Ihmisiä vain

Olin tänään puhumassa Tikkurilan seurakunnan henkilöstölle virtuaalisuremisen eri muodoista ja motiiveista ja luennon päätteeksi sain mielenkiintoisen kysymyksen papilta “miten olet itse jaksanut tämän aiheen parissa?”

Yleinen ajattelutapa tieteessä tuntuu olevan ettei tutkijan omia henkilökohtaisia tunteita ja jaksamista oteta pääasiassa huomioon, koska hänhän on “vain instrumentti”, tutkija, eikä itse kokija. Raskaiden aiheiden parissa tutkivat ja työskentelevät varmasti kuitenkin komppaavat, että on mahdotonta kovettaa itseääni läpipääsemättömäksi seinämäksi ja säilyttää silti tutkijan/ammatti-ihmisen herkkyys tehdä työtään.

Lontoossa taas sain viime syksynä kommentin antropologian professori Daniel Milleriltä, jonka mukaan en ole ollut “aito antropologi”, sillä en ole tavannut haastateltaviani kasvotusten tai jakanut heidän elämäänsä perinteisen antropologin tavoin. “Have you even cried once? You can’t know the person, if you haven’t cried with them”, hän totesi kriittisenä. “Voi kun tietäisitkin”, vastasin näin suomeksi käännettynä. Olen itkenyt satoja tunteja, olen ollut murtunut ja lohduton, olen tuntenut olevani tunkeilija ja tungetteleva, röyhkeä ja ajattelematon, avutonkin sen kaiken murheen keskellä, jota haastateltavani ovat minulle kertoneet tai näyttäneet aineistoissaan.

Sama sairaalapappi kysyi myöhemmin onko minulla vastapainoksi jotain muuta, sillä kerroin tekeväni työtä kotonani, yksin, ilman perinteistä työyhteisöä. Onhan minulla. Minulla on ihanat koirat, joita lenkittää ja joiden turkkiin haudata kasvot kesken päivän (jokainen koiranomistaja allekirjoittaa varmasti sen, että oma koira tuoksuu parhaimmalta), on Facebookin “kahvihuone”, on etätoimistopäivät kahviloissa. Silti on niitäkin päiviä, jolloin aamulla luettu murheellinen ja koskettava tarina saa kyynelhanat auki ja loppupäivä menee silmät punaisina ja lamaantuneena.

Miksi tätä tulisi silti pelätä, niin kuin hyvin moni tuntuu pelkäävän? Mikä murheessa on niin pelottavaa? Moni kavahtaa ajatusta, että joutuisi tekemään tällaista tutkimusta kuin minä teen. Miksi ihmeessä tutkin tätä? Siksi koska voin. Siksi, koska kaikille tunteille tulee mielestäni antaa sijaa. Ne on hyvä antaa tulla sellaisinaan ja antaa niiden myllertää lävitse, sillä padottuja ja suljettuina ne aiheuttavat suurempaa vahinkoa, kuin valloilleen päästettyinä. Tämä toimii mielestäni sekä hyvässä että pahassa.

En tiedä olisiko tämä ollut ollut helpompaa varsinaisella työpaikalla, fyysisessä työyhteisössä. Ehkä olisinkin kaivannut sitä omaa rauhaa olla punasilmäinen ja itkuinen, ilman painetta siitä, että joutuisin selittelemään “no kun aineistossa tuli vastaan yksi juttu” tai muiden kokea tarvetta lohduttaa.

Wendy Moncur Aberdeenin yliopistosta Englannista tutkii parhaillaan kuinka tutkijat selviävät raskaiden tutkimusaiheiden parissa ja millaisia selviämiskeinoja he ovat luoneet itselleen säilyäkseen ns. täysjärkisinä työnsä lomassa. Tutkimus on mielenkiintoinen ja varmasti samaa näkökulmaa on käytetty tutkiessa kuolemaan liittyvien ammattilaisten jaksamista ja pärjäämistä työssään. Silti mielestäni on hyödyllistä muistaa, että myös ne, me, tutkijatkin ovat ihmisiä.

Advertisements

Harry Halpin on the Hidden History of the “Like” Button :: Unlike Us: Understanding Social Media Monopolies and their Alternatives

Harry Halpin on the Hidden History of the “Like” Button :: Unlike Us: Understanding Social Media Monopolies and their Alternatives.

Asterdamin Media Research Centre järjesti konferenssin viime viikolla Unlike Us -projektin tiimoilta.

The aim of Unlike Us is to establish a research network of artists, designers, scholars, activists and programmers who work on ‘alternatives in social media’. Through workshops, conferences, online dialogues and publications, Unlike Us intends to both analyze the economic and cultural aspects of dominant social media platforms and to propagate the further development and proliferation of alternative, decentralized social media software.

Harry Halpinin paperi Like-nappulan historiasta ja taustoista olisi ollut mielenkiintoista kuulla ihan livenä, mutta jo pelkkä artikkelikin paperista oli ajatuksia herättävä.

Halpin toi esille, kuinka Facebook on monopolisoinut Like-nappulansa avulla käyttäjädatan keräämisen eri sovelluksista, sillä jokainen Like-nappula on yhteydessä suoraan Facebookiin. Siten yhtiö pystyy keräämään miljardeittain hyödyllistä käyttäjätietoa siitä, mistä ihmiset oikein pitävät.  Tämä on taas mainostajia ajatellen ehkä tuottoisin bisnesidea tällä vuosituhannella.

When someone clicks on a Like button, the Javascript looks at the Semantic Web part of the page and ships it back to Facebook, back into the ‘walled garden’. What we can see here, Halpin stated, is that Facebook deployed open standards to build a closed giant global graph, an accumulation of data about people and products.

Onko internetiä enää mahdollista käyttää avoimesti ja anonyymisti? Pystynkö hallinnoimaan yksityisyyttäni ja olemaan silti mukana “nettipersoonana”? En nykyisillä järjestelmillä. Facebookin rinnalle on kehitetty monia muitakin sovelluksia (Google+, Diaspora), jotka eivät tunkeudu yhtä hyökkäävällä tavalla käyttäjiensä yksityisyyteen, kuten Facebook taas tekee. Miksi esimerkiksi Google+ ei kuitenkaan ole saanut yhtä suurta suosiota taakseen? Tarkoitukset ainakin ovat hyvät. Google+ markkinoi itseään täyden palvelun pakettina, joka sisältää kaiken aina sähköpostista dokumentteihin, kalenterista valokuviin ja (video)chattiin. Luulisi, että tällainen “täyden palvelun talo” houkuttelisi enemmän kuin Facebook, joka herättää yhä enemmän ja enemmän hilpeyttä Google Translatorilla käännetyillä mainoksillaan.

Käytän itsekin Facebookia päivittäin jo ihan pelkästään sen vuoksi, että kotikonttori on yllättävän hiljainen koirakumppaneista huolimatta. On virkistävää lukea muiden kuulumisia, katsella kuvia ja tykätä jaetuista linkeistä. Facebook on kuin kahvihuone, jonne voi astella silloin kuin itselle sopii, ei vain aamu- ja iltapäivällä. Google+ taas tökkii omalla kohdallani nimenomaan sen monipuolisuuden vuoksi. On asioita, jotka haluan jakaa vain tietylle yleisölle ja ilman koko nimeäni. Haluan olla se anonyymi nimimerkki ja sosialisoida blogeissa julkinen identiteettini verhottuna. En kuitenkaan voi olla täysin varma kuinka paljon Google+:n avulla voi löytää minusta henkilötietoja (lue: koko nimeäni). Tosin en ole asiaan hirveästi perehtynytkään, koska, kyllä, minulla on Facebook.

Suruturismi ja “trollit”

Haastatteluissani on ajoittain tullut esille ongelma internetin tarjoaman anonymiteetin suhteen. Julkisesti avoinna oleville muistomerkkisivustoille voi päästä kuka tahansa ja siten myös aiheuttaa murhetta ja pahaa mieltä kommenteillaan. North Bay Nuggetin artikkelissa on haastateltu “ammattitrollia” Sam Goodmania (alias), joka häiriköi etenkin Facebookin julkisissa muistoryhmissä.

“I find it just plain funny to get some of the classic reactions that I solicit,” said Saul Goodman who claims to be 24 and from Albuquerque, New Mexico.

He also likes to “punish” the people who made the pages.

“Public grief and grief tourism are extremely obnoxious, selfish habits that so many people on Facebook exhibit,” he said. “In MANY cases, these memorial pages are set up by people who hardly even knew the deceased.”

Törmäämissäni tapauksissa häiriköintiä ovat aiheuttaneet lähinnä lapset ja nuoret, jotka saattavat joko ajattelemattomuuksissaan tai tahallaan aiheuttaa menehtyneen läheisille surua ja murhetta.

Goodman said his rude comments have nothing to do with the dead. “They’re dead for Christ’s sake, what do they care?” he said, adding he’s been trolling since he was 17.

Ilmeisesti nämä trollaajat eivät ole kokeneet läheisen menettämisestä johtuvaa surua tai kyseessä on median mainostamaa “väkivaltaisten tietokonepelien turruttamaa nuorisoa”.

Kuolleen muiston “trollaamista” on toisaalta tavalla tai toisella tehty aina. Tuskin kuitenkaan huvikseen, mutta on vaikea tietää mitä esimerkiksi muistomerkkipatsaiden rikkojien motiiveina on ollut. Menneisyyttä halutaan perinteisesti nostalgisoida, jolloin ennen muinoin ihmiset ovat olleet sekä mustavalkoisempia että yksioikoisempia ilman “nykyajan” monimutkaisempia vaikutteita. Mistä voimme tietää onko kyse ollut poliittisesta “kaulankatkaisusta” vai “huvikseen” tehdystä pahanteosta, jos patsaita on tuhottu tai hautoja häpäisty?

Facebookin profiilikuvat voivat esittää käyttäjät ankkoina tai julkkiksina – HS.fi – Viihde

Facebookin profiilikuvat voivat esittää käyttäjät ankkoina tai julkkiksina – HS.fi – Viihde.

Amerikkalaisten teineille suunnatut tiedekilpailut saisi mielestäni lanseerata Suomeenkin.

Tutkimuksen mukaan miehet parantelivat otosta kuvankäsittelyllä 50 prosenttia todennäköisemmin kuin naiset, ja hymyilivät kuvassa 20 prosenttia pienemmällä todennäköisyydellä.

Itsekin joudun miettimään omaa profiilikuvaani sen perusteella, että teen kenttätöitä Facebookissa ja ystävinäni on aina sukulaisista kollegoihin. Netikettiä miettiessä on mielestäni hyvänä ohjenuorana pitää kaksi seikkaa: “näyttäisinkö tämän äidilleni?” ja “näyttäisinkö tämän pomolleni=”

Kesälaitumen reunalla

Palauttelen tässä itseäni pikku hiljaa kesälaitumilta sorvin ääreen Suomen Antropologisen Seuran lehden muodossa. Seuran toukokuisesta seminaarista on tulossa työryhmittäin Forum-julkaisut lehteen ja reilu 1000 sanan englannin kielinen teksti onkin ihan hyvä tapa verrytellä aivonystyröitä kesän jälkeen.

AIR:n sähköpostilistalle tuli myös mielenkiintoinen CfP “THE INFORMATION SOCIETY”-lehden erikoisnumeroon otsikolla “The Death, Afterlife and Immortality of Bodies and Data”. Lähdeluettelon avulla pääsin surffailemaan uusimpia tutkimustuloksia, joita ei omaan hakuseulantaan ole vielä osunut.

Surffailun lomassa löytyi myös kyberlaki-blogi, jossa puidaan lainsäädännöllisiä seikkoja virtuaalimaailmaan liittyen. Lainsäädäntö laahaa nimittäin jälkijunassa niin Suomessa kuin kansainvälisellä tasolla ja tuonpuoleisuuteen liittyvät seikat tuntuvat olevan prioriteettilistan pohjalla. Suurimmalla osalla web-palveluista on käytäntönä tilin lakkauttaminen tietyn ajan jälkeen, kun taas Facebook käyttää profiilin memorialisointia, mikä on sekin herättänyt osaltaan vastarintaa. Yhdenmukaista käytäntöä ei silti vielä ole, sillä palvelujen käsitykset yksityisestä materiaalista vaihtelevat.

Yksityisyys ja lainsäädäntö tulevat usein eteen, jos perikunta haluaa esimerkiksi edesmenneen sähköpostikirjeenvaihdon itselleen tai tilien salasanoja. Sheffieldin yliopiston Internet-lain professori Lilian Edwards kertoo alla olevassa videossa aiheesta lisää:


Edwardsin mukaan tulisi ottaa käytännöksi myös lisätä www-sivustojen salasanat testamentin mukaan, jotta perikunnalla tulisi olla oikeus myös vainajan virtuaaliseen omaisuuteen fyysisen ohella. Legacy Locker, Dead Man’s Switch ja DoYourOwnWill ovat vain muutamia palveluja, joiden avulla myös virtuaalista jäämistöään voi hallita jos ja kun jotain sattuu.

“Nii mut eikö se nyt ole vähän outoa?”

Otsikossa näkyvä kysymys on yleisin reaktio, kun kerron tutkimuskohteestani. Suomalaisten reaktion taustalla on ehkä meidän käsityksemme kuoleman pyhyydestä ja yksityisyydestä. Ei haluta tuoda sitä esille eikä varsinkaan netissä. Kysyn yleensä tällaiseen reaktioon vastakysymyksen “onko kukaan läheisesi kuollut viime aikoina?” Harvoin kukaan vastaa tähän myöntävästi, mikä ehkä on osasyynä kummasteluun. Ihan yhtä lailla hääbloggaaminen on mielestäni kummallista, mutta enpäs ole koskaan ollut menossa enkä kai ihan heti olekaan menossa naimisiin, joten on vaikea kuvitella niitä ajatuskulkuja hääbloggaamisen taustalla.

Muutoinkin suomalaisten käsitykset “sopivasta” käyttäytymisestä ovat kuoleman suhteen hirvittävän jyrkät ottaen huomioon, että tietyt tavat ja käytännöt ovat hiipuneet sotien jälkeen voimakkaasti. Kuolemaa ja kuolemista on vaikeaa hahmottaa samalla tavalla kuin ennen, koska kuoleman käsitteleminen on professionalisoitu. Kuoleminen on sitä, mitä tapahtuu leffoissa ja mediassa, eihän se nyt minua kosketa.

Virtuaalisuus ja kuolemarituaalit ovat kuitenkin hiljalleen ujuttautumassa meidän(kin) yhteiskuntaamme. Pirjo Haimila Sydän-Satakunnan lehdestä uutisoi 6.4.2010 kuolinkellojen siirtymisestä nettiin. Kokemäkeläinen Mauri Mikola kertoo kehittämästään palvelustaan:

Kuolinkelloja soitetaan edelleen, kun joku on poistunut keskuudestamme. Niiden välityksellä tieto kulki ennen kaikille niille, joille pitikin. Enää näin ei tapahdu, kun ihmiset asuvat hyvinkin kaukana toisistaan, mutta netissä voivat periaatteessa käydä kaikki.

Kuolinilmoitukset.fi on ehkä ensimmäinen suomalainen palvelu, joka muistuttaa ulkomaalaisia virtuaalimuistomerkkisivuja, joille niin ikään voi kirjoittaa kuolinilmoituksia eli obituaries. Samaan aikaan myös Facebookiin on alkanut ilmestyä yhä enemmän ja enemmän suomenkielisiä ja suomalaisille omistettuja muistosivuja. Tutkijana on ehkä ongelmallisinta hahmottaa ilmiötä FB:n yksityisyys-suodattimen vuoksi, joka piilottaa suuren osan sivuista. Julkiset sivut taas voivat olla tietoisesti julkisia, mutta en sano vielä juuta enkä jaata, ennen kuin olen saanut haastateltavia aiheesta.

Teknologian kulttuurisidonnaisuus

Jussi Pullinen kirjoitti eilen HS:n verkkolehdessä internetin takapajuisuudesta Suomessa. Pullisen mukaan suomalainen IT-kupla jämähti 1990-luvulle, eikä ole samalla tasolla muun maailman kanssa, missä internet on sivuuttanut “pelkän” mobiiliteknologian. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä Pullisen kanssa, vaikka kolumnia kommentoikin runsas määrä ihmisiä, joiden mielestä ylenpalttinen teknologiaan luottaminen ei ole tarkoituksenmukaista.

Vielä 1990-luvun lopulla ulkomaiset viestimet ramppasivat Suomessa katsomassa, kuinka täällä rakennetaan kännyköiden ja internetin varaan tulevaisuuden onnelaa. Suomen piti siirtyä tietoyhteiskunnan aikaan, josta tulevaisuuden vauraus ja onni ammennetaan. Viime vuosina valtuuskuntia ei ole enää näkynyt. Se ei ole ihme, sillä suomalaisten kiinnostus verkon mahdollisuuksiin tuntuu lopahtaneen. Uutisten ja sään lukemista monimutkaisempi internetin käyttö kännykällä on monelle vierasta.

Hankin itselleni vastikään uuden puhelimen, vaikka edellinen toimi vielä ihan moitteettomasti. Halusin kuitenkin puhelimeeni laadukkaan digikameran ja päädyin lopulta Nokian N86 8MP-malliin, vaikka olin muutama vuosi sitten vannonut etten palaa “Mokian” pariin. Puhelimessani on luonnollisesti myös internetin käyttömahdollisuus kolmen eri yhteyden kautta. WLAN-yhteyttä käytän eniten sen maksuttomuuden vuoksi, mutta muita yhteyksiä en jostain syystä ole saanut kytkettyä päälle. Käyttäisin mielelläni Reittiopasta, Finnkinon sivustoja, Hesarin verkkosivuja ja (tietenkin) Facebookia, mutta operaattorini epäselvä hinnoittelu ja puhelimen käyttövaikeudet ovat rajoittaneet käyttöäni huomattavasti.

Myös Pullinen esittelee samankaltaisia käyttöongelmia.

Kansallispuhelimia valmistavan Nokian laitteet ovat olleet jo pitkään niin hankalia käyttää, että hyödyllisimmät ohjelmat tehdään nyt ensimmäisinä aivan muiden valmistajien laitteisiin.

Pullisen kolumnin kommenteista huokuu tyytymättömyys mobiiliteknologian kehittämistä kohtaan. Sitä pidetään turhana ja rahaa ja aikaa vievänä toimintana, jolloin kommenteissa verrataan myös 1900-luvun alun ensimmäisiin puhelimiin. Tämän tyyppinen ajattelu on yleistä teknologian kehitykseen liittyvissä keskusteluissa, joissa nostalgisoidaan mennyttä ja uutuus on ns. turhaa ja uhka perinteiselle elämäntavalle.

Täsmälleen samaan ajatteluun olen törmännyt keskustellessani suomalaisten kanssa tutkimusaiheestani. Virtuaalisuremista pidetään “epäsopivana” ja jollain tapaa myös arveluttavana. Suomalainen mentaliteetti yksityisyyden suhteen on niin syvään juurtunutta, että edesmenneen muiston julkituominen virtuaalisesti tuntuu loukkaavan sekä perheen että edesmenneen yksityisyyden suojaa. Ajatellaan, että “nämä on perheasioita”, jotka “ei muille kuulu”.

Vastaavasti taas amerikkalaisessa kulttuurissa virtuaalisureminen on jo erittäin yleistä ja muistosivustoilla on miljoonia käyttäjiä. Vielä kaksi vuotta sitten Googlen kautta ei suomalaisilta sivuilta löytynyt kuin yksittäisiä muistosivuja lemmikeille. Nyt taas muistosivuja on alkanut löytymään blogien muodossa, mutta suomalaista virtuaalimuistomerkkisivustoa joudutaan odottelemaan vielä.

Missähän vaiheessa suomalaisten epäluulo virtuaaliteknologiaa kohtaan helpottuu? Mobiiliteknologia omaksuttiin kuitenkin niin nopeasti ja vähällä vaivalla. Pullisen kolumnin kommenteissa viitataan operaattoreiden hinnoitteluun, mutta en usko tämän olevan koko syy, vaan juuret ovat pitkälti ajattelutavoissa ja kulttuurissamme, jotka taas muuttuvat tässä tapauksessa hitaasti ja raskaasti.

Welcome to the dark side (we have cookies?) – internetin pimeästä puolesta

Andy Beckett kirjoitti The Guardianissa internetin “pimeästä puolesta” ja Freenetin tarjoamasta mahdollisuudesta täydellisempään anonymiteettiin kuin mitä tällä hetkellä on internetin “pintatasossa” mahdollista

Andy Beckett kirjoitti The Guardianissa internetin “pimeästä puolesta” ja Freenetin tarjoamasta mahdollisuudesta täydellisempään anonymiteettiin kuin mitä tällä hetkellä on internetin “pintatasossa” mahdollista. Freenetin kaltaisten palvelujen avulla dataa voidaan jakaa vapaasti, kuten alunperin internetin ideana olikin. Valitettavasti tämä tuo lieveilmiöitä rikollisuuden, kuten lapsipornon parissa, sillä juuri rikolliset tahtovat säilyttää anonymiteettinsä mahdollisimman hyvin.

Olen usein miettinyt kuinka Google hakukoneena ei vastaa sitä mitä tutkijana, antropologina, siltä vaatisin. Antropologian koulutukseen kuuluu vahva painotus ensikäden tiedon hankkimiseen eikä muiden hankkimaan tietoon. Varhaiset antropologit olivat nimittäin usein pappeja tai varakkaita kauppiaita, jotka kuuntelivat lähetyssaarnaajien ja merimiesten kertomuksia kaukaisten maiden kulttuureista ja tekivät näistä omia “päätelmiään”. Tätä kutsutaan nojatuoliantropologiaksi, joka tuntuu muodostuneen kirosanaksi alan keskuudessa. On häpeä, jos ei tutkimustaan tee fyysisesti ja henkisesti uuvuttavalla (rituaalisella) matkalla kaukaiseen maahan. Kenttä on aina ollut jossain kaukana, muualla, villi-ihmisten joukossa. 1970-luvulla antropologia alkoi kääntyä katsomaan enemmän peiliin, eikä vähiten feministisen liikkeen ansiosta. 1990-luvulla internet tarjosi uudenlaisen näkökulman ihmisten (kulttuuriseen) toimintaan, mutta taustalla kummitteli edelleen nojatuolin pelko. Saanko todella istua tuolissani, avata tietokoneen ja suorittaa kenttätyötäni siten?

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tämä alkaa olemaan jo itsestäänselvyys internetin ollessa osa länsimaista elämäntapaa. Silti koulutukseni pakottaa minut kyseenalaistamaan sen tiedon mitä saan olemassaolevien raamien puitteissa. Kirjoitan hakusanan Googlen hakukenttään ja se päättää puolestani mikä aineisto on olennaista ja mikä ei. Hakuosumia muistomerkkisivuistoille on satojatuhansia, mutta yleensä Google antaa noin viisi ensimmäistä osumaa, jotka todella sopivat tarkoituksiini. Vaihtelemalla hakusanoja saan kuitenkin enemmän osumia, enemmän sivuja tutkittavaksi, mutta silti mieltäni kalvaa epäilys, että tässä ei ole kaikki.

Becketin artikkelissa pohditaan juuri internetin pimeää puolta. Sanalla ‘pimeä’ on kaksi merkitystä tässä mielessä. Se voi tarkoittaa juuri näkymättömiin jäävää, mutta myöskin pahuutta. Anonymiteetillä halutaan yleensä salata jotain, jotain mitä ei haluta muiden tietoon.

“The more people do everything online, the more there’s going to be bits of your life that you don’t want to be part of your public online persona,” Danny O’Brien sanoo. Hän on aktivistina the Electronic Frontier Foundationissa, joka ajaa yksityisyyden mahdollistamista virtuaalimaailmassa. Jos käytetään esimerkiksi tätä blogikirjoittamista (johon sain idean Mari Koolta) tuntui vaikealta laittaa pystyyn blogia, joka on omalla persoonallani. Miksi? Mitä minulla on salattavaa? Olen niin tottunut seikkailemaan bittilandiassa erilaisten pseudonyymien suojassa, että tuntuu haavoittuvalta paljastaa omaa persoonaa tällä tavalla. Mutta vaikka internet on minulla myös työväline ja tutkimuskohde, se on minulle myös kommunikaatioväline, paikka, jonne voin mennä olemaan muiden ihmisten kanssa. Sen merkitysulottuvuudet ovat riippuvaisia sen tarjoamista mahdollisuuksista, niin myös yksityisyyden ja julkisuuden suhteen.

Tim Berners-Lee kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten: “I have a dream for the web in which computers become capable of analysing all the data on the web – the content, links, and transactions between people … A ‘Semantic Web’, which should make this possible, has yet to emerge, but when it does, the day-to-day mechanisms of trade, bureaucracy and our daily lives will be handled by machines talking to machines.”

Semanttinen web on ideana juuri sitä, minkä suhteen olen tutkijana skeptinen, mutta käyttäjänä taas innostunut. Mikä olisikaan parempaa, kuin antaa tietokoneen hoitaa ne naurettavat automaattiset toiminnot, jotka vievät aikaa ja vaivaa! Tutkijana taas olen skeptinen, sillä jälleen jokin (/joku?) muu päättää puolestani mikä on olennaista ja mikä ei.

Valitettavasti internet (humanistisena) tutkimuskohteena on haastava juuri sen käsittämättömän kokonsa vuoksi. Vähän sama asia kuin itsepintaisesti väittäisin, että kykenen ja haluan laskea kaikki tähdet taivaalta. Kökötän kannonnokassani niska kenossa ja mutisen “yks..kaks..kol..”