“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.

Digitaalinen jäämistösi – mitä sinusta jää digitaalisena jäljelle?

Olin tänään puhumassa digitaalisesta jäämistöstä Turun Auralassa, missä yleisö koostui pääasiassa seniori-ikäisistä kuuntelijoista. Sali oli täynnä ja luento striimattiin myös reaaliajassa Raision kansalaisopistoon. 

Digitaalisesta jäämistöstä on ollut viime vuosina jonkin verran puhetta ja enemmän jäämistöoikeuden* näkökulmasta. Raha onkin yleensä se suurin ongelmatekijä, kun lähdetään perikunnan asioita selvittämään.

Miten jäämistöä tulisi hallinnoida?

Digijäämistöksi luetaan kaikki henkilön omistama digitaalinen materiaali, jolloin se koostuu niin teknologiasta (tietokoneet, älypuhelimet), linsenssien alaisista ohjelmistoista, digivalokuvista, käyttäjätileistä palveluissa, sähköisistä sopimuksista, salasanoista, profiileista jne.. Määrä voi olla huikea, vaikka myös maallinen jäämistökin voi olla mittava. Hallinnointi vaatii taas erilaisen lähestymistavan, sillä digijäämistö ei vie samalla tavalla fyysistä tilaa.

Perikunnalle olennaisinta onkin pohtia mikä on rahallisesti merkittävää; toisin sanoen onko edesmenneellä suoraveloitussopimuksia esim. Netflixiin, kuntosalille tai paperilehdistä, tai onko hän ollut esimerkiksi aktiivinen nettipokerinpelaaja, jonka käyttäjätilillä saattaa olla satoja euroja tallessa. Kuolintodistus ja sen digitaalinen kopio, eli yleensä pdf-tiedosto, on kaiken a ja o, kun palveluja lopetetaan. Googlea voi käyttää apuna, kun haluaa löytää ohjeita eri palveluntarjoajilta, jolloin seuraavat hakulauseet ovat hyödyksi:

– miten poistaa edesmenneen käyttäjäprofiili (palvelun nimi)

– miten poistaa Googlen hakuosuma

– kuolleen käyttäjätilin lopettaminen (palvelun nimi)

Ylläolevilla hakulausekkeilla löytää yleensä ohjeet kuinka edetä. Jos ohjeita ei löydy, tai niitä on vaikea noudattaa, voi aina lähettää sähköpostia tai jopa soittaa ja kysyä suoraan kuinka toimia.

Se aineisto, joka ei ole jäämistövarallisuuden näkökulmasta merkittävää, saattaa olla tunnearvoltaan kuitenkin jotain muuta. Monet sovellukset, kuten Facebook, tallentavat valtavat määrät digitaalista persoonallisuutta, jalanjälkiä, jotka kertovat ihmisestä ja hänen elämästään tietynlaisen puolen. Surevalle ihmiselle tällaiset tunnearvolta rikkaat aineistot voivat olla yllättävänkin tärkeitä, mutta tätä voi olla etukäteen vaikea ennakoida ilman aiempaa kokemusta vastaavasta.

Missä vaiheessa poistan puhelinnumeron? Tunnearvon merkitys

Digijäämistön ollessa kyseessä, myös tunteet tulevat mukaan. Yllättävätkin asiat saattavat olla symbolisesti tärkeitä, kuten esimerkiksi tekstiviestit ja puhelinnumerot, digikuvista puhumattakaan. Digikuvien määrä on huikea verrattuna aiempien vuosikymmenien paperikuviin, mutta määrä ei tietenkään aina takaa laatua ja laatu on aina subjektiivista. Toiselle se heilahtanut lomakuva saattaa olla tunnearvoltaan tärkeä, koska se muistuttaa tietystä hetkestä. Toiselle taas ne kymmenet selfiet, varvaskuvat tai videonpätkät edesmenneen koirista leikkimässä.

Tunnearvon ennakointi etukäteen voi olla yllättävän hankalaa, sillä arvon ymmärtää usein vasta silloin kuin menetys tulee omalle kohdalle. Esimerkiksi läheisen puhelinnumeron poistaminen kännykästä voi olla yhtä iso askel kuin vaikkapa edesmenneen puolison hammasharjan pois heittäminen. Jos suru ei ole tullut kohdalle, tuollaisen ratkaisun tekeminen voi tuntua lastenleikiltä, kunnes joutuu itse kohtaamaan sen symbolisen luopumisen – konkreettisesti.

Digitaalinen arki säilyy – vai säilyykö?

Puhuin myös digitaalisen arjen säilymisestä ja miten se tulee vaikuttamaan tulevien vuosikymmenien tai -satojen tutkijoiden elämään. Se, mitä nykyhistorioitsijat tietävät esimerkiksi 1800-luvusta, riippuu täysin niistä painetuista ja kirjoitetuista lähteistä, jotka tuolta ajalta ovat säilyneet. Kirjeet ja kirkonkirjat, viralliset dokumentit. Nykyajasta pelkästään yhdeltä henkilöltä voi jäädä jälkeen tuhansia statuspäivityksiä ja yhtä monia tekstiviestejä, joissa pyydetään vaikkapa puolisoa tuomaan maitoa kaupasta, nauhoittamaan Salkkarit tai joissa hehkutetaan alkanutta kesälomaa kuvalla omista varpaista nurmikolla – ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Toisaalta, digitaalinen aineisto on hyvin haurasta. Yksi näpäytys delete-nappia, verkon kaatuminen, kahvikuppi tietokoneen näppäimistölle ja valtava määrä digitaalista aineistoa on kadonnut tiettymättömiin. Yksi luennolle osallistuneista herroista myös toi esille sen seikan, että vaikka haluaisi itse jättää omille lapsenlapsilleen vaikkapa bloginsa, eivät he teini-ikäisinä osaa olla sellaisesta kiinnostuneita. Arvostus voi tulla vasta joskus paljon myöhemmin, “sitten aikuisena”, jolloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Teknologia itsessään myös vanhenee. Vielä 2000-luvun alussa suositeltiin digikuvien tallentamista cd- ja dvd-levyille, kunnes huomattiin, ettei se teknologiana kestä aikaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi valokuvapaperi. Puhumattakaan ohjelmistojen vanhentumisesta. Diskettiä en itse saisi enää millään omalla päätelaitteellani luettua. Ohjelmistopäivitykset vanhentavat tiedostoja myös.

Mitä tehdä ja minne ottaa yhteyttä?

Moni kommentoi luennon jälkeen, että kylläpä kuoleminenkin on tehty vaikeaksi, ja onhan se. Tai no, kuoleminen itsessään ei ole vaikeampaa, ainoastaan perikunnan vastuu ja huolehtimisen arvoiset asiat. Jokaiseen palveluntarjoajaan joutuu yleensä olemaan erikseen yhteydessä, digitaalisia dokumentteja (pdf.) varten saattaa joutua etsimään se digitaalisen laitteen, jolla tehdä niitä dokumentteja (eli skanneri). Kuolintodistukseen on pääsy vain lähiomaisella, mutta esimerkiksi ystävät ja kollegat saattavat joutua “kestämään” jonkin sosiaalisen median sovelluksen jatkuvaa muistuttelua syntymäpäivistä, joita ei enää juhlisteta, ja kaveri-pyyntöehdotuksista, joita kukaan ei ole enää hyväksymässä. Maailmamme digitalisoituu – tahdoimme sitä tai emme – ja nyt eläkkeellä olevat sukupolvet saattavat olla niitä viimeisiä, joiden digijäämistö on vielä jollain tavalla hahmotettavissa: pankkisopimuksia ja suoraveloituksia.

Aina voi myös maksaa siitä, että joku toinen huolehtii. Mors Digitalis on uuden karhea jyväskyläläinen digitaalinen hautaustoimisto, joka lupaa sulkea palvelut ja kotiuttaa digitaalisen omaisuuden perikunnalle jaettavaksi. Palvelusta voi myös maksaa ennakkoon, ns. testamentin tapaan, mikäli tietää digijäämistönsä hallinnoimisen olevan vaikea pala tai että sen hoito on välittömässä lähitulevaisuudessa edessä. Palvelu voi olla etenkin yrittäjälle, poliittisesti tai taiteellisesti aktiiviselle hyvin hyödyllinen, kun digitaalista aineistoa – oli se rahallisesti arvokasta tai ei – on enemmäin kuin ns. perustallaajalla.

Vastaavia palveluntarjoajia on varmasti tulossa vielä paljon lisää. Myös moni sivustoista tulee tulevaisuudessa ottamaan jäämistöasiat tarkemmin huomioon. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa parhaillaan meneillään, mikä tutkijan näkökulmasta on kiehtovaa seurattavaa.

 

 

 

*Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on kirjoittanut teoksen Digitaalinen jäämistövarallisuusjoka perustuu vuonna 2012 tekemäänsä selvitykseen digitaalisen jäämistön oikeudellisesta asemasta. Viestintävirasto esimerkiksi katsoo, että perikunnalla on oikeus saada käyttöönsä edesmenneen sähköiset viestit eli esimerkiksi sähköpostit, mikäli nämä eivät ole työantajan tietosuojalain piirissä.

TÄNÄÄN: Akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan

Viime aikaisiin tiedepoliittisiin keskusteluihin liittyen tule tänään Helsingin yliopiston Porthanian rakennuksen liepeille osallistumaan tieteelliseen tapahtumaan, joka ei  tule näkymään Tuhat-tietokannassa, se ei nosta kenenkään h-indeksiä tai muutakaan virallisilla mittareilla olevaa tieteellistä tolloksellisuutta (entistä kakkosohjaajaani prof. Outi Fingerroossin sanoja lainatakseni). Itsekään en ole Helsingin yliopiston jäsen tai työntekijä, mutta aion mennä osoittamaan tieteellisen kollegiaalisen tukeni asiassa, sekä nauttimaan tunnelmasta!

Tapahtuman Facebook-sivuilta lainattua:

“Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen.”

Jorma Ollila, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Slush-kasvuyritystapahtumassa

———————————————————————

Tästä tilaisuudesta et saa opintopisteitä. Eivätkä luennoitsijat ja yliopisto saa merkintöjä TUHAT-tietokantaan.

Tämä tilaisuus on liikaa opiskelua, vapaan lukeneisuuden juhla, akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan.

Me olemme ylpeitä akateemisuudestamme. Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Pidämme luentoja toisillemme yliopiston ulkopuolella, koska yliopiston sisäpuolella meidän odotetaan tuottavan rahaa, innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja, tutkintoja tai kärkisijoja yliopistorankingeissa.

Emme tulleet yliopistoon näistä syistä. Olemme yliopistolaisia, koska haluamme tietoja, ymmärrystä, sivistystä ja viisautta. Olemme yliopistolaisia saadaksemme selville, minkälainen todellisuus on.

Haluamme, että yhteiskunnassa on paikkoja, joiden tavoite ei ole määritettävissä ja tuotto mitattavissa kuin ämpärin tilavuus.

Oikeassa yliopistossa tavoitellaan tietoa ja ymmärrystä enemmän kuin rahaa ja menestystä. Siellä luotetaan siihen, että jos tiede on rehellistä, se on lopulta myös hyödyllistä.

Akateemisella vapaudella on tarkoituksensa, nimittäin luovuus. Suurin osa kaikesta, mitä maailmassa on keksitty, on keksitty sattumalta. Luovuus, kuten sivistys, viisaus ja moraali vaativat oikeaa akatemiaa, jossa luetaan vapaasti, tarpeettomasti ja ylenpalttisesti.

Yliopistomme on 375 vuotta vanha. Yliopistolla on omat syynsä olla olemassa: tieto, tutkimus, oppi, sivistys, ymmärrys, uteliaisuus ja luovuus. Yliopisto ei koskaan ole ollut ainoastaan valtion, keisarin, kuninkaan tai kirkon palvelija. Siellä on aina arvioitu vallitsevia arvoja kriittisesti. Tänäänkään yliopisto ei ole pelkkä talouselämän palvelija ja innovaatiotehdas.

Nyt yliopistohenkilökunnan aika menee pitkälti oman tekemiseen raportointiin ja toisten tekemisten arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkii ja opettaa, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan. Tähän käytämme aikamme ja energiamme, vaikka haluaisimme palvella tiedettä.

Jatkuva mittaaminen, raportointi, evaluaatio ja huippuretoriikka on oikean luovan ja viisaan yliopiston vastakohta. Mutta yliopisto hehkuttaa sijoituksia rankingeissa ja julkaisumäärissä, kantaa huolta graafisesta ilmeestä ja riitelee Tokmannin kanssa ämpärikaupan nimestä.

Emme tunnista itseämme tästä yliopistomme brändistä. Siksi viestimme itse. Nämä näennäisen hyödyttömät liialliset, rehelliset ja tieteelliset luennot ovat viestimme.

 

Ohjelma:

klo 12.30 FT, kollegiumtutkija Janne Saarikivi (fennougristiikka/HCAS): Onko sanojen merkitysmuutos (epä)säännöllinen?

klo 13.00 prof. Juha Janhunen (Itä-Aasian tutkimus): Kielihistoriasta

klo 13.30 VTT, dos., tutkijatohtori Eeva Luhtakallio (sosiologia): Kansalaisuus ja performatiivinen valta

klo 14.00 PhD., dos., akatemiatutkija Reetta Toivanen (oikeusantropologia): Suvaitsevaisuuden kirot. Kriittinen antropologia ja rasismi

klo 14.30 prof. Jaakko Hämeen-Anttila (arabistiikka): Kulttuurivaikutteiden välittyminen itäisen Välimeren alueella ennen uutta aikaa

klo 15.00 FT, kollegiumtutkija Taina Riikonen (äänitaide/HCAS): Äänellä kirjoittaminen ja radion iho

klo 15.30 prof. Tomi Huttunen (venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri): Semiosfääristä

klo 16.00 prof. Eero Tarasti (musiikkitiede): Kulttuuri ja transendenssi

klo 16.30 FT, dos, yliopistotutkija Syksy Räsänen (kosmologia): Sata vuotta yleistä suhteellisuusteoriaa – mitä me siitä hyödymme?

Jokaisen luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksiin ja keskusteluun. Puheenjohtajana toimii VTT, LLM Miia Halme-Tuomisaari (antropologia).

Pleis tu bi – menovinkki Helsingissä 27.3. “HCAS SYMPOSIUM: Mediating Belonging – Re-thinking Social Theory Today”

Vinkkaan mielenkiintoisesta key note -esiintyjästä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämässä kaksipäiväsessä tapahtumassa “HCAS SYMPOSIUM: Mediating Belonging – Re-thinking Social Theory Today“. (Ilmoittautumaan ehtii vielä!). Symposium järjestää myös avoimen tapahtuman Korjaamolla perjantaina illalla “Muukalaisena elämässä? Keskustelua kuulumisen ja vierauden tunteista” tapahtuman (tsek Facebook).

Perjantai 27.3.

13:30 III Key Note Professor Susanna Paasonen, University of Turku, Volatile, vital networks: affect, connectivity and technology
Chair: Research Fellow Nora Hämäläinen, HCAS
14:30 Comments and Discussion (Dr Stephanie Alice Baker, City University London)
15:00 Closing of the Conference (Johanna Sumiala, HCAS)

Professori Susanna Paasonen on mediatutkimuksen alan guru, jonka viimeaikaiset tutkimukset ovat keskittyneet mm. pornoon ja affektiteoriaan.

Abstrakti: Volatile, vital networks: affect, connectivity and technology

Smart devices and network connectivity have ubiquitous presence in everyday life. As citizens, we are dependent on their accessibility and functioning in carrying on with our everyday lives in acts of work and play alike, by ourselves and in connection with others. Since technological failure is nevertheless always imminent, these dependencies are also sources of ambiguity, frustration, irritation and fear. Drawing on student essays describing the sensations evoked by technological failure, this presentation explores the visceral, affective intensities involved in constant connectivity to, and dependency on, network media. By examining how the essays articulate and configure the notion of “the user,” the paper addresses network
media as both volatile and vital in the ways that it modulates (increases, sustains and diminishes) the users’ capacity to act in the world — to the point of undermining the notion of the user itself. It does so through a dialogue with theorizations of affect (e.g. Ahmed; Featherstone), network culture (e.g. Kember & Zylinska), STS and actor-network theory (e.g. Latour; Schüll). Much more than an instrument for communication and information exchange, connectivity therefore becomes figured as a vital component of the networks that comprise the social world and individuals’ potentialities for action within.

IDEALIZED DEATHS – Death Studies Symposium (2016, Finland)

Call for papers

IDEALIZED DEATHS – an international multidisciplinary symposium

University of Jyväskylä, 11th – 12th February 2016

Why are some deaths more admirable than others? Are some causes of death more likely to create a beautiful memory? Do people need the idea of a beautiful death even in the 21st century? What is the meaning of martyrdom in our time? Is the death of a pop star always idealized?

Death studies have a long tradition of mapping various cultures of death and also tracing the changes modernization has caused in our understanding of good death. The idea that death has somehow “disappeared” from Western cultures has been dismissed as outdated: death is everywhere, deaths sells newspapers and internet sites, even if people still have problems talking about it in their own lives. Throughout history deaths have been interesting and important: the way people have died may have been decisive for their fate in the afterlife, not to mention their posthumous reputation. Some causes of death may be considered more beautiful than others; some give the dying person more time to prepare for their death. Tragic deaths touch people’s hearts and may raise the popularity of an artist to new heights.

In this symposium we intend to bring together scholars from various academic disciplines to discuss the topic of idealized death. What makes a death exemplary? Does a certain kind of death add to the legend of an already legendary person? Is dying young always beautiful and idealized? Are all good and beautiful deaths somehow sacrificial? Have some people tried to become immortal, one way or another, by seeking special kind of death?

Possible topics and ideas for abstracts:
– Martyrs and martyrdom in religions
– Death in war
– Sacrificial ideals and death
– Political deaths and martyrs
– Causes of death: tuberculosis, cancer, AIDS
– Suicide and past memorialization
– Rock’n’roll lifestyle and death
– Fandom and memorialization

Keynote speakers will be Dr Paul Middleton, University of Chester, UK and prof. Marja-Liisa Honkasalo, University of Turku, Finland.

The symposium is organized by the Finnish Death Studies Association and the Department of History and Ethnology in association with the Nordic Network of Thanatology.

The symposium fee is 100 euros, covering conference materials and all meals mentioned in the programme (forthcoming). We wish to receive abstracts no more than 300 words by the 15 August 2015 to the address ilona.pajari(at)jyu.fi. All inquiries concerning the symposium should also be sent to this address.

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

Postdoc project, here I come!

I can now finally announce it publicly, since it also can be found from the interwebs: I received funding for 12 months from the Finnish Cultural Foundation. I am beyond delighted for this, since FCF also funded almost my entire PhD project!

My new project will dive into a very current and difficult matter: violence in online environments.The aim is to create a coherent understanding of how hatred and violence are affecting online communication practices and discourses of hate, and whether these practices are bleeding from the online realm into offline interactions. The project is titled “It’s just talk…” – The Discourses and Practices of Online Violence, and will last approximately three years during which I will examine different aspects of visual and textual violence within three case studies.

Case 1. Twitter and hatred in 140 letters;

Case 2. Online misogyny and gaming culture;

Case 3. Trolling and violence in online memorials.

I am super excited to have this opportunity to continue almost immediately after earning with my PhD in August 2014. This new project also allows me to visit University of Stockholm and Existential Terrains program, which explores existential challenges and vulnerabilities that digital technologies both enable and restrain. The focus of the program is on digital memory cultures, death, mourning and managing the digital afterlife. I will be co-organizing and attending the programs seminars and workshops, in addition to lecturing and teaching about online ethnography – among other topics.

FCF was very generous to Finnish cultural studies this year. Many of my colleagues and friends received funding for their projects as well, such as Dr. Kirsi-Maria Hytönen (check her blog!) from the University of Jyväskylä and Dr. Ulla Savolainen from the University of Helsinki. We attended the annual FCF party at the Finlandia house on Friday the 28th of February, and went to celebrate afterwards together to a great local restaurant Kolmon3n. It almost sounds like a beginning of a good joke – “ethnologist, folklorist and anthropologist went to a bar..”

IMG_0515

Despite these fantastic news and celebrations, the current economic climate has left me worried about the future of Finnish culture studies – as well as my own future income. A degree does not bring you a job, when the current demand is that a) you should have job experience of +4 years from the job field in question, b) getting a doctorate is not considered as job experience, c) there are at least 100 other applicants for the same position, d) research as job experience is not either understood what it actually means or it is considered as “too much” as job experience, e) you usually should have the doctoral degree anyway.

The media and many bloggers have also discussed the matter and wondered why the Finnish education system is backfiring its students, since education is not the most valued trait of an applicant. Job experience is also extremely difficult to gain when you are young and still in the middle of finishing schools – unless you are the kind of greedy multi-tasker who doesn’t value their free time and personal relationships as high. Also, it’s also not unheard of that some students decide to pursue a doctorate since they cannot find employment. It’s a vicious and irrational circle.

But.. all’s well that ends well? At least for now, for this year. Now there are articles to be written, fieldwork to be conducted and research to be made. Life is good.

 

Facebook ja kuolema-asetukset / Facebook and Legacy Contact

Yhteisöpalvelu Facebook on ilmoittanut muuttavansa asetuksiaan koskien käyttäjän tilin hallintaa tämän kuoleman jälkeen. Jatkossa Facebookin käyttäjä voi myöntää toiselle henkilölle tilinsä käyttöoikeuden menehtyessään, kertoo Washington Post. (Helsingin Sanomat*, 13.2.2015)

Facebook päätti vihdoin ja viimein muuttaa asetuksiaan, ja mahdollistaa nyt myös digitaalisen jäämistön hallinnan Facebookissa. Yksi väitöstutkimukseni isoimmista aineistoista tuli juuri Facebookin kautta. Ennen 2009 voimaan tullutta memorialisoinnin mahdollisuutta, useimmat perustivat muistoryhmiä läheistensä muistoa kunnioittamaan. Sittemmin memorialisointi mahdollisti itse edesmenneen profiilin säilyttämisen, mutta siten, ettei sovellus jatkuvasti muistuta yhteydenpidosta. Aiemmin ei kuitenkaan memorialisoituja profiileja ole eroteltu millään tavalla, vaan ne ovat jääneet ns. passiivisiksi tileiksi. Nyt uuden asetuspäivityksen myötä memorialisoituun profiiliin tulee merkintä “Remembering” henkilön nimen edelle. Asetukset tulevat voimaan aluksi vain Yhdysvalloissa.

Mutta miksi memorialisoida Facebook profiili? Monen mielestä Facebook on iso paha susi, jota tulee välttää kaikin keinoin. Surun ja kuoleman sattuessa sosiaalinen media, tässä tapauksessa esimerkiksi juuri FB, on kuitenkin surevalle ja hänen läheisilleen valtavan suuri voimavara, joilla tukea ja osoittaa välittämistään – kasvokkaisen kommunikoinnin oheella. Sosiaalinen media on mahdollistanut surevalle itselleen keinon olla yhteydessä muihin ihmisiin myös niinä vuorokauden aikoina, jolloin puhelimen ottaminen käteen tai vierailu ei vain tunnu oikealta. Joskus ei tarvita edes sanoja tai toisen fyysistä läsnäoloa, vaan ainoastaan jokin paikka ja keino saada mielen päältä pois sanat “kauhea ikävä”.

_____________

And same in English. Facebook will be – finally – changing its settings and allow a Legacy Contact, that would have the ability administrate your Facebook account in the case of your demise.

Today we’re introducing a new feature that lets people choose a legacy contact—a family member or friend who can manage their account when they pass away. Once someone lets us know that a person has passed away, we will memorialize the account and the legacy contact will be able to:

  • Write a post to display at the top of the memorialized Timeline (for example, to announce a memorial service or share a special message)
  • Respond to new friend requests from family members and friends who were not yet connected on Facebook
  • Update the profile picture and cover photo

Previously in 2009 Facebook enabled the memorialization feature, but this is a much needed update since it enables the curation of Facebook digital legacy in an easier way. Also, people themselves can decide whether they wish their accounts to be deleted after their death.

In my thesis Facebook was one of the most the biggest research material and easiest to track its development throughout the years, since I have been a user since 2009. Social media applications, such as FB, provide a possibility for the bereaved to connect and share support to one another, especially at times that might not enable or require a face-to-face meeting, such as in the middle of the night. Sometimes one might just need a place and a medium to get the grief ”off of their mind”, by posting on the group or memorial ”I miss you so much”. </span

*Hesarilla voitaisiin mielestäni opetella myös linkittämään jutun alkuperäislähteeseen. Pelkkä maininta “kertoo Washington Post” on laiskaa journalismia.

Teknologian moralisointia, kasvatuspaniikkia ja sieluttomuudesta

“Samaan aikaan toisaalla.” Sopivasti eiliseen(köh..) alkuviikon postaukseeni liittyen haastateltiin 12.2. Hesarissa Jyri Engeströmiä, Piilaaksossa asuvaa yrittäjää, jonka Twitteriä muistuttavan mikroblogipalvelun Jaikun Google osti muutama vuosi sitten. Engström muutti Yhdysvaltoihin työskentelmään Googlelle. Engeström terävöittää haastattelussa, että ei pidä teknologian tuomasta nykykehityksestä, joka vie lapsilta kyvyn leikkiä ja harrastaa ilman teknologiaa.

“Vasta vähän aikaa sitten olin viettänyt sateisia iltoja Käpylässä ja opettelin akvarellimaalausta. Yhtäkkiä olin Googlella vetämässä Facebookia vastaan käytävää kampanjaa. Olin varmasti ainoa sosiologi, joka tuolloin oli Googlella töissä, enkä sopinut siihen joukkoon. Minua vaivasi teknologia, jolta puuttui sielu.”

Todennäköisesti taustalla on vaikuttanut juurikin tuo näkökulma, “sieluttomuus”, mutta Engeströmin historia ohjelmoinnin parissa tuskin on yhtäkkiä muuttunut muuksi kuin yhden maailman suurimman korporaation alaisuudeksi ja – kuten haastattelussa myöhemmin kerrotaan avioeron syyksi – työnarkomaniaksi. Yrityksensä myytyään Engströmillä oli kuitenkin se harvinainen vapaus irtisanoa itsensä ja hakeutua projekteihin, joihin hän uskoi itse enemmän.

Haastattelu on kiinnostava, mutta vastaavia teknologiavastaisia moraalisaarnoja on nähty ennenkin. Jari Tervo nimitti nykyistä teknologiankäyttöä digitaaliseksi masturbaatioksimitä kulttuurihistorian tutkija Ilana Aalto ehtikin jo oivallisesti ruotimaan. Tervo oli huolissaan suomalaisten lukutaidosta, joka Tervon mukaan rapautuu teknologian käyttämisellä. Aalto taas huomauttaa, että Tervon teksti itseasiassa tuo esille ns. eliitin moraalipaniikin teknologian käyttämisestä, joka erityisesti sosiaalisen median kohdalla on paheksuttavaa ja iljettävää – eli kuten masturbaatio joskus muinoin. Vuoden 2008 Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan nuoret itseasiassa – ainakin vielä 2008 – lukevat enemmän kuin keski-ikäisetjoten moraalipaniikki lukemisen, eli kirjojen lukemisen, suhteen on yhtä triviaali, kuin nuorten alkoholikäytön moralisointi. Taustalla on useimmiten jotain ihan muuta.

Palatakseni vielä Engströmiin. Hän tarjoaa omassa kodissaan omalle sekä muutamalle muulle lapselle kotikoulun, missä “[p]alkatut opettajat opettavat runoutta, jousiammuntaa ja skeittausta ja vievät lapset hiekkarannalle hahmottamaan planeettojen etäisyyksiä.” Kuulostaa täydelliseltä. Teknologia tuo mukanaan jatkuvaa, hyvin koukuttavaa, ärsykettä hyvin erilaisella tavalla kuin staattinen printtikirja. Printattu teksti pakottaa keskittymään erilaisella tavalla, se on käsinkosketeltavaa ja pureutuu muistiin eri tavoin, koska varsinkin digimaahanmuuttajien muisti perustuu juuri tuohon käsinkosketeltavuuteen (eng. tactile memory).

Diginatiivit, eli lapset, jotka syntyvät ja elävät teknologian ympäröimänä, oppivat ja kehittyvät teknologian mukana. Sen sijaan, että siitä tehtäisiin se suuri ja paha mörkö, joka mädättää lasten aivot, olisi mielestäni hedelmällinen tapa opettaa teknologia rengiksi eikä isännäksi. iPadin opettamaa hienomotoriikkaa ja ongelmanratkaisukykyä ei tulisi pitää huonompana kuin vaikkapa pienoismallin rakentamista (huhhei, liimahöyryt, save the children!). Same same but different.

Moralisointia on kuitenkin ollut aina. Moralisoinnin määrä tuntuu olevan myös vakio. Milloin kohteena on ollut televisio, kirjoituskone, radiolähetykset – tai jopa – painettu kirjallisuus.

Viimeksi lukeminen oli järisyttävä trendi 1600-luvun kahviloissa ja 1700-luvun salongeissa, joissa ne, lähinnä miehet, joiden etuoikeutena oli rahan ja vallan lisäksi lukutaito, kävivät briljeeraamassa toisilleen sivistyneisyyttään. Kun rahvaskin alkoi päästä sivistykseen ja lukutaitoon käsiksi 1800-luvulla, homma menetti nopeasti hohtonsa ja keski-ikäiset soosottelijat alkoivat hätääntyä romaanien turmelevasta vaikutuksesta nuoriin sieluihin. Joiden olisi tullut lähinnä lukea saarnoja, sanakirjoja ja muuta sivistävää kirjallisuutta. (Kirjasfääri, 10.2.2015)

Lapsi ei kykene vielä säätelemään omia ärsykkeiden lähteitään, mutta ei myöskään osa aikuisista. Teknologian lukemisen taito, tunnetaan kai myös nimellä medialukutaito tulisi koskettaa tasapuolisesti kaikkia medioita. Avainsanana on kriittisyyden kyky. Kyky ymmärtää lukemansa tekstin tai käyttämänsä teknologian tavoitteita ja tarkoituksia. Miksi Tinder on niin koukuttava? Siksi, koska se vetoaa ihmisten haluun arvostella ja arvottaa, määrittää oman pyyhkäisynsä kautta mikä on haluttavaa ja kaunista. Se antaa vallan tunteen, ja sekös jos mikä on aikuisille koukuttavaa.