Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Advertisements

Vielä ehtii osallistua verkkoväkivaltakyselyyn!

Kyselytutkimukseni väkivallasta ja vihapuheesta verkossa sulkeutuu ylihuomenna sunnuntaina eli 3.10.

Vielä ehtii siis vastaamaan!

Kysely vie noin 10-15 minuuttia ja kaikkien vastanneiden kesken arvotaan nyt kaksi kappaletta Finnkinon 4kpl:n elokuvalippupaketteja, sillä yllätyin positiivisesti kyselyn suosiosta. Vastanneita on tällä hetkellä hiukan alle 600 kappaletta, mutta erityisesti miesvastaajia kaipaisin lisää.

Kysely on hankkeeni ensimmäinen ja sen tarkoituksena on muun muassa ymmärtää miten ihmiset kokevat väkivallan verkossa ja mikä ylipäätään ymmärretään väkivallaksi. Olen ikikiitollinen jokaisesta vastauksesta, joita olen saanut jo tähänkin mennessä ja arvostan valtavasti jokaisen vastaajan käyttämää aikaa ja vaivaa. Kiitos siis jo nyt.

Kutsua saa myös jakaa eteenpäin!

On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Verkkoväkivaltakyselyn alustavia – yllättäviä – tuloksia

Kesähelteet saapuivat juuri parahiksi, kun pitäisi istua koneen äärellä tiiviisti nenä ruudussa artikkeleita kirjoittaen. Yleensä kelien lämpenemisellä on suora yhteys työtehokkuuden laskemiseen, mutta takapihan terassilla on yllättävän hyvä työskennellä myös kovemmallakin helteellä. Puhumattakaan parvekkeen riippukeinusta, jossa työskentelen yleensä luettavien tekstien parissa. Tällä hetkellä työn alla on useampi teksti liittyen suunnitteluantropologiaan (design anthropology) ja Facebookin sururituaaleihin, sekä pari katsausta internet etnografiaan ja verkkoväkivaltaan.

Jälkimmäiseen liittyen: kyselyni verkkoväkivallasta on ollut nyt hiukan alle kaksi viikkoa avoinna ja se sai jo ensimmäisen aukioloviikkonsa aikana yli 300 vastausta. Sen on huikea määrä ja kyselyn suosiosta itsekin innostuneena tavoittelen nyt vähintään 500 vastaajaa. En ole vielä päättänyt milloin suljen kyselyn, mutta arvelisin sen menevän elokuun loppuun. Kaikkien vastanneiden keskenhän arvon myös neljän kappaleen Finnikino-elokuvalippupaketin, joten osallistu ihmeessä sinäkin! Mikäli olet jo osallistunut, jaa tietoa eteenpäin.

Tällä hetkellä vastaajien sukupuolijakauma on edelleen hyvin naisvoittoista, mikä tutkitusti on usein kyselyjen ongelma* ellei itse tutkimuskysymys tähtää juuri tähän jakaumaan. Väitöskirjassani törmäsin ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti tähän ilmiöön, mutta siihen vaikutti myös aihe: naiset aktivoituvat yleensä useammin surun ja kuoleman keskustelusta.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.22.06

Muissa demografisissa tiedoissa korostuu vastaajien nuorehko ikä sekä vuositulojen alhaisuus (alle 15.000€/v), minkä oletan korreloivan suoraan toisiinsa ja toistaiseksi oletankin vastaajien olevan opiskelijoita.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.22.14

Vastaukset ovat myös ilahduttavan yksityiskohtaisia avointen osioiden saralla, sillä en odottanut niin yksityiskohtaista pohdintaa ja mietiskelyä teemasta. Moni on kirjoittanut hyvin laajoja pohdintoja kokemuksistaan, mikä tutkijalle on valtavan suuri aarre. Kiitos kaikille vastaajille siis jo nyt! Vastaajista myös noin 34 henkeä on kertonut itse olleensa väkivaltainen verkossa, mutta nopean silmäilyn perusteella väkivalta on liittynyt kiihtyneeseen mielentilaan ja keskustelun ns. “raiteilta lähtemiseen”, eikä esimerkiksi vakavampaan systeemaattiseen häirintään ja ahdisteluun.

Toistaiseksi kiinnostavin osio tutkimuksellisesti on ollut tunteita käsittelevä osio. Halusin ymmärtää millaisia tunteita aiheuttavat itse koettu, itse aiheutettu sekä jota kuta toista kohtaan nähty verkkoväkivalta.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.43.34

Häpeä näyttäisi olevan pääasiallisin tunne itse aiheutetusta väkivallasta. Mikäli vastaajamäärän kasvaessa ei tämä osio muutu, näyttäisi tämä poikkeavan radikaalisti omasta ennakko-oletuksestani eli vahingonilosta. Olen erittäin yllättynyt ja innoissani tästä tuloksesta! Hyvin kiinnostavaa.

Vihapuhe verkossa on ollut muutoinkin paljon esillä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa. Esimerkiksi juhannuksen aikana somekouhun aiheuttanut Timo Hännikäinen mainitaan kyselyvastauksissa muutamaan otteeseen. Itse aineistoanalyysiin pääsen tämän kyselyn kanssa kuitenkin vasta syksymmällä, kun lähden vierailevaksi tutkijaksi Tukholman yliopiston mediatutkimuksen laitokselle Existential Terrains tutkimusprojektiin.

Nyt kuitenkin pitää vielä nauttia kesästä (ja koirien riemuksi myös niistä kärpäsistä) ja saada nämä akuutit tekstit pois käsistä.

* Curtin, R., Presser, S., & Singer, E. (2000). The effects of response rate changes on the
index of consumer sentiment. Public Opinion Quarterly 64: 413–428.

Moore, D. L., & Tarnai, J. (2002). Evaluating nonresponse error in mail surveys. In: Groves, R. M., Dillman, D. A., Eltinge, J. L., and Little, R. J. A. (eds.), Survey Nonresponse, John Wiley & Sons, New York, pp. 197–211.

Near

Just found a new blog in Finnish where a widow tells her story about her husbands cancer. It’s fairly recent – the blog I mean – and it tells about the critical time of the decease, the actual dying.

Sometimes I hate this subject. It feels so banal to carry on with my own life after reading about the suffering of another person, their despair and hurt, how life seems utterly meaningless. And my current life situation could not be any happier with a newly bought apartment and other happy life changes. It feels wrong to just continue my day, my life, as nothing is happening, nothing happened and this is just research.

To a person like me, it’s not. It gets personal, it comes close.

Goooood moooorning Looondoon!

Time flies fast when you’re having fun, right? Well this past week in London has felt like an eternal, mostly just because the first days flew by just getting to know around the neighborhood and learning to use the DLR, trains and tube. It also seems that I am a little bit early here considering the fact that all lectures start in the beginning of October and many of the students are not here yet. However, this gives me a head start to establish some kind of a familiar routine with my work and getting to know the city a little bit better.

I met with professor Daniel Miller earlier week and received small “home work” tasks to familiarize myself with his current and past work. His newest book Tales from Facebook (2011) was in Amazon with a bargain price of 8.80 pounds with shipping costs included. I received to book yesterday and it feels like freshly out from the print! Bless Amazon! I reckon I will be using its services a lot during this time here in the UK since the shipping expenses are ridiculously small compared to my beloved home country.

Professor Miller also gave me a task to conduct at least a half a dozen of face-to-face interviews while I am here, since he did not approve my choice of not having any f2f interviews. In my opinion I would not need any more material, since I have researched this phenomena of virtual mourning on an international scale already for 4 years, but oh well, I will play by his rules. I want to do this research as good as possible, since by so far there has not been any thorough publication on the subject – at least that I am aware of (please prove me wrong!).

Which is also why I would like to encourage all of you to answer my queries or contact me directly by email (anna.haverinen(a)utu.fi).

Queries in English click here, and Finnish versions click here!

Rephrasing

One question that keeps repeating about this phenomena of virtual memorials is that why people do it? I have also included that question in my research dilemmas, but it is beginning to be more and more irrelevant. If you phrase the question in a more larger context, it would be why people are gathering together in online environments to mourn and honor?

One question that keeps repeating about this phenomena of virtual memorials is that why people do it?  I have also included that question in my research dilemmas, but it is beginning to be more and more irrelevant. If you phrase the question in a larger context, it would be why people are gathering together in online environments to mourn and honor? The question itself seems to imply, that this has not happened before. Almost as people would not have searched other people in the time of loss and sorrow, in the time of someone passing away and in the time of honoring the memory of a loved one as part of the process of transferring him/her to the afterworld.

Yesterday I started to read the work of Émile Durkheim, The Elementary Forms of Religious Life (1912). In his book Durkheim explains how a joined disaster/fortune creates collective sentiments and how collectivity increases these sentiments. In other words, people gather together in time of sorrow as well as happiness and these feelings escalate when people are together.

This is exactly the same thing with virtual memorials. They create a sort of hype around and inside them. Feelings can escalate in a very similar way as they did for example around the Finnish elections. My Facebook wall was filled with discussion threads around status updates and I know I wasn’t the only one. Same thing happens in other forums, especially discussion forums of newspapers, where people almost seem to start waging was against each other, despite the fact that the first comment might have been perfectly gentile. *

Of course memorials do not have a similar aggressive feature inside them and people seem to think more what they write. Nevertheless, most of the people I have interviewed are afraid of insulting or inappropriate comments. This is usually why they close theirs pages with a password or moderate the comments.

Virtual interaction has not removed the fact that people can make inappropriate comments even face to face. In the time of sorrow and bereavement person can be very sensitive to different opinions and comments. On the other hand, other people might be afraid saying something wrong and this can lead people not to talk to this bereaving person. Especially in Finland people can be very concerned about saying something wrong. This is why they might prefer saying nothing at all. Facebook gives an opportunity to circle around this problem, since commenting there has a very low threshold, compared to a formal memorial website. Writing a heart (<3) is a very short, non-verbal, silent but affectionate way to give condolence in the time when “there are no words”.

The key element of anthropology is to answer the question why people do what they do and how do they do it? It seems that I need to rephrase that question and elaborate the facts that I am looking from this subject.

*There’s even a saying in Finnish which loosely translates as “stupidity increases in a crowd”.

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?

Kenttätyömuistiinpanoja: “Faking death”, sosiaalinen kuolema ja tyhjiä hautoja

Vietin eilen kolmisen tuntia Second Lifessa tekemässä ryhmähaastattelua roolipelaajien yhteisössä, jonka yksin jäsen menehtyi 2008. Tälle jäsenelle on sittemmin tehty useita erilaisia muistomerkkejä ja -esineitä, kuten kuvaprojektioita (jaettava esine, eräänlainen “box”, jonka voi asettaa minne vain näyttämään 36 kuvan sarjaa edesmenneen avatarista), käsinauhoja avatareille, valokuvia sekä muistopaaseja. Osa tunsi edesmenneen sekä rl-henkilönä (rl = “real life”) että rp-avatarina (“roleplay”), osa tuntee vain pelaajan avatarin roolipelitarinan, jota hyödynnetään rp-yhteisössä nykyään.

Kirjoitin ylös muutamia ajatuksia haastattelun aikana:

Avatarit ovat ihmisten ideoita, ihmisten persoonallisuuksien jatkeita ja niiden mahdollisuuksia, toisenlaisia, vaihtoehtoisia olomuotoja. Ne paitsi representoivat fantasioita ja ideaaleja, myös todellisia ihmisiä, valintoja ja persoonallisuuksia niiden takana. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Roolipelaamisen kautta pelaajat voivat kommunikoida avatariensa kautta virtuaalisia identiteettejä hyödyntäen, mutta nämä identiteetit eivät välttämättä ole täysin fiktiivisiä. Useat haastateltavani ovat kommentoineet SL:n mahdollistavan esimerkiksi terveemmän ja nuoremman ruumiin, olkoonkin virtuaalisen ja immateriaalisen. Monet pelaajista saattavat olla jollain tapaa fyysisesti vammaisia, jolloin virtuaalimaailma mahdollistaa erilaisia liikkumisen ideoita, kuten lentämistä, uimista, juoksemista, seisomista. Vaikka kyse on mielen tasolla tapahtuvasta toiminnasta, ovat sen merkitykset silti paljon syvemmällä. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

“Anjali Cazalet: the internet allows us to make connections with people that we would never have the opportunity to do otherwise. Through this medium, our chances of making lasting connections, deep, heart impacting connections are increased some 100 fold. The moral veil becomes thin for many and we get the asshats, rude, insufferable and just plain mean who wouldn’t have the courage to say or do one tenth the things they do here, if it were face to face. But in that same token, we are afforded the chance to meet angels. People who need us, as Yuki did. We become their angels, their saving grace. Giving them purpose, a chance at something normal, if only in the mind.” (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Avatarien liikkuminen ja ympäristön visuaalisuus on täysin sidonnainen siihen kuinka hyvin ne on rakennettu, onko internetyhteyteni riittävän nopea tai onko pelissä “lagia” eli viivettä, joka taas johtuu sen ylikuormittumisesta suosittuihin kellonaikoihin. Huomasin kuitenkin käyttäytyväni hahmoni kanssa hyvin samaan tapaan kuin kasvokkaisessa maailmassa.

Huomaan käyttäväni hahmoani samaan tapaan kuin liikun itsekin. Kuunnellessani yleensä saatan jopa puuhastella (etenkin tuttujen ihmisten kanssa). Muut avatarit eivät juurikaan liikuskele ja katsele ympärilleen luolassa. Toisaalta paikka on heille jo tuttu.. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Eräs haastateltavani toi esille kreikkalaisen sanan “cenotaph“, joka viittaa tyhjään hautaan, esimerkiksi tuntemattoman sotilaan tapauksessa. Hän pohti sanan soveltamista virtuaalitiloissa sijaitseviin hautoihin, sillä peleissä käytetään suhteellisen usein muistomerkkinä hautakiveä. Se voi johtua joko tietynlaisesta tottuneisuudesta, sillä hautakivi on yleisin tapa esittää muistomerkkiä. Se on pystytetty henkilön muistoksi, kertomaan edesmenneestä. Virtuaalitilassa on kuitenkin mahdollista tehdä melkeinpä mitä vain luovuus ja pikselit sallivat, joten voisi kuvitella, että ihmiset toteuttaisivat virtuaalisuuden tarjoamaa vapautta muistomerkkien suhteen. Useimmiten muistomerkit ovat kuitenkin saaneet vaikutteita joko Antiikin Kreikan monumenteista, kivikauden hautalöydöistä, viikinki-hautajaisista tai Lord of The Rings -elokuvan visuaalisuudesta.

“Cenotaph” on monella tapaa käyttökelpoinen termi, sillä virtuaalihaudathan ovat “tyhjiä hautoja”. Ne ovat ideoita haudoista, mentaalisella tasolla, vain viitteitä fyysiseen todellisuuteen ja fyysiseen ruumiiseen “jossain muualla”.

Pohdimme myös haastattelussa valheellisen kuoleman mahdollisuudesta. Online-peleissä tuntuu olevan suhteellisen yleistä lavastaa oma rl-kuolemansa ja palata peliin täysin uuden identiteetin ja avatarin varjolla. Haastateltavani kommentoivat tämän seikan olevan kuitenkin triviaali itse kokemuksen rinnalla. Onko sillä todella merkitystä onko ihminen todella kuollut avatarinsa takana, sillä hahmo ja hahmon pelaaja ovat joka tapauksessa menetetty yhteisöstä?

Tämä sai minut pohtimaan sosiaalisen kuoleman merkitystä. Jossain afrikkalaisissa heimoissa ja käsittääkseni jopa islaminuskoisissa kansoissa(?) on ollut tapana hyljätä heimon jäsen sosiaalisen kuoleman avulla (esimerkiksi tämän aiheuttaman häpeän vuoksi), jolloin henkilöä ei enää ole ns. olemassa muiden heimon jäsenille. Hyvin usein henkilö saattaa tällöin riistää oman henkensä tai kuolla “luonnollisesti”, jolloin sosiaalisesta kuolemasta tulee täysimittainen fyysinen kuolema.

(Sosiaalista kuolemaa tapahtuu myös länsimaissa, useimmiten terminaalihoidossa sekä vanhustenhoidossa. Henkilön fyysinen kuolema on joko niin todennäköinen ja/tai niin lähellä, että häntä aletaan kohdella jo kuolleena.)

Haastateltavani tunnustavat sen mahdollisuuden, että edesmennyt pelaaja ei välttämättä oikeasti kuollutkaan, mutta menetys on heille silti yhtä suuri. Hahmo ja henkilö hahmon takana on poissa heidän yhteisöstään. Menetys ja suru ovat todellisia.

Omaa kivaa kentällä

Second Life kenttätyöt alkaneet. Hahmon liikuttelu ja maailmaan liittyvien yksityiskohtien opettelu vie yllättävän paljon aikaa. Siinä sivussa on kuitenkin löytynyt kaikkea mielenkiintoista. Valitettavasti desktop videointi ei vielä ole ollut mahdollista, mutta uuden päivitetyn Snow Leopardin myötä sekin tulee olemaan pian mahdollista.

Kivaa. 🙂