Päivän treeni tai päivän asu

Syksy on täällä taas ja ilmojen viilenemisen myötä myös työmotivaatio on kohonnut roimasti. Kesällä ilmeisesti aivot jotenkin ylikuumenevat, vaikka tälle kesää ei noita helteitä oikein herunut parin viime vuoden tavoin. No, häämatka Thaimaaseen tankkasi D-vitamiinit kohdilleen ja on ollut hyvä palata taas arkiseen työrytmiin.

Continue reading “Päivän treeni tai päivän asu”

Advertisements

Virtuaalisesta sijainnista

Yksi internet-tutkimukseen yleisimmistä kysymyksistä liittyy pohdintaan “missä”. Missä jokin sivu sijaitsee? Missä jokin ilmiö on kehittynyt? Miten määritellään virtuaalinen sijainti? Onko käyttäjän sijainti suoraan verrannollinen käytettävän sivuston sijaintiin? Määritteleekö maakoodi (.fi, .se, .de, .com) sivuston sijainnin vai onko sivustoa ylläpitävä palvelin olennaisempi?

Ip-osoitteet yksilöivät yksittäisiä tietokoneita, mutta nämäkään osoitteet eivät ole staattisia, vaan yleensä ne luodaan uudelleen joka kirjautumiskerralla. Ip-osoitteen perusteella voidaan kuitenkin myös määritellä maantieteellisiä sijainteja.

Ongelmallisempaa on määritellä tietyn verkkosivun “sijantia”. Esimerkiksi Last Memories.comin palvelin on Slovakiassa (vielä 2009 Tsekeissä), mutta sivustolla esiintyvät muistomerkit ovat pääasiassa amerikkalaisten käyttämiä. Palvelu on englanninkielinen ja päättyy .com-päätteeseen, jolloin sitä ei voi tarkastella pelkästään yksittäisen staattisen sijainnin kautta.

Second Lifessa taas maantieteellinen sijanti näkyy Second Life -koordinaatteina sekä Tyynenmeren aikavyöhykkeenä. Tämän vuoksi esimerkiksi tänä aamuna käydessäni Second Lifen Linden Memorial Parkissa (ks. kuva) oli yö, kellonaika jossain hiukan puolen yön jälkeen. Jos haluan tavata ihmisiä “päiväsaikaan” täytyy minun suunnitella kenttätyöni 10 tunnin aikaeron mukaan.

Media-antropologian postituslistalla taas käydään tällä hetkellä mielenkiintoista keskustelua virtuaalisen materiaalin niin sanotusta fyysisyydestä tai yleisestä materiaalisuudesta. Itse käytin gradussani jakoa fyysinen/ei-fyysinen sekä materiaalinen/immateriaalinen, mutta tällä hetkellä jako on jo vanhentunut. Pohdinta verkkosivun “materiaalisuudesta” ei mielestäni ole mielekäs, jos ryhdytään käyttämään oletusarvona kosketusaistia. Aistimme huijaavat mieltämme ja mielemme huijaa aistejamme, minkä vuoksi ei mielestäni ole olennaista ryhtyä miettimään onko internetissä esiintyvä aineisto “oikeaa” vai ei.

Yleisestikin ottaen todellisen ja epätodellisen vastakkainasettelu internetin suhteen on auttamattomasti aikaansa jäljessä ja kaikuu 1980-luvun ajatuksia ja asenteita. Ihminen tekee todelliseksi sen minkä haluaa tehdä. Usko Jumalaan perustuu uskomukseen, jonka mukaan Jumala on tosi. Samalla tavalla uskon, että maapallon toiselle laidalla on oikeita maita ja ihmisiä, vaikka en koskaan ole käynyt enkä välttämättä tule käymään siellä. Voin nähdä kuvia ja videoita, jotka on voitu manipuloida ja muuttaa uskomuksiani vastaavaksi. Matrix-elokuvan juonta siteeraten “kaikki tapahtuu vain pääni sisällä”.

Mutta eikö todellisuutemme ole juuri vain päämme sisällä? Havainnoimme maailmaa käsitteellisellä tasolla sekä aistiemme välityksellä. Silti haivaintomme eivät ole samanlaisia. Verrataan esimerkiksi värejä. Yhden mielestä jokin tietty sävy on oranssi, toisen mielestä punainen, toisen mielestä keltainen. Havainto perustuu subjektiiviseen käsitykseen siitä, minkä näemme silmiemme kautta.

Ihastuin gradua tehdessä Immanuel Kantin (1724-1804) ajatukseen transsendentialistisesta idealismista. Toni Kanniston esimerkkiä lainaten:

“–siinä missä empiirinen idealismi pitää kokemuksen objekteja tajunnan sisäisinä, so. pelkkinä ideoina, transsendentaalinen idealismi myöntää niiden olevan tajunnan ulkopuolisia, reaalisia olioita, mutta ei, että ne olisivat niitä havainnoivasta subjektista riippumattomia. Tätä mahdollisesti hankalalta tuntuvaa erottelua voisi havainnollistaa vaikkapa ajattelemalla valkoista palloa, jota valaistaan punaisella taskulampun valolla. Nyt punainen (so. punaisena ilmenevä) pallo on kyllä yhtäältä ilman muuta taskulampun ulkopuolinen olio, mutta ei toisaalta siitä riippumaton.” (Kannisto 2008)

Virtuaalista todellisuutta havainnoitaessa ja tutkittaessa täytyy siis ajatella laatikon ulkopuolelta. Emme voi soveltaa suoraan kasvokkaisessa maailmassa käytettäviä termejä, metodeja ja näkökulmia suoraan kyseenalaistamatta niiden etymologisia ja semanttisia ulottuvuuksia.

Informantteja ja fenomenografiaa

Informantteja ja haastateltavia on ollut yllättävän vaikea saada. Muutama ihminen on lupautunut vastaamaan tekemääni kyselyyn, mutta tähän mennessä vain kaksi on varsinaisesti vastannut siihen. Aihe on kuitenkin sen verran arka, että tuntuu varmasti oudolta saada viesti “hei olen väitöskirjatutkija Turun yliopistosta ja..”

Jotain auringon pilkahduksia. Otin yhteyttä Lintukodon ylläpitäjään ja kysyin voisiko virtuaalikynttiläosioon lisätä linkin tutkimuspyyntööni. Ylläpitäjä suostui ystävällisesti tähän ja tarjosi jopa kaikkien vuodesta 2001-2010 tähän aamuun saakka sytytettyjen kynttilöiden listauksen, jolloin voin tarkastella niiden sisältöjä. Kyseessä on noin 60 000 kynttilää, joista sivuston ylläpitäjän Aapo Puskalan mukaan noin 5% on täysin asiattomia. Jonkinlaisen avainsana-analyysimetodin avulla tuntuisi järkevältä tavalta käydä tekstejä lävitse. Vinkkejä otetaan vastaan.

Fenomenografinen lähestymistapa (ks. mm. Tervakari 2005) on olennainen läpi koko tutkimukseni, sillä on kiinnostunut niistä mielikuvista, asenteista ja odotuksista, joita virtuaalisiin muistomerkkeihin asetetaan. Facebookin-muistoryhmien seinäkeskustelujen ja Lintukodon virtuaalikynttilöiden lähiluvun avulla on toivon mukaan mahdollista muodostaa käsitystä siitä, miten tällainen muistamistapa koetaan. Virtuaalikynttilät tuntuvat olevan uskomattoman suosittuja ja Lintukoto onkin yksi ensimmäisistä sivustoista, joka tätä on tarjonnut.

“Kahvipöytäkeskusteluissa” olen kuitenkin edelleen kohdannut hämmästyttävän paljon negatiivisia asenteita. Ilmeet ovat kummastuneita, tuhahdukset vähätteleviä ja ilmaukset kuten “eihän se ole oikeaa” ja “kuka tuollaista nyt viitsii” ovat yleisiä. Tällaiset asenteet on kuitenkin asetettava kontekstiinsa, sillä tutkin niitä ihmisiä, jotka käyttävät internetiä surutyöhön ja kunnioittamiseen, en heitä, jotka eivät käytä.

Tarkoituksenani ei olekaan yleistää “kaikki tekevät näin”, kuten antropologiassa ei ole tapana ollutkaan tehdä. Myös fenomenografiassa pyritään yksilölähtöisyyteen ja kontekstisidonnaisuuteen. Tiettyjä yleisluontoisia linjauksia on kuitenkin mielestäni mahdollista tehdä, meitä on – loppujen lopuksi – tällä pallolla se seitsemän miljardia, joten eiköhän sieltä muutama samaan poteroon menevä löydy.