Päivän treeni tai päivän asu

Syksy on täällä taas ja ilmojen viilenemisen myötä myös työmotivaatio on kohonnut roimasti. Kesällä ilmeisesti aivot jotenkin ylikuumenevat, vaikka tälle kesää ei noita helteitä oikein herunut parin viime vuoden tavoin. No, häämatka Thaimaaseen tankkasi D-vitamiinit kohdilleen ja on ollut hyvä palata taas arkiseen työrytmiin.

Continue reading “Päivän treeni tai päivän asu”

Advertisements

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?