“The webpage cannot be found” – A research disaster

Strange things happen, when you do research online. In this particular case, when you do fieldwork online. I just found out this morning that my main fieldwork site in Second Life virtual world has been deleted due to financial difficulties of the owners. I wanted to log in and check a few details and maybe update my screenshots of new memorials, but no, the teleporting feature kept “dropping” me into an adult fun area (I have no idea why!), until I finally Googled the Remembering Our Friends memorial and found out it was closed 1st of March.

I felt terrible. I felt like someone slapped my face or burnt down the village where I did my fieldwork. The place is gone, the familiar place, where I have walked the past four years, reading the memorials, listening the birds sing and wind in the trees. Reading and watching and reading all the stories in the hundreds of the memorials in the three chapels of the area. Now all I have is the videos, screenshots and notes. And memories.

I was partly expecting this to happen, since, of course, everything that is online is subjected to the vulnerable fact that it is just pixels. Ones and zeros and entirely reliable on the fact that there is a computer and an internet connection for “traveling” that place. I have even written about this vulnerability in my articles and master’s thesis. I have described online material as a vanishing cultural heritage, since all it needs is a one mouse click to delete an entire site. “404 webpage not found” is the most horrifying thing that an online researcher can encounter.

This proves my point how very important it is to do a proper documentation of your online field. It can and will vanish any day and as a researcher my responsibility is to document what I see and hear in order to preserve even the description, the ethnography, of the world for others to remember.

Remembering Our Friends was provided by private funding by great people willing to create a safe place to mourn and honor the meaningful relationships we lose during our online and offline lives. I can only offer my deep condolences of this sad situation and wish I could have done something. Thank you Carlo Dufvaux and Mike Burleigh for this opportunity to be a part of what you created, even just for a small moment. I wish you all the best in life – in 1st and 2nd.

IMAGE 1

Fieldwork screenshot, 4.1.2011.

Advertisements

Päivän treeni tai päivän asu

Syksy on täällä taas ja ilmojen viilenemisen myötä myös työmotivaatio on kohonnut roimasti. Kesällä ilmeisesti aivot jotenkin ylikuumenevat, vaikka tälle kesää ei noita helteitä oikein herunut parin viime vuoden tavoin. No, häämatka Thaimaaseen tankkasi D-vitamiinit kohdilleen ja on ollut hyvä palata taas arkiseen työrytmiin.

Continue reading “Päivän treeni tai päivän asu”

“Tee oma muistomerkkisi!”

Facebook on jälleen ottanut askeleen eteenpäin muistomerkkien suhteen. Nykyään palvelu tarjoaa oman sovelluksen, jolla voi näppärästi luoda oman muistoryhmänsä. Aiemminhan käyttäjät tekivät vain sivuja ja ryhmiä, jotka nimettiin muistoryhmiksi henkilön/asian/tapahtuman kunniaksi.

Screenshot, Anna Haverinen, 21.2.2012.

Sovellus on näköjään myös rekisteröitynyt tavaramerkki, jolloin se omistaa oikeudet nimenomaisesti tuohon “My Memorials”-nimikkeeseen. (En tiedä johtuiko internet-yhteydestäni vai sovelluksesta, mutta en saanut sivua toimimaan lainkaan.)

Sinänsä mielenkiintoista, että Facebook on ottanut tällaisen askeleen muistomerkkien suhteen. Mielestäni on vain ajan kysymys, milloin niin Facebook kuin mikä tahansa muu sosiaalisen median palvelu ottaa rekisteröintiprosessiinsa kysymyksen “mitä materiaalille tehdään, kun kuolet?”

Second Lifessa taas on tapahtunut toisen suuntaista kehitystä. Linden Labin oma muistomerkeille varatun puiston toiminta lopetettiin heinäkuussa 2011. Puisto on edelleen avoinna kävijöille, mutta uusia muistomerkkejä ei enää oteta vastaan. Linden Lab ei erittele syitä tälle päätökselle, jotka voivat olla mitä tahansa puiston suosion vähyydestä aina sen epäolennaisuuteen saakka. Sen sijaan yksityinen muistolehto Remembering Our Friends  elää ja voi hyvin käyttäjiensä mikrolahjoitusten turvin.

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?

Kenttätyömuistiinpanoja: “Faking death”, sosiaalinen kuolema ja tyhjiä hautoja

Vietin eilen kolmisen tuntia Second Lifessa tekemässä ryhmähaastattelua roolipelaajien yhteisössä, jonka yksin jäsen menehtyi 2008. Tälle jäsenelle on sittemmin tehty useita erilaisia muistomerkkejä ja -esineitä, kuten kuvaprojektioita (jaettava esine, eräänlainen “box”, jonka voi asettaa minne vain näyttämään 36 kuvan sarjaa edesmenneen avatarista), käsinauhoja avatareille, valokuvia sekä muistopaaseja. Osa tunsi edesmenneen sekä rl-henkilönä (rl = “real life”) että rp-avatarina (“roleplay”), osa tuntee vain pelaajan avatarin roolipelitarinan, jota hyödynnetään rp-yhteisössä nykyään.

Kirjoitin ylös muutamia ajatuksia haastattelun aikana:

Avatarit ovat ihmisten ideoita, ihmisten persoonallisuuksien jatkeita ja niiden mahdollisuuksia, toisenlaisia, vaihtoehtoisia olomuotoja. Ne paitsi representoivat fantasioita ja ideaaleja, myös todellisia ihmisiä, valintoja ja persoonallisuuksia niiden takana. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Roolipelaamisen kautta pelaajat voivat kommunikoida avatariensa kautta virtuaalisia identiteettejä hyödyntäen, mutta nämä identiteetit eivät välttämättä ole täysin fiktiivisiä. Useat haastateltavani ovat kommentoineet SL:n mahdollistavan esimerkiksi terveemmän ja nuoremman ruumiin, olkoonkin virtuaalisen ja immateriaalisen. Monet pelaajista saattavat olla jollain tapaa fyysisesti vammaisia, jolloin virtuaalimaailma mahdollistaa erilaisia liikkumisen ideoita, kuten lentämistä, uimista, juoksemista, seisomista. Vaikka kyse on mielen tasolla tapahtuvasta toiminnasta, ovat sen merkitykset silti paljon syvemmällä. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

“Anjali Cazalet: the internet allows us to make connections with people that we would never have the opportunity to do otherwise. Through this medium, our chances of making lasting connections, deep, heart impacting connections are increased some 100 fold. The moral veil becomes thin for many and we get the asshats, rude, insufferable and just plain mean who wouldn’t have the courage to say or do one tenth the things they do here, if it were face to face. But in that same token, we are afforded the chance to meet angels. People who need us, as Yuki did. We become their angels, their saving grace. Giving them purpose, a chance at something normal, if only in the mind.” (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Avatarien liikkuminen ja ympäristön visuaalisuus on täysin sidonnainen siihen kuinka hyvin ne on rakennettu, onko internetyhteyteni riittävän nopea tai onko pelissä “lagia” eli viivettä, joka taas johtuu sen ylikuormittumisesta suosittuihin kellonaikoihin. Huomasin kuitenkin käyttäytyväni hahmoni kanssa hyvin samaan tapaan kuin kasvokkaisessa maailmassa.

Huomaan käyttäväni hahmoani samaan tapaan kuin liikun itsekin. Kuunnellessani yleensä saatan jopa puuhastella (etenkin tuttujen ihmisten kanssa). Muut avatarit eivät juurikaan liikuskele ja katsele ympärilleen luolassa. Toisaalta paikka on heille jo tuttu.. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Eräs haastateltavani toi esille kreikkalaisen sanan “cenotaph“, joka viittaa tyhjään hautaan, esimerkiksi tuntemattoman sotilaan tapauksessa. Hän pohti sanan soveltamista virtuaalitiloissa sijaitseviin hautoihin, sillä peleissä käytetään suhteellisen usein muistomerkkinä hautakiveä. Se voi johtua joko tietynlaisesta tottuneisuudesta, sillä hautakivi on yleisin tapa esittää muistomerkkiä. Se on pystytetty henkilön muistoksi, kertomaan edesmenneestä. Virtuaalitilassa on kuitenkin mahdollista tehdä melkeinpä mitä vain luovuus ja pikselit sallivat, joten voisi kuvitella, että ihmiset toteuttaisivat virtuaalisuuden tarjoamaa vapautta muistomerkkien suhteen. Useimmiten muistomerkit ovat kuitenkin saaneet vaikutteita joko Antiikin Kreikan monumenteista, kivikauden hautalöydöistä, viikinki-hautajaisista tai Lord of The Rings -elokuvan visuaalisuudesta.

“Cenotaph” on monella tapaa käyttökelpoinen termi, sillä virtuaalihaudathan ovat “tyhjiä hautoja”. Ne ovat ideoita haudoista, mentaalisella tasolla, vain viitteitä fyysiseen todellisuuteen ja fyysiseen ruumiiseen “jossain muualla”.

Pohdimme myös haastattelussa valheellisen kuoleman mahdollisuudesta. Online-peleissä tuntuu olevan suhteellisen yleistä lavastaa oma rl-kuolemansa ja palata peliin täysin uuden identiteetin ja avatarin varjolla. Haastateltavani kommentoivat tämän seikan olevan kuitenkin triviaali itse kokemuksen rinnalla. Onko sillä todella merkitystä onko ihminen todella kuollut avatarinsa takana, sillä hahmo ja hahmon pelaaja ovat joka tapauksessa menetetty yhteisöstä?

Tämä sai minut pohtimaan sosiaalisen kuoleman merkitystä. Jossain afrikkalaisissa heimoissa ja käsittääkseni jopa islaminuskoisissa kansoissa(?) on ollut tapana hyljätä heimon jäsen sosiaalisen kuoleman avulla (esimerkiksi tämän aiheuttaman häpeän vuoksi), jolloin henkilöä ei enää ole ns. olemassa muiden heimon jäsenille. Hyvin usein henkilö saattaa tällöin riistää oman henkensä tai kuolla “luonnollisesti”, jolloin sosiaalisesta kuolemasta tulee täysimittainen fyysinen kuolema.

(Sosiaalista kuolemaa tapahtuu myös länsimaissa, useimmiten terminaalihoidossa sekä vanhustenhoidossa. Henkilön fyysinen kuolema on joko niin todennäköinen ja/tai niin lähellä, että häntä aletaan kohdella jo kuolleena.)

Haastateltavani tunnustavat sen mahdollisuuden, että edesmennyt pelaaja ei välttämättä oikeasti kuollutkaan, mutta menetys on heille silti yhtä suuri. Hahmo ja henkilö hahmon takana on poissa heidän yhteisöstään. Menetys ja suru ovat todellisia.

Omaa kivaa kentällä

Second Life kenttätyöt alkaneet. Hahmon liikuttelu ja maailmaan liittyvien yksityiskohtien opettelu vie yllättävän paljon aikaa. Siinä sivussa on kuitenkin löytynyt kaikkea mielenkiintoista. Valitettavasti desktop videointi ei vielä ole ollut mahdollista, mutta uuden päivitetyn Snow Leopardin myötä sekin tulee olemaan pian mahdollista.

Kivaa. 🙂