminnan kohteeksi verkossa?

Oletko nähnyt tällaista toimintaa jota kuta toista kohtaan?

Oletko itse toiminut väkivaltaisesti verkossa?

Osallistu kyselytutkimukseeni: https://www.webropolsurveys.com/S/CBF1317B6B74224C.par

Tutkimus liittyy postdoc-hankkeeseeni, jossa tarkastelen verkkoväkivallan retoriikkaa ja diskursseja eri konteksteissa. Ks. lisätietoja (englanniksi).

How to follow my blog? / Miten voit seurata blogiani?

I got a message some time ago from a person who recommended I would create a Facebook page for this blog, so it would be easier to discuss and follow. It seems that commenting blogs is not as straightforward as commenting in Facebook (or in Twitter for that matter), which is why – drums – you can now Like and Follow in:

Facebook – Bits in the Space

Bloglovin´ (can’t add a widget yet, they don’t support WordPress)

my Twitter account

or via email (check the sidebar)

I’m hoping to start posting more, especially when I will be visiting Stockholm from September onwards as a visiting scholar in Existential Terrains project.

____

Ja samma på finska, eli sain jokin aika viestiä, että blogiani olisi miellyttävämpi seurata ja kommentoida Facebookissa. Aiemmin olen jakanut postauksia vain omille Facebook-ystävilleni, mutta koska olen tarkka siitä kenet hyväksyn kaverikseni, tein julkisen sivun myös. Keskustelua on tullut muutoinkin enemmän Twitterin puolella, minkä vuoksi mielelläni tarjoan monta eri vaihtoehtoa blogini seuraamiselle.

Facebook – Bits in the Space

Bloglovin´ (en voi lisätä vimpainta sivupalkkiin, koska Bloglovin’ ei tue WordPressiä)

Twitter tilini

tai sähköpostitse (sivupalkissa on tilauslomake)

Yritän parhaani mukaan aktivoitua enemmän bloggauksessa. Monesti haluaisin jakaa linkkejä varsinaisen postauksen sijaan ja nyt voin tehdä sen myös Facebookissa. Etenkin ensi syyskuusta alkaen pyrin lisäämään bloggaamista, sillä olen vierailevana tutkijana Tukholman yliopistossa Existential Terrains projektissa koko syksyn.

Verkkoväkivaltakyselyn alustavia – yllättäviä – tuloksia

Kesähelteet saapuivat juuri parahiksi, kun pitäisi istua koneen äärellä tiiviisti nenä ruudussa artikkeleita kirjoittaen. Yleensä kelien lämpenemisellä on suora yhteys työtehokkuuden laskemiseen, mutta takapihan terassilla on yllättävän hyvä työskennellä myös kovemmallakin helteellä. Puhumattakaan parvekkeen riippukeinusta, jossa työskentelen yleensä luettavien tekstien parissa. Tällä hetkellä työn alla on useampi teksti liittyen suunnitteluantropologiaan (design anthropology) ja Facebookin sururituaaleihin, sekä pari katsausta internet etnografiaan ja verkkoväkivaltaan.

Jälkimmäiseen liittyen: kyselyni verkkoväkivallasta on ollut nyt hiukan alle kaksi viikkoa avoinna ja se sai jo ensimmäisen aukioloviikkonsa aikana yli 300 vastausta. Sen on huikea määrä ja kyselyn suosiosta itsekin innostuneena tavoittelen nyt vähintään 500 vastaajaa. En ole vielä päättänyt milloin suljen kyselyn, mutta arvelisin sen menevän elokuun loppuun. Kaikkien vastanneiden keskenhän arvon myös neljän kappaleen Finnikino-elokuvalippupaketin, joten osallistu ihmeessä sinäkin! Mikäli olet jo osallistunut, jaa tietoa eteenpäin.

Tällä hetkellä vastaajien sukupuolijakauma on edelleen hyvin naisvoittoista, mikä tutkitusti on usein kyselyjen ongelma* ellei itse tutkimuskysymys tähtää juuri tähän jakaumaan. Väitöskirjassani törmäsin ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti tähän ilmiöön, mutta siihen vaikutti myös aihe: naiset aktivoituvat yleensä useammin surun ja kuoleman keskustelusta.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.22.06

Muissa demografisissa tiedoissa korostuu vastaajien nuorehko ikä sekä vuositulojen alhaisuus (alle 15.000€/v), minkä oletan korreloivan suoraan toisiinsa ja toistaiseksi oletankin vastaajien olevan opiskelijoita.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.22.14

Vastaukset ovat myös ilahduttavan yksityiskohtaisia avointen osioiden saralla, sillä en odottanut niin yksityiskohtaista pohdintaa ja mietiskelyä teemasta. Moni on kirjoittanut hyvin laajoja pohdintoja kokemuksistaan, mikä tutkijalle on valtavan suuri aarre. Kiitos kaikille vastaajille siis jo nyt! Vastaajista myös noin 34 henkeä on kertonut itse olleensa väkivaltainen verkossa, mutta nopean silmäilyn perusteella väkivalta on liittynyt kiihtyneeseen mielentilaan ja keskustelun ns. “raiteilta lähtemiseen”, eikä esimerkiksi vakavampaan systeemaattiseen häirintään ja ahdisteluun.

Toistaiseksi kiinnostavin osio tutkimuksellisesti on ollut tunteita käsittelevä osio. Halusin ymmärtää millaisia tunteita aiheuttavat itse koettu, itse aiheutettu sekä jota kuta toista kohtaan nähty verkkoväkivalta.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.43.34

Häpeä näyttäisi olevan pääasiallisin tunne itse aiheutetusta väkivallasta. Mikäli vastaajamäärän kasvaessa ei tämä osio muutu, näyttäisi tämä poikkeavan radikaalisti omasta ennakko-oletuksestani eli vahingonilosta. Olen erittäin yllättynyt ja innoissani tästä tuloksesta! Hyvin kiinnostavaa.

Vihapuhe verkossa on ollut muutoinkin paljon esillä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa. Esimerkiksi juhannuksen aikana somekouhun aiheuttanut Timo Hännikäinen mainitaan kyselyvastauksissa muutamaan otteeseen. Itse aineistoanalyysiin pääsen tämän kyselyn kanssa kuitenkin vasta syksymmällä, kun lähden vierailevaksi tutkijaksi Tukholman yliopiston mediatutkimuksen laitokselle Existential Terrains tutkimusprojektiin.

Nyt kuitenkin pitää vielä nauttia kesästä (ja koirien riemuksi myös niistä kärpäsistä) ja saada nämä akuutit tekstit pois käsistä.

* Curtin, R., Presser, S., & Singer, E. (2000). The effects of response rate changes on the
index of consumer sentiment. Public Opinion Quarterly 64: 413–428.

Moore, D. L., & Tarnai, J. (2002). Evaluating nonresponse error in mail surveys. In: Groves, R. M., Dillman, D. A., Eltinge, J. L., and Little, R. J. A. (eds.), Survey Nonresponse, John Wiley & Sons, New York, pp. 197–211.

Katso Thanatoksen uusin numero!

Vuoden 2015 ensimmäisen Thanatos-numeron teemana on itsemurha, jota tarkastellaan neljässä tieteellisessä artikkelissa eri tieteenaloilta. Artikkeleissa käsitellään itsemurhailmiötä ja -käyttäytymistä sekä itsemurhan representaatioita ja tekoon liittyviä käsityksiä erilaisissa kulttuureissa menneisyydessä ja tänä päivänä. Teemanumerossa on myös itsemurhaa ja itsemurhantutkimusta kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta problematisoiva katsaus, kolumni itsemurhan tehneiden läheisten tukiryhmien toiminnasta, kirja-arvio, konferenssiraportti kevään Surukonferenssista sekä essee, joka tarkastelee kuoleman ja kuolemanpelon ilmentymistä ja käsittelyä zombikulttuurissa ja Zombie Run Pori 2015 -tapahtumassa.

Itsemurha on klassinen ja alati ajankohtainen tutkimuskohde, jota on käsitelty lähes jokaisen tieteenalan piirissä. Suomen itsemurhakuolleisuus on tunnetusti kansainvälisesti katsoen suuri, ja muodostaa merkittävän kansanterveydellisen ongelman. Teemanumerossa esitellään uusia tutkimustuloksia ja itsemurhatutkimuksen kentällä käytävää keskustelua sekä tarjotaan tuoreita näkökulmia itsemurhan ymmärtämiselle.

Lue koko lehti klikkaamalla alla olevaa kuvaa.

Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen.

Minulla on siihen ristiriitainen suhde. Toisaalta sana merkitsee maailmojen luomista ja oven avaamista jonnekin toiseen ulottuvuuteen, vaatekaappia Narniaan, jäniksenkoloa, tähtipölyä Mikä-Mikä-Maahan. Se on ollut se tapa, millä olen lapsuudesta saakka jäsentänyt omaa maailmaani ja kokemuksiani siinä. Lukutoukkana haaveilin myös pitkään ensisijaisesti kirjailijaksi tulemisesta, ja kunnianhimoisena varhaisteininä jätinkin ensimmäisen fiktiokäsikirjoituksen Otavalle varhaiskypsässä 13-vuoden iässä. Käsikirjoitus ei mennyt kustannustoimittajan seulasta lävitse, mutta sain takaisin ystävällisen ja rohkaisevan kirjeen, jossa kehoitettiin jatkamaan ja kehittämään ilmaisua.

Writing a book is learning to be patient

Sittemmin niin fyysiseen kuin virtuaalisen pöytälaatikkoon kertyi sivukaupalla novelleja ja runoja, esseitä ja muita tekstejä, joissa kokeilin mahdollisimman laajasti erilaisia tyylilajeja. Luin kirjallisten esikuvieni tekstejä kuin piru raamattua ja yritin oppia ne tarinankerronan tekniikat, joilla saatiin lukija koukuttumaan ja teksti soljumaan. Kehitin systemaattisesti omaa ilmaisuani ja yritin löytää oman tapani kirjoittaa.

Yliopistossa tämä kaikki kuitenkin tyrehtyi, sillä suurin osa kirjalliselle ilmaisulle varatusta ajasta meni opiskelutöihin. Satunnaisesti kirjoitin puhekielistä blogia, mutta nimimerkin takaa ja päiväkirjamaisesti elämäjulkaisten. Maisteriopinnoissa upotin itseni pro gradu -työn kirjoittamiseen ja sen jälkeen kuvioon tuli väitöskirja, joka viimeistään iski viimeisen naulan luovan kirjoittamisen arkkuun.

IMG_0674

Kirjoittamisesta tuli työtä.

Aiemmin sivumäärä tuntui aina hyvin merkitykselliseltä saavutukselta. Se tuntui hurjalta ajatella, että minä itse olen kirjoittanut nuo kaikki kolmekymmentä tai sata sivua. Tai kaksi ja puoli sataa sivua. Ne ovat minun sanojani ja ajatuksiani, tosin sivuten myös toisten kirjoittajien, tutkijoiden, ajatuksia. Mutta se ei enää ole tuntunut samalla tavalla tärkeältä, merkitykseltä, kuin aiempi kirjoittaminen. Kun kirjoittaminen oli vielä mielikuvituksen ruokkimista, kaukana teknisistä rajoitteista, ja muodollisuuksista.

image2

Alku – keskikohta – loppu.

Myös akateemisella artikkelilla on vastaava runko. Erityisesti humanistisissa tieteissä kielellinen ilmaisu on akateemisessa kirjoittamisessakin tärkeää, sen sijaan, että käyttäisi rivejä mahdollisimman laajan lähdeviitekirjaston esittelemiseen. Mutta kun kirjoittamisesta on tullut osa työtä, ja hyvin keskeinen osa sitä, siitä on tullut myös monella tapaa vaikeampaa. Kun kirjoittaminen on luovaa ja inspiraatiokeskeistä, ei tekstiä määrällisesti välttämättä synny kovin paljon, mutta sen tuottaminen on eri tavalla “hyvää fiilistä”. Moni ammattikirjoittajakin ylläpitää tiettyjä rutiineja, kuten aamun ensituntien aikana ahkerointia ja iltapäivällä editointia. Samaan tapaan olen myös tutkijana yrittänyt rakentaa vastaavia rutiineja. Houkutella niitä sanoja esille ja systemaattisesti yrittää ylittää itseasettamiani esteitä ja “valkoisen paperin kammoa”. Pomodoro-tekniikka, SelfControl-sovellukset ja muuta kikkailut toimivat myös niinä päivinä, kun joutuu olemaan keskimääräistä ankarampi itselleen.

image1

Tiedän jo aika tarkkaan omat tehokkaat päivärutiinini, ja kun joinain päivinä se ajatus ei vain kulje, ja tekstiä ei vain synny, sen on annettava olla. Lenkki koirien kanssa, tiskaaminen, puutarhatyöt (kitkemisen valtava voima!) ja puolison tai kollegan kanssa keskusteleminen avaavat monesti isommatkin lukot.

Mutta onkohan sitä samaa kirjoittamisen taianomaista tuntua enää mahdollista tavoittaa? Onko sinulla hyväksi todettuja tekniikoita?

Welcome to Data Science Hackathon – Citizen Mindscapes & Suomi24

Interested in science, large data sets, creating tools to hack data? Welcome to Data Science Hackathon -Citizen Mindscapes & Suomi24 29.-30.5.2015.

The main goal of the event is to allow researchers and coders work together and find new ways of collaborating in the field of data science. Over two days, teams consisting of coders and researchers will figure out research problems and create solutions and demos to find their answers.

Curious to know more? See Futurice event info and see you there!

Kriisiseminaarista avoimeen tieteen tutkimusetiikkaan – tutkija panelistina

Kiireinen viikko takana. Maanantaina olin asiantuntijapaneelissa Turvallisuuskomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä Henkisen kriisinkestävyyden seminaarissa. Aiheena oli “Median merkitys kriisissä” ja keskustelemassa oli itseni lisäksi myös YLEn vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen, sekä valtioneuvoston kanslian viestintäjohtaja Markku Mantila.

Alustimme kukin oman puheemme lyhyesti ja käsiohjelmissa oli jaettuna laajemmat 4000 merkin puheenvuorot. Itse luonnollisesti keskityin omasta näkökulmasta mediaan teknologian ja internetin näkökulmasta, sekä miten esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä kriisiä voidaan purkaa verkkoteknologioiden avulla. Yleisöstä nousi myös kiinnostavia näkökulmia verkkovihasta, trolleista, medialukutaidosta sekä viestinnän monikanavaisuudesta. Keskustelimme myös auktoriteetin merkityksestä, eli siitä, kuka viestii missä, milloin ja kenelle kriisin hetkellä.

Tänään puolestani olin mukana ATT-hankkeen Avoimen tieteen areenalla, joka järjestettiin Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen tiloissa Minerva-aukiolla. Tavoitteena oli keskustella avoimesta tieteestä, avoimista tutkimusaineistoista sekä tutkimuseettisistä kysymyksistä monilta eri näkökanteilta. Panelisteiksi oli valittu mielestäni todella kiinnostava otos eri tieteenaloja:

  • Anna Haverinen, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopiston Porin yksikkö
  • Karoliina Honkala, kemia, Jyväskylän yliopisto
  • Veronika Laippala, kielitieteet, Turun yliopisto
  • Jussi Paananen, biolääketiede, Itä-Suomen yliopisto
  • Sami Pihlström, filosofia, Helsingin yliopisto
  • Ilpo Vattulainen, biologinen fysiikka, Tampereen teknillinen yliopisto

Alustimme jokainen keskustelua kymmenisen minuuttia, ja vaikka etukäteen olin pähkäillyt riittääkö minulla sanottavaa, huomasin videolta, että olin tehokkaasti papattanut melkein tasan kymmenen minuuttia (ks. kohta 35.10-45.00). Meille oli etukäteen annettu kysymykset, joita pohtia ja itse sain pureskeltavaksi kysymyksen tutkimusaineistojen kaupallisuudesta eli onko kaupallisuus ja kaupallinen käyttäjäseuranta elimellinen osa verkkoa, ja miten tutkia eri aineistoja verkossa eettisesti.

Kollegani Sari Östman ja Riikka Turtiainen ovat luoneet seuraavan tutkijan eettisen huoneentaulun, jota mainostinkin omassa puheessani. Tätä taulua voi käyttää työkaluna, kun määrittelee tutkimuksen alussa, sen aikana ja tutkimuksen päätteeksi eettisiä näkökulmia.

Korostin myös omassa puheessani kontekstuaalisuuden merkitystä eli sitä, kuinka verkkotutkimuksessa (erityisesti) aiheen valinta ratkaisee eettisyyden asteen. Tutkimuseettisistä, tekijänoikeudellisista ja henkilötietosuojalain määritelmistä huolimatta esimerkiksi itse pyysin aina tutkimusluvan, vaikka aineisto (esim. muistoblogi) olisi ollut julkisesti saatavilla. Koin sen osaksi vastuullista lähestymistapaa sekä intiimin ja herkän aiheen kunnioittamista. Varsinkin semi-julkisissa verkkotiloissa, kuten Facebookissa, moni unohtaa kirjoittavansa vaikkapa täysin julkiseen ryhmään. Tällöin mielestäni ryhmän perustajalla ja jäsenillä oli oikeus kieltää havainnointini. Usein sainkin vastaukseksi nimittäin “tätä ei ole tarkoitettu tutkimuskäyttöön, vaan meidän läheisen suremiseen ja muistelemiseen”.

Tutkimusaineistojen avoimuus ja open access oli kiinnostava näkökulma myös. Omalla alallani en ole esimerkiksi vielä törmännyt siihen, että kirjoittajan pitäisi itse maksaa open access julkaisulle oman artikkelinsa julkaisemisesta, mutta ilmeisesti joillain aloilla tämä alkaa olla jo valitettava käytäntö. Valitettava sen vuoksi, että esimerkiksi apurahatutkijoille monen sadan tai jopa tuhannen euron maksu on aivan liian iso kynnys. Thanatoksen toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä (ja lehden perustajajäsenenä) emme ole toimituskunnassa joutuneet vielä vastaavien kysymysten eteen, mutta meidän arkistomme ei olekaan (vielä) niin massivinen, että joutuisimme sen vuoksi miettimään kustannuskysymyksiä samalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavia keskusteluja tällä viikolla ja Twitter-tilini onkin sauhunnut. Kiinnostavilla ja antoisilla tapahtumilla on kuitenkin sivuvaikutuksensa, sillä artikkelin deadline vilkkuu kuun lopussa, ja sen vuoksi joudun paiskimaan töitä viikonloppunakin. Mutta mikäpäs kotikonttorin terassilla on nakutellessa, kun kelit suosivat ja kahvia riittää.

Grief in the Digital Age – how memories are preserved and shared (video)

This documentary by 72U depicts my research results on point. How much people can share and learn about their loved ones through social media, and how much it gives comfort.

“Not all get to see their loved one like this.. I get to see him in YouTube whenever I want.”

“I’ve discovered that my son has crazy dance skills! His passion.. I wasn’t present on those moments, but his friends were.”

“If Tom’s Facebook page ever got deleted I would be devastated, like I’ve lost him all over again.”

“I’m looking at him through the eyes of others, how they saw him.”

Kuolemantutkimuksen seura etsii vuoden opinnäytetyötä!

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry. etsii jälleen viime vuoden parasta kuolemantutkimuksen pro gradua tai vastaavantasoista opinnäytettä. Ehdota vuonna 2014 valmistunutta opinnäytettä seuran hallitukselle osoitteessa ilona.pajari(at)jyu.fi 15.5.2015 mennessä.

Palkinnon saaja julkistetaan SKTS:n vuosikokouksessa 27.5.2015 Helsingissä. Palkinnosta ilmoitetaan voittajalle viikkoa ennen tilaisuutta. Palkinto käsittää kunniakirjan ja opinnäytteen esittelyn seuran sivuilla.

“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.