Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat.

Väi­tös­kir­ja­tut­ki­joi­den kou­lu­lais­ta­mi­nen eli kut­su­mi­nen toh­to­ri­opis­ke­li­joik­si tai -kou­lu­tet­ta­vik­si on kei­no ase­moi­da työ­tä te­ke­vät tut­ki­jat opis­ke­li­joik­si, joil­le ei tar­vit­se mak­saa pä­te­vyyt­tä vas­taa­vaa palk­kaa ja joil­ta voi­daan evä­tä muil­le työn­te­ki­jöil­le kuu­lu­vat etuu­det, ku­ten päi­vä­ra­hat työ­mat­koil­ta.” -Sinikka Torkkola, HS, 7.10.2014.

Aikamme dystooppiset “tietäjät”

Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe kysyy Potilaan Lääkärilehden kommenttipuheenvuorossaan olemmeko palaamassa keskiaikaan painetun sanan lukutaidon kanssa. Kolbe viittaa nykynuorison ja yliopisto-opiskelijoiden tapaan käyttää digitaalista (verkko)teknologiaa tiedon lähteenä ja tutkimusaineistona.

Suhde tietoon ja tieteeseen on muuttunut hyvin nopeasti. Katson nuoriani ympärilläni ja pohdin omaa kasvukauttani 1970-luvulla. Tuolloin ”tiedostettiin”, mikä edellytti lukemista, tiedon hankintaa, kriittisyyttä. Järki ja rationaalisuus korotettiin jalustalle. Tämän päivän ylioppilaat eivät kumarra tieteen kuvia eivätkä pyri kohti oppineisuutta. Yleissivistyskin on sana, jonka edessä nuoriso korkeintaan kohottelee kulmakarvojaan. (Kolbe, 1.11.2013.)

Kolbe viittaa tiedostamisen tapaan ainoastaan painetun sanan lukemisen kautta, jolloin ainoastaan kirjat ovat ainoa oikea tiedon ja “tiedostamisen” tapa sekä lähde, joita kohden nuoret (vahvasti yleistettynä homogeenisena kokonaisuutena) pyrkivät aktiivisesti. Kiinnostavasti Kolbe myös haluaisi nyky-ylioppilaiden “kumartavan tieteen kuvia”, joka ilmeisesti viittaa hänen näkemyksessään auktoriteettien puutteeseen. Itse digitaalisen kulttuurin tutkijana näen Kolben tekstissä oman ikäpolvensa (sekä henkilökohtaisen että akateemisen) tyypillistä dystooppista ajattelutapaa, joka juurtaa todennäköisesti juuri ahdistuneisuuteen omasta osaamattomuudesta tämän teknologian äärellä. Dystopia on pelkoa tulevaisuuden epätoivotusta yhteiskunnasta. Somettaminen, wikeily, mesettäminen, twiittaaminen, linkkaaminen, postaaminen ja googlaaminen ovat Kolbelle vain nuorison käyttämää slangikieltä, jolla ei ole hänen silmissään painoarvoa, koska tieto tulisi aina tulla vain arkistolähteistä ja kirjastoista.

Olen syntynyt kahdeksankymmentäluvun alussa, mutta muistan kyllä erinomaisesti vielä ajan ilman nettiä. Aloitin opiskeluni yliopistossa vuonna 2004, jolloin internet oli toki olemassa ja sosiaalinen media oli Yhdysvalloissa ottamassa ensiaskeliaan, mutta internet ei ollut yhtä ubiikisti arjessa mukana kuten nykyisen mobiiliteknologian avulla. Huomaan toki itsekin koko ajan “roikkuvani netissä”, mutta tämän ilmiön ja teknologian tutkijana – sekä peruskoulutukseni avulla – osaan myös analysoida käyttämääni teknologiaa ja omaa toimintaani kriittisesti. Kanditutkielmani aikana muistan professorimme heristäväneen meille sormeaan nykyteknologian äärellä ja muistelevan nostalgian huumassa “me sentään kirjoitimme tutkielmamme kirjoituskoneilla!” ikään kuin tutkielman tuottamiseen käytettävä teknologia tekisi itse tutkielmasta paremman.

Nostalgia itsessään vaikuttaa erityisesti olevan akateemisessa maailmassa Kolben kaltaisten professoreiden miekka nykyteknologian “ongelmia” vastaan. Ennen muinoin oli niin paljon paremmin ja helpommin. Kolbe (ja muut) kuitenkin unohtavat, kuinka vaikuttava ja merkittävä osa nimenomaan internetillä on ollut muun muassa tiedon saavuttamisessa ja  demokratisoitumisessa. Olisiko esimerkiksi lankapuhelimen aikana Arabikevät ollut mahdollista? Tai kuten tänä aamuna Aamulehti uutisoi (12.11.2013) Filippiinien korruptoituneesta politiikasta ja mediasta, jotka ovat vääristelleet hirmumyrskyn aiheuttamia tuhoja lukutaidottomalle kansalle. Vasta ulkomainen media – ja tässä tapauksessa siis myös teknologia – on voinut tuoda oikeaa ajankohtaista tietoa filippiiniläisille. Akateemisessa maailmassa taas pelkästään lähdekirjallisuuden saavuttaminen on kasvanut eksponentiaalisesti ja ilman internetiä oman tutkimukseni tekeminen olisi ollut täysin mahdotonta, sillä Suomessa aihetta on tutkittu marginaalisesti.

Nyt yliopistoihin valuu se sukupolvi, joka on saanut yleissivistyksensä netissä, television ja sarjakuvien äärellä, viihdekulttuurista, muusta sähköisestä mediasta. (Kolbe, 1.11.2013.)

Ainakaan omassa tapauksessani ei voi puhua “valumisesta”, sillä tein ankarasti töitä pääsykokeita varten, missä piti ymmärtää sekä ajankohtaisia ilmiöitä sekä erityisesti antropologian soveltamismahdollisuuksia (tuolloin Euroopan unionin uusia jäsenmaita ja niihin liittyviä kulttuuriantropologisia ongelmia ja mahdollisuuksia), mutta onhan tuosta toki jo melkein kymmenen vuotta. Suurimmat ongelmat perusopintojeni aikana kuitenkin muodostuivat joidenkin professoreiden aikaansa jäljessä olevasta opetusaineistosta sekä myös opetusmenetelmistä. Vastaavat ongelmat olivat näkyvissä jo yläasteella esimerkiksi tietotekniikan tunneilla, jolloin opettajina toimivat toiset oppilaat, opettajiaan aiheessa paljon edistyneemmät ja valveutuneemmat.

Kolben kommenttipuheenvuoro polveilee ja poukkoilee ympäriinsä aiheesta toiseen. Hän on kovin huolissaan “aikamme poliittisista arvoista”, nykynuorison herrapelon puutteesta, kansansivistyksen merkityksen vähäisyydestä yliopistopolitiikan yrittäjämäisyydessä, sekä “syvätietäjien” määrän vähäisyydestä. Kolbe ilmeisesti peräänkuuluttaa niitä kylänvanhimpia, jotka omaa tietoaan jakamalla ovat olleen niitä ainoita oikeita tiedonlähteitä (niin kirjojen lisäksi, tietenkin). Ymmärrän Kolben huolen, mutta kehottaisin häntä myös katsomaan itseään peiliin akateemisena vaikuttajana, kaupunginvaltuutettuna sekä pedagogina. Mitä sinä, Laura Kolbe, voit tehdä huolenaiheillesi? Sormen heristäminen ja huolten julkituominen ei ole osa ratkaisua, vaan osa ongelmaa.

Kolbe puhuttelee nuorisoa kovin laajana ikäryhmänä eikä selväksi käy onko hänen nuorisonsa teini-ikäisiä vai jo parikymppisiä yliopistonuoria. Kohderyhmä on joka tapauksessa tiedon välittämiselle hyvin erilainen, enkä ainakaan itse lukioikäisenä ollut vähäänkään kiinnostunut kumartelemaan ketään, sillä sain oppini fantastisilta opettajilta, jotka kehottivat omaan kriittiseen ajatteluun ja kannustivat meitä löytämään oman polkumme maailmassa. Samaa tiedon jakamisen ja opettamisen tapaa olen pyrkinyt edistämään omassa työssäni. Muun muassa oma väitöskirjaohjaajani dosentti Outi Fingerroos kommentoi Facebook-sivuillaan Kolben puheenvuoroa seuraavasti:

Nuoret etnologit esimerkiksi eivät “valu” vaan tekevät sen kaiken, mitä pyydetään, vaaditaan ja opetetaan, käyvät myös kirjastossa ja lukevat lähteitä ihan kuin opettajansakin. Ja ovat internetissä paljon parempia kuin kaltaiseni “vanhat tädit”.

Allekirjoitan kuitenkin sen, että (lähi)tulevaisuuden opiskelumenetelmät ovat hyvin erilaisia ja pitkäjänteinen tekstinymmärrys ja tuottaminen ovat vaarassa, mikäli nuoria (sic!) ei opeteta tähän ajankohtaisilla menetelmillä. Mobiili- ja verkkoteknologia muuttavat tiedon hakemista ja omaksumista, mutta en usko, että aiemminkaan on tenttikirjoja luettu täsmälleen sanasta sanaan vaan silmäilty ja opeteltu se olennainen. Esseemuotoiset tentit eivät myöskään välttämättä ole se ainoa oikea tapa testata opiskelijoiden osaamista, sillä oman kokemukseni mukaan tentin jälkeen pää tyhjennetään hyvin tietoisesti juuri “opitusta” tiedosta. Sen sijaan luentopäiväkirjat, esseet, suulliset kokeet yms. vaihtoehtoiset opiskelun ja oppimisen mittaamisen välineet voivat toimia paremmin. Kaikki on kuitenkin erittäin yksilökohtaista: mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Opettajana Kolben uskoisi ymmärtävän tämän.

Kolbe ei selkeästi hahmota, että juuri hänen kaltaisten auktoriteettien tulisi toimia tiedon kriittisen omaksumisen opettajina, tuli se tieto sitten blogeista, sivistyssanakirjoista, twiiteistä tai kirjaston digitoiduista(!) aineistoista. Lähdekritiikin merkitystä ei tule koskaan aliarvioida, vielä vähemmän painetun kirjallisuuden kohdalla. Kolben asenne on murheellinen, näin nuoren tutkijan näkökulmasta, sillä se heijastelee myös yliopistojen tavoitteita, rahoituspolitiikkaa ja apurahojen määräysperiaatteita. En myöskään usko, että hänen opiskeluaikaisten opettajien olleen innoissaan opiskelijoiden “valveutuneisuudesta” ja poliittisesta aktiivisuudesta, mikä leimasi 1970-luvun opiskelumentaliteettia. Hänen opettajansa varmasti haikailivat omien nuoruusvuosiensa “parempien” aikojen perään.

Tähän loppuu suosittelen lämpimästi Kolbelle Facebookin (mihin hän myös näkyy kuuluvan) seuraavaa ryhmää:

  • Ei ollu feisbuukkia vuonna 56. Pakkasessa vaan huudettiin ettei naama jäätys. Kirjat jääty kuitenkin, ja ne oli tehty tuohesta. Hernekeittoo syötiin vaan tuohikupeista sormin, kun ei ollu lusikoitakaa…

______________

Tämän postauksen lähteenä (ja aineistona) on käytetty Facebook-keskustelua, mistä kiitän Outi Fingerroosia, Satu Matikaista, Petja Aarnipuuta, Katriina Siivosta, Karina Lukinia, sekä muita keskusteluun osallistuneita kommenteista ja näkemyksistä. Tämäkään keskustelu ei olisi ollut mahdollista ilman verkkoteknologian mahdollistamaa virtuaalista tutkijayhteisöä.

Identiteettikriisi

Syksy on madellut hitaanlaisesti. Kehon sisäinen kelloni ei ymmärrä ajankulua, sillä kelit ovat täällä Lontoossa yhä syyskuisen lämpimät ja ajoittain jopa aurinkoiset. Huomisesta alkaen on kuitenkin enää vain neljä viikkoa jäljellä tätä “komennusta”.

Tavoitteenani oli tulla tänne verkostoitumaan, parantamaan kielitaitoani sekä aloittamaan väitöskirjan kirjoittamisprosessi analyysin kera. Siinä sivussa on tullut hoidettua Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran julkaisuasioita, muutamia luennointi- sekä opetustöitä sekä matkustamista. Kävin mm. Durhamin yliopistossa teologian laitoksella professori Douglas Daviesin kutsumana luennoimassa tutkimuksestani sekä perusopiskelijoille että laitoksen henkilökunnalle ja tutkijoille. Matka oli erittäin onnistunut ja sain uutta motivaatiota työn tekemiseen, joka ajoittain tuntuu suojuoksulta.

University College Londonin antropologian laitoksella olen viettänyt aikaa suhteellisen vähän. Digitaalisen antropologian opintoja jatko-opiskelijoille ei tänä vuonna ole lainkaan (seikka, joka olisi ollut mukava tietää ennen tänne tuloa!), vaan opinnot ovat keskittyneet lukupiireihin sekä vierailevien luennoitsijoiden seminaareihin. Olen hiukan pettynyt, sillä tuo digitaalisen antropologian mahdollisuus oli nimenomaan se syy hakea tänne täksi syksyksi, sillä Suomessa opetus on edelleen hyvin hajanaista tai ajoittain jopa täysin olematonta.

Tutkimussuuntauksena digitaalinen antropologia tunnetaan myös nimillä virtuaaliantropologia, kyberantropologia sekä jopa media-antropologia. UCL:ssa painotus on materiaalinen sekä opetus on tähän mennessä keskittynyt ns. puritaaniseen etnografiaan, jossa painotetaan pitkäjaksoista etnografista kenttätyötä offline-olosuhteissa tutkittavien parissa. Professori Daniel Miller on sanonut suoraan aineistostani, että se ei ole hänen mielestään riittävä eikä etnografinen, sillä online-etnografia on ns. ohutta kuvausta. Hän on kyllä täysin tietoinen esimerkiksi Christine Hinen tai Tom Boellstorffin tutkimuksista ja ajatuksista, joiden mukaan nettiantropologiaa voi tehdä myös täysin itse netissä. 

Totuin valitettavasti jo maisteritutkimukseni aikana selittämään tutkimusintressejäni ja -metodejani juurta jaksaen muille antropologeille, jolloin astuminen digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen Turun yliopistoon tuntui kuin kotiin tulemiselta. Yhtäkkiä kieltäni ymmärrettiin, metodologiani hyväksyttiin eikä tutkimukseni perustaa kyseenalaistettu muutoin kuin terveellä tieteellisellä kritiikillä. Kokemukseni täällä Lontoossa on kuitenkin saanut minut (jälleen) kyseenalaistamaan tutkijaidentiteettiäni antropologina. Jos merkittävä osa kohtaamistani antropologeista pitää työtäni epämääräisenä näpertelynä, haluanko todella identifioitua antropologiksi? Vai olenko vain kohdannut “vääriä” antropologeja?

Kontekstista riippuen olen esitellyt itseni joko kuolematutkijana, nettitutkijana, virtuaaliantropologina tai – ilahduttavalla sanahirviöllä – virtuaalitanatologina. Tiedostan varsin hyvin, että useat tutkijat indentifioituvat joko itsensä tai muiden toimesta aina kulloisenkin tutkimusintressinsä kautta, mutta antropologin identieetti on itselleni aina ollut jopa eräänlainen kunniakysymys (syistä, joista en ala tässä sen laajemmin erittelemään.) Tutkimusmetodologiani ja -kysymykseni, puhumattakaan teorioistani, ovat kuitenkin alusta saakka olleet niin monitieteisiä, että niiden sovittaminen puritaanisen antropologian lokeroon tuntuu kuin neliskulmaisen muovipalikan tunkemiselta vääränlaiseen koloon.

Philip Budka kirjoittaa paperissaan From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? (working Paper for the EASA Media Anthropology Network’s 38th e-Seminars) nykyisyyden antropologiasta. Sana kääntyy suomeksi hiukan huonosti, mutta kai merkitys on selkeä.

This means that the anthropologist of the contemporary, on the one hand, has to be close to things when they happen, but, on the other hand, has to preserve a certain untimeliness. That’s were a crucial difference with journalism emerges. To analyze the emergent in anthropology, it also needs new concepts and ideas in terms of fieldwork and ethnography. — This does not mean to reinvent ethnography or fieldwork, but to critically rethink some of its elements. (Budka 2011)

Digitaalisista teknologioista ja etenkin internetistä on tullut nykyiselle ihmiselle hyvin olennainen osa arkipäiväistä elämää, olipa se sitten tahdonalaista tai pakkoa (kuten joillekin esimerkiksi Facebookiin liittyminen on eräänlainen sosiaalinen pakko, ns. “kun kaikki muutkin ja muutoin jää ulkopuolelle”). Tämä kokonaisvaltainen digitaalisten teknologioiden hyödyntäminen ja kuluttaminen on väistämättä vaikuttanut myös niihin rakenteisiin, joita ihmiset luovat ylläpitääkseen sosiaalisia ja kulttuurisia järjestelmiään.

Internet on niin ikään sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettu teknologinen järjestelmä, jonka tutkiminen monimuotoisesti, holistisesti ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen tulisi – tutkimuskehyksestä tietenkin riippuen – tarkastella juuri monitieteisyyttä hyödyntäen.

En suostu hyväksymään oletusta, jonka mukaan tutkimuksen tekemisen edellytyksenä on aina yhdet ja samat välineet, joita ei tulisi kyseenalaistaa, etenkin kun näiden tutkimusvälineiden kehittämisestä on jo hiukan aikaa. Nykyisyys (ei siis moderni) on dynaaminen ilmiö (Rabinow & Marcus 2008: 94), joka tulisi myös tutkia dynaamisesti.

 

Lähteet tähän avautumiseen:

Budka, Philip (2011) From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary?

Rabinow, P., Marcus, G. E. (with Faubion, J. D., Rees, T.) 2008. Designs for an anthropology of the contemporary. Durham: Duke University Press.

 

Hiljaa hyvä tulee

Slow science: vaihtoehto yliopiston macdonaldisoitumiselle? (Petri Salo ja Hannu L. T. Heikkinen)

Salon ja Heikkisen artikkelissa käydään lävitse erinomaisia lähtökohtia yliopistotutkimuksen tehostamisesta ja valvonnan tiukentumisesta. Tuntuu absurdilta ajatella, että joutuisin kellokortilla määrittelemään tutkimustunnnit ja laadun johonkin järjestemään, joka kerää dataa tuhansista ja tuhansista työntekijöistä. Hukkuminen tuohon massaan on väistämätöntä eikä edesauta esimerkiksi työssä jaksamista saati työn muokkaamista henkilökohtaisen elämän vaatimien tarpeiden mukaiseksi.

Artikkelissa mainitaan myös “keksittyjen tuntien demoralisoiva vaikutus”, johon pääsin tutustumaan henkilökohtaisesti kulttuuriperintöalalla työskennellessäni. Tuntilistojen naputtaminen järjestelmään jäi yleensä viime tinkaan ja 7,25h copy-pasteilu tuli tavaksi. Kun kysyin esimiehiltäni kuinka tarkkaan minun tulisi tuntimääräni jaotella tehtyjen tehtävien mukaan, oli vastauksena “höpö höpö, kunhan laitat jotain”.

Yhteiskunnassamme näyttäisi olevan meneillään kaksi kehityssuuntaa, joista toinen vaatii yhä byrokraattisempaa ja valvotumpaa työntekoa ja toinen taas innovatiivisempaa ja luovempaa lähestymistapaa. Harva tutkija tuskin kykenee jokainen päivä työskentelemään tehokkaasti ja produktiivisesti 7,25 tuntia, ilman keskeytyksiä, tai ilman henkilökohtaisen elämän vaikutuksia (perhe, parisuhde, ihmissuhteet, ruumiin ja mielen kolotukset). Joitain tällaisia super-tutkijoita varmasti on, ja heidät nostetaankin usein esimerkeiksi jalustoille “näin teidänkin kuuluisi olla”, kuin huippumallit tavisnaisten rinnalle.

Joudun itsekin usein perustelemaan ja selittelemään työrytmiäni ja työntekoani kotikonttorini puitteissa. “Mä en ainakaan sais mitään aikaiseksi” on yleinen lausahdus. Kysymykseni kuuluukin kuinka moni todella on aktiivisen tehokas, produktiivinen ja muutenkin tuottelias työpäivänsä jokaisena minuuttina? Tuskin kukaan. Itse käytän nuo epäproduktiiviset minuutit vaikka tiskaamiseen tai pyykkäämiseen, koirien ulkoiluttamiseen tai pään rapsuttamiseen. Niin ja siihen Facebookiin.

Työn(i) ja tieteen(i) tekeminen perustuu tuohon nimenomaiseen slow science -ajatteluun. Joinain päivinä saan aikaiseksi, joinain en. Tämä on prosessi, ennen kaikkea, ja ihana prosessi onkin. Aiheeni surullisuus, melankolisuus ja herkkyys vaatii myös itseltäni tiettyä etäännyttämistä, kylmyyttä ja pakenemista(kin). Ajatustyötä, joka saattaa tulla ahaa-elämyksenä kaupan kassalla tai punttisalilla. Joinain päivinä en vain kertakaikkisesti kykene kohtaamaan surevaa ihmistä ja koskettavaa materiaalia. Noina päivinä tehdään paperitöitä, organisoidaan projekteja ja tehdään työn alla oleville teksteille kielenhuoltoa. Hitaasti hyvä tulee, tästäkin.

Rikki, särki

Internet-tutkijan worst case scenario tapahtui viikko sitten: koneeni hajosi. Armas mäkkini päätti heittää kokonaan toimimasta ja varmuuskopiot olen ottanut viimeksi syyskuun lopussa. Onneksi Helsingin Lasipalatsin Tectorissa* autettiin pelastamaan eipäs-juupas-kirja ja opetus-kansio muistitikulle. Samaan syssyyn olisi pitänyt älytä ottaa myös apuraha-kansio, sillä uusien apurahojen anominen on parhaillaan meneillään. No, onneksi gmailissani oli jokin vanha versio hupaisan osuvalla otsikolla “apuarahajutut”.

Nyt odottelen sitten kuolemantuomiota tietokoneelleni. Takuu meni umpeen jo viime kesänä, mutta Suomen kuluttajansuojalainsäädännön mukaan ostetun tavaran/elektroniikan pitäisi kestää hajoamatta vähintään kaksi vuotta. Tämä (Tectorin tarjoama) ohjeistus mielessäni sain tingattua Applen puhelinpalvelusta kuluttajansuojaan perustuvan tapausnumeron, jolla Tector lähtee nyt selvittämään onko koneessa tehdasvika vai omasta käytöstäni johtuva mokailu.

Joudun nyt taiteilemaan toistaiseksi avopuolisoni koneella, joka on nostalgista Acerin 3000-mallistoa. Koneella ei onneksi ole harrastettu kuin internet-surffausta, joten satunnainen näytönohjaimen pätkiminen on ehkä vielä ihan siedettävissä. Second Life-kenttätyöt joutuvat nyt joka tapauksessa jäähylle siihen asti, että saan mäkkini takaisin. Sinänsä ei väliä, koska olin ajatellut aloittaa niiden virallisen tekemisen vasta vuodenvaihteen jälkeen. Jonkin verran screenshotteja olen ottanut jo sekä opetellut hahmon liikuttamista ja maailmaan liittyviä ominaisuuksia, mutta olen vielä ihan liian ummikko.

Hämmästyttävintä on, että olen niin tottunut tietokoneella kirjoittamiseen, tiettyyn nopeuteen ja välittömään korjattavuuteen, että käsin kirjoittaminenkin on uuvuttavan hidasta. Siinä vaiheessa, kun kynäni ehtii ensimmäisen sanan loppuun, on ajatuksenkulkuni juossut jo seuraavaan lauseeseen enkä enää muista mitä alkuperäisessä versiossa piti kirjoittamani. Testasin tätä eilen käytännössä, kun hahmottelin paperille abstraktia “People make places – ways of feeling the world” -seminaariin ensi keväälle Lissaboniin. Seminaarissa olisi workshop nimeltään “Shaping virtual lives: identities on the internet”, jonne ajattelin tarjota paperia. (Lissabon keväällä ei myöskään kuulosta yhtään hullummalta. 😉 ) Hahmotteluun meni kuitenkin hirvittävän paljon aikaa koneella kirjoittamisen sijasta, sillä jouduin vähentämään ns. kierrosnopeuksia ajatuksenkulustani ja opettelemaan pois näppäinyhdistelmistä kirjainkoukeroihin. Kaikkea sitä! 😀

* Aivan käsittämättömän hyvää asiakaspalvelua! Voin suositella lämpimästi.

Informantteja ja fenomenografiaa

Informantteja ja haastateltavia on ollut yllättävän vaikea saada. Muutama ihminen on lupautunut vastaamaan tekemääni kyselyyn, mutta tähän mennessä vain kaksi on varsinaisesti vastannut siihen. Aihe on kuitenkin sen verran arka, että tuntuu varmasti oudolta saada viesti “hei olen väitöskirjatutkija Turun yliopistosta ja..”

Jotain auringon pilkahduksia. Otin yhteyttä Lintukodon ylläpitäjään ja kysyin voisiko virtuaalikynttiläosioon lisätä linkin tutkimuspyyntööni. Ylläpitäjä suostui ystävällisesti tähän ja tarjosi jopa kaikkien vuodesta 2001-2010 tähän aamuun saakka sytytettyjen kynttilöiden listauksen, jolloin voin tarkastella niiden sisältöjä. Kyseessä on noin 60 000 kynttilää, joista sivuston ylläpitäjän Aapo Puskalan mukaan noin 5% on täysin asiattomia. Jonkinlaisen avainsana-analyysimetodin avulla tuntuisi järkevältä tavalta käydä tekstejä lävitse. Vinkkejä otetaan vastaan.

Fenomenografinen lähestymistapa (ks. mm. Tervakari 2005) on olennainen läpi koko tutkimukseni, sillä on kiinnostunut niistä mielikuvista, asenteista ja odotuksista, joita virtuaalisiin muistomerkkeihin asetetaan. Facebookin-muistoryhmien seinäkeskustelujen ja Lintukodon virtuaalikynttilöiden lähiluvun avulla on toivon mukaan mahdollista muodostaa käsitystä siitä, miten tällainen muistamistapa koetaan. Virtuaalikynttilät tuntuvat olevan uskomattoman suosittuja ja Lintukoto onkin yksi ensimmäisistä sivustoista, joka tätä on tarjonnut.

“Kahvipöytäkeskusteluissa” olen kuitenkin edelleen kohdannut hämmästyttävän paljon negatiivisia asenteita. Ilmeet ovat kummastuneita, tuhahdukset vähätteleviä ja ilmaukset kuten “eihän se ole oikeaa” ja “kuka tuollaista nyt viitsii” ovat yleisiä. Tällaiset asenteet on kuitenkin asetettava kontekstiinsa, sillä tutkin niitä ihmisiä, jotka käyttävät internetiä surutyöhön ja kunnioittamiseen, en heitä, jotka eivät käytä.

Tarkoituksenani ei olekaan yleistää “kaikki tekevät näin”, kuten antropologiassa ei ole tapana ollutkaan tehdä. Myös fenomenografiassa pyritään yksilölähtöisyyteen ja kontekstisidonnaisuuteen. Tiettyjä yleisluontoisia linjauksia on kuitenkin mielestäni mahdollista tehdä, meitä on – loppujen lopuksi – tällä pallolla se seitsemän miljardia, joten eiköhän sieltä muutama samaan poteroon menevä löydy.

Yes. No. Other.

(kuva)

Kesäloma teki hyvää pääkopalle, sillä tartun ihan uudella motivaatiolla kirjallisuuteen ja kenttätöihin. Voi olla, että myös kunnollisen työpisteen rakentamisella on ollut vaikutuksensa, sillä krooniset niska-hartiakivut eivät ole tutkijan ystävä. *ouch*

Kenttätyötkin maistuvat ihan eri tavalla. Aloitin tänään Surveymonkeys.comin avulla nettikyselyn teon, mutta jostain syystä en saa muodostettua kysymyksiä kirjallisesti. Olen huono tekemään strukturoituja kyselyjä, koska toimin parhaiten kasvokkain tapahtuvassa haastattelussa, jossa voin tarttua haasteltavan sanomiin vihjeisiin, johdatella tarvittaessa eteenpäin, selventää ja selittää. Strukturoidussa kyselyssä pitää jollain tapaa astua jo ennakkoon informantin pääkoppaan ja se tuntuu antropologin koulutuksen saaneena vieraalta ja ennakko-oletuksiin nojaamiselta. Tottakai haastatteluissakin täytyy kyetä muodostamaan kysymykset etukäteen, joihin haluaa vastauksia, mutta silti tämä kyselylomakkeen tekeminen tuntuu kömpelöltä.

Wowwiki-sivustolla on muitakin tutkijoita, jotka hätyyttelevät pelaajia vastaamaan tutkimuksiinsa, ja jotkut tarjoavat myös palkinnoksi mm. Amazon-lahjakorttien arvontaa. Yritän ensin saada vastaajia ihan “omin päin”, mutta voi olla, että joudun tarttumaan jonkinlaiseen porkkanaan myöhemmin. Facebookissa metsästää myös tutkijoita ja gradu-opiskelijoita, joista yksi jopa otti yhteyttä minuun, jotta vastaisin hänen kyselyynsä. Käsittääkseni ainakin Wowissa kiertää jo jonkinlainen läppä siitä, kuinka tutkijat mellastavat pelissä myös.

Reikäjuustoa

Olen saavuttanut tyypillisen kevätjumituksen, joka lopettaa kaiken oman ajattelun ja luovuuden. Ihan kuin sulavan lumen mukana katoaisi myös kaikki ne ideat ja kykenemiset, osaamiset ja haluamiset, ja tilalle jää vain flatline, tyhjää sydänkäyrää.

Tuntuu, että elän jatkuvassa pitäisi-vaiheessa. Pitäisi hankkia informantteja. Pitäisi haastatella. Pitäisi olla kentällä. Pitäisi löytää kipinöivän nerokasta tutkimuskirjallisuutta ja pitäisi kiljahdella heureka tämän tästä.

Sen sijaan olen roikkunut kirjastossa, ravannut Kaisaniemen Opiskelijakirjaston portaita, vinguttanut lainauskorttiani ja klikkaillut “varaa”-nappia varmaan koko apurahan edestä (á 1€ per klick). Vain huomatakseni kotona, että kirjat ovat joko vääriä tai niin tolkuttoman vaikeita(!), että en kykene tässä kevätjumituksessa saamaan niistä tolkkua. Kompuroin samojen hakusanojen kanssa, jotka eivät edelleenkään tuota sen kummempaa tulosta. Löydän kymmenen kirjan joukosta ehkä yhden käyttökelpoisen rivin, jonka kirjoitan muistiin vain unohtaakseni sen jonnekin lippusten ja lappusten joukkoon.

“Työhuoneen” eli keittiön seinään on liimattu teipillä aanelosia, joihin on raapustettu muistiinpanoja. Olen jumahtanut ajatukseen kulttuurisesta muistista, jota reaaliaikaisissa verkkopeleissä ylläpidetään. Tarvitsen kirjallisuutta aiheesta, mutta hakkaan päätäni seinään tässä asiassa jo ties kuinka monetta viikkoa.

Kulttuurinen muisti. Haluaisin uskoa, että se on ihka oma ideani, mutta ei, olen lukenut sen jostain, en vain kuollakseni saa päähäni mistä. Sen siitä saa, kun on niin laho pää, ettei välttämättä muista onko harjannut hampaansa ja tajuaa kesken harjaamisen tekevänsä sitä jo kolmatta kertaa sille aamulle.