Review process begins!

There it is. Three copies of it. Packed and all ready to be mailed to the office of the Faculty of Humanities. Let the review process begin!

1970568_10152180106878670_724525509_n

Advertisements

(Tutkimus)vuosi 2013 paketissa

Vuosi 2013 lähentelee loppuaan ja parin päivän päästä aloitetaan tutkimuksenkin suhteen jännittäviä aikoja: kielentarkastus ja esitarkastus lähestyy. Olin joulukuussa puolisoni kera Fuerteventuralla viikon ja tulostin reissuun mukaan ensimmäistä kertaa koko väitöskirjan käsikirjoituksen. Työ ei tuntunut työltä, kun sai tehdä korjauksia perinteisesti kynällä ja lekotellen uima-altaan reunalla, vaikka kelit ei ihan suosineetkaan koko viikkoa. Sain kuitenkin korjaukseni tehtyä, ja vaikka olin toivonut voivani lähettää käsikirjoituksen ohjaajille jo ennen joulua, venähti itse asettamani aikataulu vuodenvaihteeseen Thanatoksen uusimman numeron taiton vuoksi. Tiistaina ajattelin kuitenkin pistää sähköpostiin koko työn, jotta ohjaajat saavat uuden vuoden “kunniaksi” laittaa punakynät sauhuamaan koko naviskan kanssa, yksittäisten lukujen sijaan.

Sisällysluettelo näyttää tällä hetkellä tältä:

(1) Taking the red pill
1. Background and research questions
2. Virtualisation and the change of death rituals
2.1. Ritual and death
2.2. Short history of internet and online mourning
2.3. Conceptualising honoring and memorials
3. Structure of the book

(2) Joining the dots – theory and methodology
1. Hermeneutic-phenomenological interpretation and terminology
2. The New Trobriand – Doing ethnography online
2.1. Autoethnography and Participant Observation
2.2. Discourse Analysis
3. Ethics

(3) Fieldwork and research material
1. Research data and triangulation matrix
2. Memorial websites
3. Social media
4. Online games – mourning and honoring in online gaming communities
5. Surveys and interviews

(4) Unintentional memorials – acts community and collectivity
1. How something becomes a memorial & the significance of last words
2. Crisis management and real-time collectivity
3. Acts of solidarity and acts of disgrace
4. Co-presence – online performance and constructed community

(5) Intentional memorials – creating places of remembrance
1. Space becoming a place
2. Temporal changes of mourning and its ritual aspect
3. Virtual memorials as family legacies

(6) Transcending worlds – memorials and identities
1. Built and received identities in virtual memorials
2. Mourning the avatar and the person behind the avatar
3. Private mourning in public internet

(7) Phenomenology of mourning – Transformation of mourning rituals in time and space

Viimeinen luku on vielä kammottavalla tavalla kesken ja helmasyntinäni onkin aina tekstin lopettaminen. Asioiden kokoaminen ja ns. rautalangasta vääntäminen lopuksi tuntuu vaikealta ja siinä pitäisi ehdottomasti vielä kehittyä. Eiköhän se kuitenkin ohjaajien tiukalla ruoskinnalla neuvoilla muotoudu ihan kelpo luvuksi. Otsikointia aion miettiä myös uudelleen, vaikka koko työn pääotsikko onkin ollut sama jo melkein alusta saakka.

Joulukuussa sain myös onnekseni tiedon Koneen säätiön kuuden kuukauden viimeistelyapurahasta, mistä olen syvästi kiitollinen! Kevään rahamurheet väistyivät sen sileän tien ja voin keskittyä rauhassa tutkimukseni loppuunsaattamiseen sekä muuhun aiheeseen liittyvään työhön.

Keväällä 2014 on tiedossa myös paljon mielenkiintoisia seminaareja, joihin aion osallistua (olettaen että abstraktiehdotukseni hyväksytään), kuten DiGRA 2014 ja Surukonferenssi Tampereella, Kansatieteen päivät Helsingissä sekä Mediatutkimuksen päivät Vaasassa, sekä erityisesti kuoleman ja verkkotutkijoiden ensimmäinen symposium Durhamissa Englannissa First Death Online Research Symposium. Valitettavasti Durhamin symposium jää todennäköisesti aikatauluongelmien vuoksi välistä. Edellä mainittujen lisäksi luennoin sekä omasta tutkimuksestani että verkkotutkimuksesta yleisesti ja olen mukana muutamassa kiinnostavassa projektissa. Päätoimitan myös Thanatoksen kevään ensimmäisen numeron digikuolema-aiheesta ja luin tänään innoissani jo saapuneet abstrakti-ehdotukset, joita on saapunut Israelista, Ranskasta, Suomesta ja Australiasta saakka. Puuhaa riittää siis entiseen tapaan ja tiedossa on todennäköisesti vähintääkin yhtä hieno vuosi tutkimustyön saralla kuin vuonna 2013!

Autoethnography, participant observation, self-reflexivity or emphatic understanding?

Ethnography is a research method and the written result of the research. It includes multiple methods the researcher can choose from, and most highlighted by anthropologists is participant observation where the researcher actively participates in the lives of her informants. Living the life as they live, in order to grasp the understanding of experiences inside the culture, the emic point of view, if you will. However, at some point the researcher needs to distance themselves from the research situation and topic, in order to make a qualitative analysis and to reach the combination of etic and emic views. Some researchers stress the importance of self-reflexivity (see eg. Davies 1999; Fingerroos 2003; 2004) in order to justify the used methodology, theoretical backgrounds and especially the chosen field. Participant observation is sometimes also described as emphatic understanding, where the researcher positions themselves in the same situation as informants. (see eg. Gothóni)

In my thesis I first imagined myself using the above mentioned methods (or approaches), but later in research I realized I was using autoethnographical approach (see eg. Uotinen 2010), when suddenly I had to live the experience of online mourning and not emphatically imagine it as I was doing it before (with the memory of my late father). A Facebook friend passed away in 2008 and I was forced to the situation what I had studied the past couple of years and interviewing people about. I am an emphatic personality and I like to think I had already understood the gravity of emotions people go through when a friend/family member dies, and people use online environments to cope with the loss. But the level of understanding took intensely new level, when I was living itfeeling the things people had told me about. And now I have lived it ever since.

Thus the autoethnography. I took me a couple of weeks to understand to potentiality of the situation for my research (and for me as a researcher), but eventually I decided to use my own experiences as much as the experiences of my informants. It would have made myself a hypocrite to exclude my own experiences (which weren’t different, I learned later).

Currently I am writing a chapter in my thesis about my autoethnographical experiences and trying to understand the meaning of analytical distance. Since my research material is online, it is currently changing (see previous post about the disappearance of my field in Second Life). When the memorializing feature in Facebook was launched in 2009 at the time the feature hid all the status updates of the memorialized profile. There even was a group formed to campaign for changes and one of the agenda was keeping the status updates visible. Today I went to check some details about the profile I am writing about – just had written a sentence, where I felt bad of not having the opportunity to read the status updates anymore – and to my surprise, and shock, they were visible again. But I didn’t expect how I suddenly lived the emotions from 2008 all over again. The shock, the pain and the sadness. I searched some of my private messages with the name of the person and found old chat logs with that person from 2007, six months before the death. And again I understood the gravity of the online material we leave behind. The messages and words, sentences and voices, that keep echoing in the pixel space.

However, writing about the incidence felt terrible. I needed to put it on paper (or on screen for that matter) and have it in the thesis, no matter how invasive it felt to my own personal experience. I started to wonder whether my questions to my informants had felt the same? I interviewed people only online via emails, chat windows and avatars. I did not see their faces and did not learn the actual names of some people either. But now I felt them and their answers gained a new level of meaning. I knew how they felt. It wasn’t because of my empathic personality, but how I was living the same fresh pain of losing a relationship in my life.

They don’t teach about this in the ethnography classes. We might read about anthropologists “lost in the field”, when they happen to marry someone from the tribe/city/village/family they are studying. But marrying is a happy event in life. Death is something else.

 

References:

Davies, Charlotte 1999, Reflexive Ethnography. A Guide to the Researching Selves and Others. London: Routledge.

Fingerroos, Outi (2003) Refleksiivinen paikantaminen kulttuurien tutkimuksessa. Elore, 2/03. (http://www.elore.fi/arkisto/2_03/fin203c.html)

Fingerroos, Outi (2004) Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset kannaksen muistitiedossa. SKS, Helsinki.

Gothóni, René (1997) Eläytyminen ja etääntyminen kenttätutkimuksessa. In: Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 136-148. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki

Uotinen, Johanna (2010) Digital Television and the Machine That Goes “PING!”: Autoethnography as a Method for Cultural Studies of Technology (http://dx.doi.org/10.1080/14797580903481306)

 

 

Current disposition draft

Don’t you just love autumn?! I do. I really really do. Not the rain or the cold, but the colors and the wind, the occasional sun and the smell (of decay?) in the air. Autumn is my best time of the year and I’m full of energy, like a Duracell rabbit just going on and on and on and on..

And this rabbit has been digging holes in my disposition lately. Earlier this summer I posted about my current disposition draft and the plans with it. I got good feedback about the post in Facebook, since it seems that (some) people find it interesting to see how the overall draft is getting together bit by bit.

Continue reading “Current disposition draft”

“Niin siis _missä_ konferenssissa olit?”

Takaisin arkiseen aherrukseen viime viikon Nordic Network of Thanatologyn ja Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran järjestämän konferenssin (ja vapun!) jälkeen. Tuntuu tahmealta, eikä pelkästään siksi, että ilmat ovat suosineet ja tällainen tynkäviikko vaikeuttaa työrytmitystä. Ilmojen suosiminen on aiheuttanut akuutin pihanmylläysinnostuksen, joka näin ensiasunnon ostajalle (oma ensimmäinen piha!) oli ehkä odotettavissakin. Töihin(kin) pitäisi silti keskittyä ja onneksi ohjaajani antoi pienimuotoisen deadlinen 8.5. mennessä, jolloin hänen ohjattaviensa tulee palauttaa teksti/tekstejä tutkijaseminaaria varten. Tuollaiset määräajat ovat itselleni hirvittävän tehokkaita, sillä työskentelen parhaimmillani pienen paineen alla. Itse asetetut määräajat taas yleensä paukkuvat ja venyvät kaikenlaisen prokrastinaation vuoksi, johon tuo aiemmin mainitsemani lapsilukko on kyllä auttanut suuresti. Vielä kun malttaisi laittaa sen aamulla päälle. 😉

Työstän tällä hetkellä kakkoslukuani, jossa on alustavat otsikot:
2. Joining the dots – research, fieldwork and theory
2.1. The New Trobriand – Ethnography of the Net
2.2. Virtual(ly) document(ed)
2.2.1. Research material
2.2.2. Fieldwork
2.3. Hermeneutic-phenomenological interpretation
2.4. Ethics

Kakkosluku on ollut pitkään pilkottuna erillisiksi tiedostoiksi, jotta kykenen hahmottamaan jokaisen alaluvun omana kokonaisuutenaan, enkä lähde rönsyilemään liikaa, mutta nyt se on ollut pakko koota yhteen tiedostoon, jotta koko luku muodostuu selkeäksi ja yhtenäiseksi. Olen palapelikirjoittaja ja copy-pasteilen ihan hirvittävästi. Se on etu siinä mielessä, että tekstiä kyllä syntyy, mutta sen muokkaaminen ja editoiminen on hirvittävän raskasta. Toistoa tulee vähän liikaakin, mikä ei suinkaan vie tekstiä eteenpäin, vaan jumittaa sen paikalleen.

Olen silti vakaasti päättänyt, että koko eipäs-juupas-tekele lähtee esitarkastukseen syksyn lopulla. (lue: jonkun muun pitäisi myös sanella tämä aikataulu, että se oikeasti pysyisi!) Jatko-opiskelijana tämähän on vasta(?) kolmas vuoteni, mutta kokonaisuudessaan olen tehnyt tätä samaa tutkimusta jo viisi vuotta, sillä pro gradu -tutkielmani oli samasta aiheesta. Turnausväsymystä on siis jo ilmassa ja haluaisin mielelläni jatkaa jo uusiin haasteisiin. Se onkin sitten eri asia, mitä nämä haasteet ovat.

Mutta lyhyesti vielä viime viikosta! Kuolemantutkimuksen konferenssimme Dying, death and bereavement – Nordic perspectives oli oikein onnistunut ja energisoiva. Tutkijoita saapui ympäri pohjoismaita ja saimmepa yhden tutkijan Englannista saakka. Key notet olivat erinomaisia, aina sotilaspastorin (Janne Aalto) näkökulmista sotilaan kuolemasta Norjan Breivik-ampumisvälikohtauksen aiheuttaman tunnereaktion analyysiin (Ida Marie Hoeg) sekä valokuvausprojektiin, jossa halutaan rohkaista ihmisiä puhumaan enemmän kuolemasta ja kuolemisesta (Ade Marsh). Seuraava konferenssi järjestetään mahdollisesti Tukholmassa 2014.

This slideshow requires JavaScript.

Kun kerron olevani/olleeni kuolemantutkimuksen konferenssissa, herättää se yleensä hilpeyttä ja kulmienkohottelua. En tiedä uskotaanko meidän siellä pukeutuvan mustiin kaapuihin ja luennoivan pääkallojen keskellä black metal -musiikin soidessa taustalla, mutta tämän alan konferenssit ovat yleensä mitä hilpeimpiä. Jostain syystä kuolemantutkimuksen piiriin hakeutuu sosiaalisia ja iloisia ihmisiä, tai sitten tämä ala saa vain nämä puolet ihmisistä esiin. Yllä olevassa lyhyessä kuvasarjassa ei ehkä tätä hilpeyttä ja iloisuutta näy, sillä en ole ehtinyt käydä vielä kaikkia kuviani lävitse. Näissä vain jotenkin kiteytyy koko konferenssi-idea noin yleisesti. Keskusteluja, luentoja, workshopeja, kahvia, aikatauluja…

Kuoleman ei tarvitse olla niin synkkää ja vakavaa. Sille voi ja pitää voida vähän nauraa, ja ennen kaikkea (näin tutkijan näkökulmista) siinä riittää loputtomasti ihmettelemistä.

Mutta nyt lissää kahavia ja sen kakkosluvun kimppuun..

Doodling and doing

These couple of weeks have been surprisingly productive in a thesis-wise way, although the possibilities of intense procrastination have been tempting. Last week the academic and professionals of culture studies gathered together to a discussion event about the current disappointing situation of getting oneself employed or funded. The government is cutting away funds from all the culture fields, since the appreciation of cultural values have declined since the 1980’s. The discussion event was named Tuumasta toimeen (From thought to Action, see more here, in Finnish) and it seems the pessimistic attitude is yielding away because of the grass-root “yes we can” attitude. I spoke for less bureaucratic and less hierarchical university, where it does not matter whether you are a freshman, graduate or a professor. It is the ideas that matter. Fresh point of view. Sometimes even inexperience is an advantage when thinking outside the box.

More thinking outside the box -attitude was seen in the Ethnos seminar in Jyväskylä on Friday and Saturday. Unfortunately I had the opportunity to only listen my own workshops in which I either presented a paper or co-chaired with Laura Hirvi. To my own surprise I found out I have done auto-ethnographical research for the past four years, instead of reflexive. Need to look into that more, since I believe Johanna Uotinen has written about that method (or approach?). Either way, the seminar was a success and a bitter-sweet experience, since Jyväskylä is my academic home of which I seem to miss more and more when the years go by. *snif*

This week I have been occupied with the structure of the thesis and writing the ethnography of my field. The pieces are coming together and for the first time in months I am actually believing in myself and this research. Yay, for optimism!

Some doodles of the disposition:

2. Methods and theory
2.1. The New Trobriand – Ethnography of the Net
2.1.1. Present but not there – Virtual (participant) observation
The Humanity of Google and the problem of time and space
“Nice to meet you” – the presence of the researcher
Reflexivity or autoethnography
2.1.2. Virtual(ly) document(ed)
2.1.3. Questionnaires and interviews
2.2. Hermeneutic-phenomenological interpretation
2.3. Death and ritual
2.4. Conceptualizing virtuality and the after world

3. Research material
– online games
– social media
– how many questionnaires
– how many interviews
– blogs
– virtual candle websites
ETHICS

4. Online ritual practises

4.1. Ritualistic performances and representations of community
– ritual performance
– online performance and constructed community

4.2. Unintentional memorials
– how something becomes a memorial
– DRAW A CHART OF LIMINAL PROCESSES
– case of autoethnography

4.2.1.Crisis management and real-time collectivity
– case of R
– blogs

4.2.2. “She’s still here”
– spiritus
– keeping someone visible in Facebook
– don’t delete text messages etc.

4.3. Intentional memorials
– space to a place
– Maddrell: spaces KUVA
– (alustavasti jaoteltu 2 ja 3 ulot. onko järkeä?)

4.4 Changing bereavement, changing importances
– time and bereavement, 6 months
– reaching other generations

4.5. Private memories public venues
– privacy and publicity
– case of Lonely Rider
– interview with Carlo
– co-presence

4.6. Discourse of online mourning
-non-verbal
– “voimia”
– monologues
– dialogues (also imagined)

5. Phenomenology of Death and Memorials
5.1. Built and received identities
5.2. What is real? Death, discomfort and suspicion in virtual memorials
5.3. Memorial as a part of cultural memory (visuality and form)

New year

I’ve returned to Finland already a couple of weeks ago, but I haven’t been able to summarize and reflect about my experiences in London because of the holidays and all. The 3,5 months felt like an eternity for various reasons and I’ve been telling people who ask me “how was it” that “I’ll get back to you in January”.

There are huge changes going on at the moment in my personal life, nothing dramatic or negative, but exhausting and exhilarating at the same time, which is why this (research) blog might be quiet for quite some time. This research fatigue with my thesis is not helping the issue, although I’m not worried. The time for work will come again and I need to let my brains rest.

Happy new year 2012!

Back to work

The elections are over and it’s time to focus back to work, although Facebook is filled with political links and debates in status updates. For me, it’s time rearrange my thoughts from Finnish to English, since mentally I’m already few months ahead and moving to London. Change of language is also needed, since we decided with my professor that it would be best for me and my thesis to write it in English (good news for you foreigners!).

Changing the language will slow down my writing and I also have to lower my standards for my texts, since I don’t feel I can express myself as fluent and as full as I could in Finnish. However, there’s a demand – both local and global – for my research and I’ve always wanted to improve my academic English.

My research material is 50-50 in Finnish and in English, which is why it doesn’t really matter in which language I decide to analyze it with. So far I’ve gathered:

– around 150 query answers
– around 50 interviews (e-mail, Second Life, Facebook)
– hundreds of hours of (participant) observation
– virtual memorial websites, Facebook memorial groups and pages, blogs, photogalleries, videos, screenshots, interview recordings, notes..

I estimated that I would end my fieldwork by the end of the summer, but it seems that by the end of June is a wiser decision. Nothing new hasn’t risen from the material in a couple of months. Now it’s time to sit down and start to write, which is the hardest part of the work.

I got a burst of inspiration this other day and just started to write down whatever crossed my mind. After I read it through and it seems that it might be the pre-pretext for my Introduction, yay!

The only thing that troubles me at the moment is the theoretical context of my work. I’m not entirely sure if the ritual theory is actually working for me, since I’m more interested about Immanuel Kants ideas of transcendental idealism, which I explored in my master’s thesis. Virtual space and spatiality is also something I just cant get off of my mind, it’s too delicious to be ignored.

The pondering continues..

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?

Villasukkaseminaari

Tämä postaus ei ehkä toteuta sosiaalisen median mahdollistamaa “reaaliaikaisuutta”, sillä tulin Sumiaisten seminaarista kotiin jo perjantaina. Viikonloppu meni perhetouhuissa ja koirasta huolehdittaessa, joten mielen päällä on roikkunut kaikkea muuta.

Reissu oli kuitenkin yhtä onnistunut kuin viime vuonnakin. Kyseessä oli siis Porin Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen sekä Jyväskylän Historian ja etnologian laitoksen jatko-opiskelijoiden ja henkilökunnan muodostamasta seminaarista, joka järjestettiin nyt jo toista kertaa. Viime vuonna kokoonnuttiin Reposaaressa ja tänä vuonna taas Pirjo Korkiakankaan kotitalolla Sumiaisissa. Vanhoissa taloissa yöpyminen on tehnyt tapahtumasta eräänlaisen”villasukkaseminaarin”, joka myös on rentoudessaan hyvin kuvaava.

Viime vuonna esittelin alustavaa dispositiotani, sillä olin saanut jatko-opiskelupaikan vasta kuukautta aiemmin. Tänä vuonna olen kenttätyövaiheessa ja purnasin haastateltavien saamisen vaikeutta. Aiheeni on sen verran herkkä, että olen saanut vastauksia lähettämiini tutkimuspyyntöihin noin 1/20, mikä on saanut ajoittain vaipumaan epätoivoon. Varttuneemmat tutkijat kehottivat tyytymään siihen mitä saan ja vaihtamaan joko tutkimusnäkökulmaa ja/tai kysymyksiä. Kiukutteleva “enkä!” oli ensimmäinen reaktioni, sillä tiesin, että jossain tuolla on ihmisiä, jotka haluavat puhua. Puhuminen omasta surusta on hyvin monelle ihmiselle terapeuttista ja minkä jos kuka haluan kuunnella. Siksi olinkin haljeta riemusta, kun aamulla sähköpostissa odotti oma-alotteinen yhteydenotto, toinen vinkki ja tekemääni kyselyyn on ropissut vastaajia ja sähköpostiosotteita lisäyhteydenottoja varten. Ja nimenomaan viikonlopun aikana. Pitäisi varmaan useammin manata etenemisen hitautta, jotta se loikkaisi tällä tavoin “salaa” eteenpäin.

Seminaarissa oli myös puhetta omista heikkouksista ja vahvuuksista. Olen kärsimätön luonne ja haluan kaikkimullehetinyteikäkohta, minkä kanssa olen taistellut nyt mm. viime vuoden ajan. Luotto omaan osaamiseen ja kaiken järjestymiseen on tutkijan työssä hirvittävän tärkeää ja tämän aamuinen onnistuminen on yksi esimerkki siitä miten asioilla on vain tapana järjestyä. Stressaamalla, angstaamalla ja hiusten harmaannuttamisella ei pidemmällä tähtäimellä ole kuin kardiologisia ja mielenterveydellisiä haittoja. Tämä työ on kuitenkin onnistumisten hetkinä ihan hirvittävän kivaa.