Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30