Kokemuksen saa digitalisoida

Olen hahmotellut tätä postausta päässäni jo jonkin aikaa, sillä olen törmännyt aiheeseen toistuvasti sosiaalisessa mediassa ja post doc-tutkimuksen apurahahakemuksia tehdessäni: kohtaaminen ja vuorovaikuttaminen verkossa. Miia Kososen tämän päiväinen postaus iskikin vihdoin kipinän tälle omalle tekstilleni, sillä Kosonen aloitti kirjoituksensa raflaavasti:

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Kososen mukaan kohtaamista ei kannata (eikä saa) digitalisoida “kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta”. Palaan tähän näkökulmaan hetken kuluttua. Ensin kuitenkin haluan terävöittää sitä, että kohtaaminen netissä on aina erilaista kuin kasvokkain eikä niitä – median ja joidenkin tutkijoiden yrityksistä huolimatta – tulisi edes arvottaa samalle viivalle. Internetiä on varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa kritisoitu edelleen 1980-lukulaisella diskurssilla, jolloin puhutaan “kasvottomuudesta”, “epäaitoudesta” ja “saavuttamattomuudesta”. Verkon yli tapahtuvalle vuorovaikutukselle usein ladataan kaikki ne samat painolastit ja oletusarvot kuin kasvokkaiselle vuorovaikutukselle, vaikka nämä ovat lähtökohtaisesti kaksi täysin eri asiaa. Yritetään pistää samalle viivalle äänen kautta tapahtuva puheen muodossa välittyvä kommunikaatio ja tekstuaalinen ja visuaalinen vuorovaikutus, joka sisältää valtavan määrän kontekstuaalista ja kulttuurista informaatiota. “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, onkin osuva sanaparsi tässä yhteydessä. Kasvokkaista vuorovaikutusta myös lähtökohtaisesti aina arvotetaan paremmaksi kommunikaatiomuodoksi, kun se itseasiassa saattaa olla eri persoonallisuuseroista johtuen sekavaa, vaivaannuttavaa ja jopa väärään tietoon johtavaa.

Palatakseni kuitenkin Kososen kirjoitukseen on mielestäni hiukan hätkähdyttävää, että hän nimenomaan kieltää vuorovaikuttamisen verkon ylitse niissä tilanteissa, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan. Pointti tuskin on juuri tuo, vaan tavoitteena oli ehkä suunnata viesti kaupallisille toimijoille ja heidän verkkoviestinnälleen (minkä näen hyödyllisenä viestinä), mutta olen vastaavaa kommentointia huomannut myös muissa yhteyksissä. Väitöstutkimukseni verkkosuremisesta ja -muistamisesta keskeisin tulos esimerkiksi kumoaa tuon väitteen ja sillä päätulokseni mukaan sureminen ja edesmenneen muiston kunnioittaminen verkossa yksin tai yhdessä (etenkin yhdessä) auttaa surevaa merkittävästi käsittelemään omaa menetystään, jäsentämään omaa ja edesmenneen muuttunutta identiteettiä sekä kokemaan vahvempaa yhteisöllisyyttä samaa kokeneiden ja omien läheistensä kanssa. Sureminen ja muiston kunnioittaminen verkossa ei myöskään korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta, vaan nimenomaan tukee sitä niinä hetkinä, kun se ei syystä tai toisesta ole luontevaa tai mahdollista.

Tässä yhteydessä siis väitänkin, että nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan, kun ihmisellä on hätä ja hän kurottaa kohti omia verkostojaan ja läheisiään. Hän voi myös luoda uusia verkostoja vertaistuen avulla ja keskustella pahasta olostaan. Luonnollisesti kaikki eivät koe näin, vaan esimerkiksi masennuksesta sairastavaa ihmistä voi olla vaikea tervehdyttää vain verkossa, koska masentunut kokee ulkopuolisen maailman lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta tässä onkin juuri se avaintekijä: verkko tukee kasvokkaista vuorovaikutusta. Sen ei ole tarkoitus korvata sitä, vaan se voi parhaimmillaan luoda siltoja tilanteisiin, jotka saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita. Esimerkiksi juuri ihmiselle, joka kokee ahdistuksen, vihan, masennuksen, sairauden ja toivottomuuden aiheuttamia tunteita, jotka pahimmillaan eristävät kaikista sosiaalisista tilanteista.

Miten sitten niissä yhteyksissä, joissa nettisosiaalisuus aiheuttaa noita yllä mainittuja tunteita? Post doc -tutkimukseni tulee toivottavasti (apurahojen niin salliessa) käsittelemään juuri näitä negatiivisia ilmiöitä: verkon kautta välittynyttä väkivallan kokemusta. (Koulu)kiusaaminen on ollut tänä syksynä erityisen tapetilla, mikä on ollut näin nettitutkijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista seurattavaa. #gamergate on toinen, kansainvälisempi, erittäin vakava ja suurta huomiota kerännyt aihe, jonka ytimessä on sukupuolittunut naisia kohtaan ilmaistu viha ja (verkko)väkivalta pelikulttuurin sisällä toimivia naisia kohtaan. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti eri medioissa, joissa on tuotu verkkovihaa ja trollausta hyvin monipuolisesti esille, sekä etenkin verkkoväkivallan netin ulkopuolelle ulottuvaa vaikutusta. Väkivalta tulee iholle. Aihe ei valitettavasti ole uusi, vaan trollausta ja pahantahtoista toimintaa eri muodoissaan on tutkittu eri aloilla jo muutaman vuoden ajan. Nettiin keskittyvässä kuolemantutkimuksessa on havaittu myös oma ilmiönsä “grief trolling”, josta tuli Iso-Britanniassa ennakkotapaus vuonna 2011, kun itsemurhan tehneiden teinien vanhempia ryhtyi häiriköimään ja kiusaamaan  mieleltään järkkynyt parikymppinen mies.

Viimeisimpien tutkimusten mukaan trollaajien ja netissä kiusaajien mielenterveys onkin usein häiriintynyttä, kuten University of Manitoban psykologian laitoksen esittämässä kaaviossa todetaan. (Tutkimusta on kuitenkin myös kritisoitu metodologisesti kapeakatseiseksi.)

Vuorovaikutus verkossa onkin siis kliseitä käyttäen “kaksiteräinen miekka”. SE voi parhaimmillaan tehdä hyvää tai pahimmillaan vakavaa vahinkoa. Anonymiteetti tuntuu olevan bensaa liekkeihin, kun puhutaan vahingollisesta käyttäytymisestä, mutta joissain medioissa edes oman nimen ja kasvokuvan näyttäminen ei estä väkivaltaisen puheen julkituomista tai jopa suoraa uhkailua (joskus jopa aiheen tutkijoita kohtaan).

Palatakseni uudelleen Kososen kirjoitukseen, jota hän jatkaa kasvokkaisten peruspalveluiden säilyttämisen puolesta puhumisella. En voisi olla enempää samaa mieltä, sillä vaikka tiettyjen palvelujen digitalisointi voi vähentää tuotantokustannuksia ja palkkakuluja runsaasti, ne voivat tuottaa vaikeuksia ja mielipahaa loppukäyttäjän päässä. Markkinointialalla onkin pitkään puhuttu panostamisesta asiakaspalveluun, myös verkossa. Kosonen käytti esimerkkinä pankkien asiakaspalvelua, joka on EPSI Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan vaikeuksissa: suomalaisten tyytyväisyys  onpankkeihin alhaisimmillaan 11 vuoteen. En ihmettele. Itsekin olen toivonut erinäisten pankkipalvelujen digitalisaatiota sen sijaan, että tarvitsisi aina konttorissa asioida. Toisaalta, kun konttorissa tulee käytyä, kaipaisin parempaa saavutettavuutta ja etenkin joustavampia kellonaikoja tapaamisille (eli ilta-aikoja).

Kokonaisuudessaan internet ja digitalisaatio ovat muuttaneet jo ja tulevat muuttamaan vuorovaikutustapoja ja -kulttuuria. Kyse onkin enemmän siitä pysyvätkö kaikki kehityksessä mukana tasapuolisesti vai pääsevätkö ilkeilijät edelle ja muut jäävät kaipaamaan “vanhoja hyviä aikoja”?

9.10.2014 Turussa: Kuoleman tieteellinen tutkiminen – menetelmät, aineistot ja etiikka | Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry.

Tervetuloa monitieteiseen Kuoleman tieteellinen tutkiminen: menetelmät, aineistot ja etiikka-seminaariin. Seminaari järjestetään Turun yliopistolla torstaina 9.10.2014 klo 9.00 – 17.00.

Sivuilta löydät lisätietoa seminaarin taustoista, ohjelmasta sekä seminaarin järjestäjästä, Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:stä.

Seminaarin ohjelma koostuu eri tieteenaloja edustavien kuolemantutkijoiden esitelmistä sekä paneelikeskustelusta. Seminaarin keynote-puhuja on Ph.D., dos. Benita Heiskanen Turun yliopisto, The John Morton Center for North American Studies.

Seminaari on kaikille avoin ja maksuton, ei ennakkoilmoittautumista. Seminaari sopii kuolemantutkimuksen parissa työskenteleville tai siitä kiinnostuneille tutkijoille ja muille ammattilaisille sekä opiskeljoille. Lounaat ja kahvitauot omakustanteisia.

Lisätietoja: https://tanatologia2014.wordpress.com/

Yhteydenotot: tanatologia2014@gmail.com

 

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat.

Väi­tös­kir­ja­tut­ki­joi­den kou­lu­lais­ta­mi­nen eli kut­su­mi­nen toh­to­ri­opis­ke­li­joik­si tai -kou­lu­tet­ta­vik­si on kei­no ase­moi­da työ­tä te­ke­vät tut­ki­jat opis­ke­li­joik­si, joil­le ei tar­vit­se mak­saa pä­te­vyyt­tä vas­taa­vaa palk­kaa ja joil­ta voi­daan evä­tä muil­le työn­te­ki­jöil­le kuu­lu­vat etuu­det, ku­ten päi­vä­ra­hat työ­mat­koil­ta.” -Sinikka Torkkola, HS, 7.10.2014.

Akateemisesta rintamakarkuruudesta ja työssä jaksamisesta

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää Microsoftin ja Työterveyslaitoksen alulle panemana, jolloin tarkoituksena on niin kehittää kuin haastaa perinteisiä käsityksiä johtajuudesta ja itseohjautuvasta työskentelystä. Tutkijalle tämähän on jo niin tuttua kauraa, että tuntuu hassulta että moista varten tarvitaan ihan oma lanseerattu päivä ja herkulliset nettisivut asiaa varten. Tutkimusmaailmassa ei juurikaan kellokorttia tarvita (eikä tulisi tarvita) eikä se monen muunkaan mielestä ole työtä edistävä vempain, sillä tutkimus itsessään tapahtuu myös työajan ulkopuolella, alitajunnassa, ja joskus jopa keskellä yötä valvoessa, “vartin verran murehtiessa“. Tutkimusta tehdään työmatkalla, illalla koirien kanssa puuhaillessa ja sunnuntaisin, kun puolison silmä välttää (“mä katson nää artikkelit vaan ihan nopeesti..”).

Laulun sanoja jatkaakseni olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut niin väitöskirjaprojektissa kuin useissa työsuhteissa aiemminkin saanut olla “itseni herra“. Itseohjautuva työ ei pelkästään anna vastuuta, mutta myös opettaa ottamaan vastuuta. Työsuhteissa, joissa olen saanut itse päättää, suunnitella ja organisoida työtehtäviäni, olen ollut myös työhöni kaikista sitoutunein. Pääpiirteittäin tilanne tutkimustyössä pitäisi silloin olla kohdallaan, etenkin apurahalla, vai onko?

Aiheesta on keskustelu viime aikoina runsaasti. Kielentutkija Janne Saarikivi kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja (HS 8.9.2014) tyytymättömyydestään ja väsymyksestään yliopistoon työnantajana. Saarikivi väsyi siihen pisteeseen, että päätti lähteä.

Kun viimeksi olin tutkija, sain hoitaakseni määräaikaisen professuurin, “tutkimusansioilla”, kuten sanotaan. Ajattelin, että nyt näytän, mitä osaan. Se ei onnistunut. Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Myös Tiedemies on kirjoittanut useasti samasta aiheesta. Ennen väitöstä jatko-opiskelijalla on – opiskelijakollegani Anne Holapan Facebook kirjoitusta lainaten – kuherruskuukausi meneillään, jolloin tutkimustyö voi olla juuri niin ihanaa kuin on kuvitellut sen olevankin. Itse vastaanotin tutkintotodistukseni viime viikolla ja katsellessani sitä arvokasta paperinpalasta, tajusin ettei se tuonutkaan sitä tyydytystä siinä mittakaavassa mitä toivoin sen tekevän. Tajusin, että “tämä ei lopu tähän”. Akateeminen maailma ei anna sen loppua, sillä se paperinpalanen ei riitä. Minä en edelleenkään riitä.

Ulkopuolinen maailma, eli se, jota yliopisto ei hallinnoi, katselee tohtorintutkinnon suorittanutta arvostuksella ja kunnioituksella. “Vau, sähän oot kohta sitten professori!” jotkut hihkaisevat. Tuore väittelijä sen sijaan laskee katseensa alakuloisena maahan ja huokaisee, sillä akateemisen maailman silmissä tuore väittelijä, tuore tohtori, ei vielä ole yhtään mitään. “Nuori tutkija” tituleeraa Akatemia, ja ollakseen jotain tulee tutkijan pätevöittää itsensä julkaisuilla ja kansainvälisillä yhteistöillä, puhumattakaan rahoituksen saamisella, vähintään dosentiksi. “Varttunut tutkija” on nimeke, jota käytetään vielä jonkin verran työnhakuilmoituksissa, Akatemia sentään luopui ko. nimekkeen rahoitusmallista vuonna 2009, vaikka se näkyy edelleen heidän rahoituspäätöksissään taustalla. Nyt painavat kupissa osaaminen, aihe ja budjetti.

Yliopisto on älykkäiden ihmisten yhteisöksi typerä organisaatio. Jos it-yritys rekrytoi kovapalkkaisen koodaajan, he panevat hänet koodaamaan. Mutta tutkijakoulutuksen saaneet kovapalkkaiset professorit tutkivat vain vähän. Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

Saarikivi on oikeassa. Tutkimustyöhön on sisällytetty nykyään niin paljon byrokratiaa ja jopa apurahatutkija joutuu tekemään niin paljon kaikkea muuta, josta ei itseasiassa saa palkkaa lainkaan, mutta joka mahdollisesti edistää hänen tulevaisuuttaan väitösprojektin aikana ja sen jälkeen. Täytyy verkostoitua (kansainvälisesti tottakai) mahdollisimman kattavasti, julkaista mahdollisimman paljon (monografia ei ole tekosyy), kuulua oman tutkimusalueensa järjestöihin, organisoida seminaareja ja konferensseja, opettaa ja luennoida, raportoida ja suunnitella, ja tehdä niitä (lisää valinnainen alatyylinen ilmaisu) apurahahakemuksia. Kaikki tämä jää näkymättömiin muulta maailmalta, joka kuvittelee tutkijan tutkivan. Päivät pitkät.

Etenkin näin syksyisin (ja keväällä sitten uudelleen) tutkijalta menee leijonaosa työpäivistä apurahahakemusten laatimiseen. Jos hyvin käy, voi samaa pohjaa käyttää copy-pastella uudelleen. Aina ei kuitenkaan käy. Täytyy budjetoida, verkostoida, kisutella kutsukirjeitä ulkomailta mahdollisimman monta (“we welcome you as a visiting researcher..”) ja arvioida millä ilveellä jaksaisi itse sitten myöhemmin jos ja kun se raha saapuu, asua ulkomailla kuukaudesta aina vuoteen asti. Miten saada perhe mukaan tai voiko edes perhe lähteä? Mites koirat? Mites asunto? Suurin osa rahoittajista vaatii kuitenkin “kansainvälistymissuunnitelmaa”, johon konferenssimatkoja ei lasketa (vaikka ne ovat usein kaikista tehokkaimpia). Oma tutkimukseni on syntynyt parhaimmillaan ja tehokkaimmillaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä, rutiinien avulla. Ulkomaille muuttaminen rikkoo ja pirstouttaa kaiken tämän pieniksi siruiksi. *kokemuksen syvä rintaääni*

Tiedemies kiteyttää hienosti:

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä “palkitaan” siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Jenny Kangasvuo tuo esille blogikirjoituksessaan myös väitöskirjan aikana syntyvän ahdistuksen, kun jatko-opiskelija herää siihen happamaan todellisuuteen ettei yliopistoura ole mikään itsestäänselvyys, vaan lottovoitto, joka ehkä ansaitaan kivun ja kärsimyksen kautta:

Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%.

Tieteentekijöiden liiton luvut ovat karmivia.

Nyt varmasti herää lukijalla kysymys, että mitäs minä sitten aion tehdä? Loikkaanko yliopistolta pois (rintamakarkuri!), jäänkö poterooni sotimaan byrokratiaa vastaan vai koulutanko itseni uudelleen ammattiin, joka ei ehkä söisi sisältä päin näin paljon? (Ammattikouluun, yes, no, maybe?) Valitettavasti erittäin kirjavan CV:ni ja 15-vuotinaana aloitetun työssäkäynnin ansiosta tiedän, että jokainen työ syö sisältä yhtä lailla. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Olen parikymppisestä alkaen haaveillut pääseväni tekemään työtä, joka ei aamuisin ottaisi päähän kuin 0-40%. Siinä vaiheessa, kun lähestytään 50% tai mennään reippaasti sen yli, ei olla oikeilla jäljillä. Don’t get me wrong, rakastan tutkimustyötä. Silloin kun on aikaa tehdä sitä tutkimusta. Antropologi minussa tosin tekee (osallistuvaa) havainnointia koko ajan. Sitä ei vain saa pois päältä. Arvioin, mittaan, pohdin, mietin ja arvuuttelen ihmisen (kulttuurista) käyttäytymistä jatkuvasti. Bussissa, ravintolassa, kotona, lomamatkalla (etenkin ulkomailla!), ruokapöydässä, urheillessa.. Olen kiinnostunut ihmisestä (ja teknologiasta). Siksi toivonkin, että pääsisin tekemään työtä, missä pääsen kutittelemaan tätä kiinnostusta ihanalla tavalla. Aika näyttää mistä löydän tuollaisen paikan.

PhD, I haz it!

It’s been a little over week now, when I had the chance to live the day I have been expecting the past couple of months with mixed feelings of anxiety and joy, and which I set as a goal ten years ago as an undergraduate. I was counting the days the entire summer, trying to keep myself occupied by renovating and moving to a new apartment, by long walks with the pups and by ranting to my partner in life (sorry!). And then the day arrived. I managed to get some sleep despite the +30 degrees in our hotel room (with no sound proof whatsoever, luckily I’ve taught myself to sleep with earmuffs), and rushed to the hairdresser early in the morning, craving for a large mug of coffee.

I had not met my opponent Stine Gotved beforehand and an hour before the defence we shook hands and I felt immediately at ease: there’s nothing to be worried about, this woman has a great sense of humor.

Then the defence began with my lectio precursoria, which was in Finnish for the audience (Stine had a printed version in English). I haven’t presented anything about my work in Finnish for such a long time and I felt like the words were not mine, but someone else’s. My friends told me afterwards that the second I had the chance to speak in English they could see “the real Anna” come out.

The defence itself, or the debate, discussion or what you call it, was splendid and I enjoyed every second of it (which I heard was obvious for the audience). The questions and comments from Stine were deeply analytical and it was clear she had read my work thoroughly. Mostly we discussed about the matters that were on the external assessment letter, which I thought was good, since I had the chance to review them thoroughly. There were also some errors, which had slip my eye, and gave me a good laugh, since one of them undid the entire main statement of my thesis: online mourning is empowering for the bereaved. Oops!

Then it was over and my heart almost burst from joy. I did it! I DID IT! I was overwhelmed about the entire situation and couldn’t stop smiling. I watched the audience which was mostly my friends, family and colleagues, and could see the same smile on their faces as well: such joy, such happiness, wow.

(c) Kirsi Ervasti

(c) Kirsi Ervasti

(c) Kirsi Ervasti

(c) Kirsi Ervasti

(c) Kirsi Ervasti

(c) Kirsi Ervasti

With Stine and my supervisor professor Jaakko Suominen.

With Stine and my supervisor professor Jaakko Suominen.

Now there is officially a doctor in the house!

The clip from Supernatural TV series below has been a true inspiration before the defence. (I also used a Supernatural reference during the debate when I referred the water on the table before me as not ‘holy’ or that I’m in fact not a demon, silly me..)

You can find tweets about the event from Twitter with a hashtag #memoriavirtualis and the entire thesis can be found free from our university library: https://www.doria.fi/handle/10024/5798/browse?value=Haverinen%2C+Anna&type=author

“Voiko seurata etänä?”

Ylihuomenna tähän aikaan istun jo kampaajan tuolissa ja juon todennäköisesti aamun viidettä kahvikuppia. Itseni tuntien en todennäköisesti juurikaan unta saa, sillä tuota päivää olen odottanut jo aika kauan*. Tuntuu haikealta jättää tutkimus, josta on muodostunut henki ja elämä jo niin monen vuoden ajan. “Mitä sä teet?” “Väitöskirjaa.” Tuo kysymys-vastausrimpsu on jo niin automaattinen, etten tiedä mitä perjantain jälkeen oikein sanoisi. Olen jo aloittanut uudessa työssä projektitutkijana Turun yliopistolla, mutta kotikonttorini pysyy samana. Olen myös freelance tutkijakonsulttina pienelle start up -yritykselle, josta toivon tulevaisuudessa poikivan vielä uusia mahdollisuuksia. Nyt pitäisi myös pohtia tulevaisuuden projekteja ja tutkimusaiheita.

Mutta ensin tuo perjantai. Se Suuri Väitöspäivä. Eipäs-juupas mittelö. Suullinen koe.

Sanat loppuvat kesken, kun yritän kirjoittaa tunnelmia tekstiksi. Ehkäpä sitten jälkikäteen.

Olen saanut paljon kyselyitä voisiko mittelöä seurata etänä verkosta. Kyllä voi, mikäli vain tekniikka ei petä. Klikkaa itsesi siis perjantaina kello 12.15 osoitteeseen: https://bambuser.com/channel/annahaverinen ja toivotaan parasta, että nettiyhteys ei petä ja ääni kuuluu (vaikka voi väristä hiukan, väittelijästä johtuen).

EDIT: sosiaalisessa mediassa keskusteluun voi osallistua hashtagilla #memoriavirtualis, minut löytää Twitteristä @Ahaverine nimellä (mutta tuskin ehdin reaaliajassa keskustella, siinä saattaapi olla muuta puuhaa.. ;) ).

Nyt takaisin lektiota harjoittelemaan, mars.

ps. lektio eli aloituspuhe on suomeksi, muu osa väitöksestä englanniksi.

 

*Kun kesällä 2004 sain tiedon yliopistoon hyväksymisestä antropologian perusopintoihin, totesin jo tuolloin haluavani jokin päivä vielä väitellä itseni tohtoriksi asti. Kerran koululainen, aina koululainen.

Väitöstiedote: Kuolemanrituaalit digitalisoituvat verkkoon (Väitös: FM Anna Haverinen, 8.8.2014, digitaalinen kulttuuri)

Turun yliopiston tiedote 31.7.2014

Internetin luodut vainajien muistosivustot ovat nousseet täydentämään perinteisten kuolinrituaaleja. Aiheesta väitöstutkimuksen Turun yliopistoon tehneen Anna Haverisen mukaan muistosivuilla vieraillaan vuosien ajan. – Haastatellut kertoivat, että mitä enemmän he käyvät virtuaalisilla muistomerkeillä, sitä tärkeämmäksi muuttuu käyminen myös hautausmaalla, Haverinen sanoo.

​Kuolema- ja sururituaalit ovat muuttuneet voimakkaasti 1900-luvun aikana. Kaupungistumisen ja teollistumisen ovat nähty pirstovan yhteisöllistä kokemusta, ja sen myötä myös vainajan muiston kunnioittaminen ja suruprosessin läpikäyminen on muuttunut aiempaa vahvemmin yksilön omaksi kokemukseksi. Haverisen tutkimuksen mukaan internet on luonut uuden yhteisöllisen tavan muistaa vainajaa.

– Tutkimukseni osoittaa, että surun ritualisoinnin tarve ja halu muistaa – ja tulla muistetuksi – ovat kuolemankulttuurien muutoksista huolimatta säilyneet. Internet tarjoaa tällöin uudenlaisen keinon yhteisöllisyyteen läheisen kuoleman jälkeen, Haverinen sanoo.

Haverisen mukaan vainajien kohtelu- ja muistelutavat kertovat kulttuurin arvorakenteista sekä maailmankatsomuksesta. Halu muistaa ja tulla muistetuksi on yleismaailmallinen ja kiinnittyy keskeisesti sekä kulttuuriseen että yksilölliseen identiteettiin.

– Halusin selvittää, millaisia sururituaaleja virtuaalimaailmassa luodaan, miksi sururituaaleja ilmenee virtuaalisesti ja millaisista merkitysjärjestelmistä virtuaalimuistomerkit ja verkkosureminen muodostuvat, Haverinen kertoo.

Muistomerkki muodostaa yhteisön

Tutkimus paljasti, että internet on mahdollistanut monipuolisen tavan läheisen menetyksen aiheuttamaa surua ja kaipausta sekä yksin että yhdessä.

– Moni verkkosivusto on ottanut huomioon menehtyvät käyttäjänsä, joita etenkin sosiaalisessa mediassa surraan ja muistellaan yhdessä. Esimerkiksi Facebook on vuodesta 2009 mahdollistanut vainajan profiilisivun memorialisoinnin, joka luo sivusta muistomerkin vainajan ystäville ja läheisille, Haverinen kertoo.

Muistomerkillä jaetaan muistoja, kuvia, musiikkia, lohduttavia laulun lyriikoita ja myös Raamatun jakeita.

– Vuorovaikutus auttaa surevaa käsittelemään menetystä, kerätä muistoja yhteen yhteiseen paikkaan sekä tilan muistelemiselle ajasta ja paikasta riippumatta, Haverinen toteaa.

Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa olevat muistosivut ovat Haverisen mukaan tärkeitä yhteisöllisyyden muodostajia ja vertaistuen tarjoajia sureville kriisin hetkellä, kun menetyksestä on vain vähän aikaa.

Haverisen mukaan virtuaaliset muistomerkit ovat sureville myös keino rakentaa uutta identiteettiä. Sureva voi työstää omaa muuttunutta asemaansa, esimerkiksi leskeyttä, rakentamalla edesmenneen muistoksi muistomerkkisivuston.

– Läheisten internetiin luomat suunnitellut muistomerkit ovat tärkeitä viestinnän paikkoja perheen jäsenille ja ystäville, jotka voivat vuosien kuluessa käydä tervehtimässä edesmennyttä samaan tapaan kuin haudalla vieraillaan, Haverinen sanoo.

Muistomerkkinä myös vainajan omat nettilataukset

Tutkimusaineisto on koottu sosiaalisesta mediasta, virtuaalimuistomerkkisivustoilta sekä reaaliaikaisista verkkopeleistä. Verkkoympäristöjen laadullisen havainnoinnin lisäksi Haverinen teki verkkohaastatteluja ja kyselyjä.

Tutkimuksen myötä Haverinen jakoi sivustot kahteen ryhmään: suunniteltuja muistomerkkejä olivat läheisten muodostamat muistomerkit kuten virtuaalimuistomerkkisivustot, virtuaalihautausmaat sekä muistovideot, suunnittelemattomia muistomerkkejä olivat edesmenneen virtuaaliaktiivisuuden ympärille muodostunut tahaton muistotoiminta, jossa aineistona ovat esimerkiksi edesmenneen profiilisivut, verkkopäiväkirjat ja Youtube-videot.

– Rituaalit verkossa, kuten esimerkiksi virtuaalisen kynttilän sytyttäminen, koetaan rinnakkaiseksi verkon ulkopuolella tapahtuville rituaaleille, eikä suinkaan niitä korvaaviksi. Tärkeintä on ele, meditatiivinen hetki, jonka aikana sureva ottaa hetken arjestaan muistellakseen läheistään.

***
Perjantaina 8. elokuuta 2014 kello 12 esitetään Turun yliopistossa (Porin yliopistokeskus, sali 267, Pohjoisranta 11 A, Pori) julkisesti tarkastettavaksi filosofian maisteri Anna Haverisen väitöskirja ”Memoria Virtualis – death and mourning rituals in online environments” (Memoria Virtualis – kuolema- ja sururituaalit verkkoympärisöissä). Virallisena vastaväittäjänä toimii Associate Professor Stine Gotved Kööpenhaminan IT- yliopistosta Tanskasta ja kustoksena professori Jaakko Suominen.

FM Anna Haverinen on syntynyt 1983 Luulajassa Ruotsissa ja kirjoittanut ylioppilaaksi 2002 Kuusiluodon lukiosta Oulusta. Filosofian maisteriksi Haverinen valmistui 2009 Jyväskylän yliopistosta. Parhaillaan hän toimii apurahatutkijana. Väitös kuuluu digitaalisen kulttuurin alaan.

Väittelijän yhteystiedot toimittajia varten:
Puhelin 045 630 8830

Sähköposti anna.haverinen[at]utu.fi

Väittelijän kuva: https://apps.utu.fi/media/vaittelijat/haverinen_anna.jpg

Väitöskirjan myynti: Turun yliopiston verkkokauppa UTUshop, https://utushop.utu.fi/c/2-annales-universitatis-turkuensis/

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä: https://www.doria.fi/handle/10024/98454

“I would like to thank the Academia..”

Näyttökuva 2014-7-24 kello 9.48.08

There it is. Tweeted about it right after opening the box. Fresh from the printing house: my thesis. Beloved, difficult, painful, joyful, wonderful thesis, that should represent how I have developed as a researcher, studied a new growing phenomenon, and written it all inside those thin blue covers. My thesis. Finished, done, ready. There is a lot of “should have done this differently”, “maybe more references would have been good” and “why didn’t I choose a proper cover image”, but there are always plenty of shoulda coulda wouldas when looking back a project this long.

A couple more weeks until the defence. Yaiks. My stomach goes upside down even thinking about it.

You are welcome to attend!