Vähänpä tutkija tiesi ja muita jatko-osia

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Advertisements

Viime viikon torstaina kirjoittamaani tekstiä on klikattu, luettu ja jaettu enemmän kuin mitään muuta koskaan kirjoittamaani. Olen yllättynyt ja suorastaan häkeltynyt sen saamasta huomiosta, mutta ennen kaikkea niistä lukemattomista sähköposteista ja yksityisviesteistä, joita olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta tutkijakollegoilta. En oikeasti uskonut, että kukaan erityisemmin huomaisi tai edes olkapäitään vaivautuisi kohottamaan tekstini vuoksi, enkä kirjoittanut sitä sillä silmällä. Mutta olen aivan valtavan otettu jokaisesta kauniista sanasta, kehuista ja inspiroivasta viestistä, jonka olen saanut. Te tiedätte keitä te olette: kiitos, vielä kerran.

Teksti oli muhinut päässäni vuorokauden verran, kun tajusin sen pahimman mahdollisen tapahtuneen: olen työtön. Olin tehnyt niin paljon töitä sen eteen, ettei tuota tipahdusta tapahtuisi. Alkujärkytyksestä toivuttuani ryhdyin kuitenkin laatimaan suunnitelmia, sillä se on luonteelleni tyypillistä. En osaa jäädä tuleen makaamaan, vaan haluan laittaa rattaat pyörimään uudelleen. Aina on vaihtoehtoja ja tämä on nyt mahdollisuus jättää kuluttava ihmissuhde nimeltä yliopistomaailma.

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Olen entinen grillitäti, eläköitynyt stand up-koomikko, pedanttisesti kirjapinoja oikova kirjakauppatyöntekijä ja museo-opas, joka halusi sen yhden kierroksen ajan saada museokävijälle tunteen jostain toisesta maailmasta tarinoiden avulla. Olen luonteeltani tutkijamainen, sillä tarkkailen, tutkin ja analysoin aina ja kaikkea. Sitä ei saa pois päältä napsauttamalla eikä se ole koskaan “lomalla”. Se on tapa olla maailmassa ja ymmärtää kaikkea mitä tapahtuu, ymmärtää ihmisiä (ja itseäni).

Katson vaikkapa Marimerkon kahvikuppiani pöydällä ja näen heti silmissäni graafikon tietokoneensa äärellä, piirtäen ja muokaten tekemäänsä kuvaa. Klik, klik, copy, paste, erase, add layer. Näen sen prosessin, kun kuva etenee uudesta astiamallistosta päättäville ja kuinka he pohtivat sopiiko uusi printti, kuvio ja malli Marimekon brändiin ja Marimekon kuluttajille. Sopiihan se, muutetaan vielä tuota ja ehkä tuota. Versio 5.9. Näen mielessäni sen tehtaan, jossa linjastolla vilisevät ne kahvikupit, lautaset ja kulhot yksi toisensa jälkeen. Ja viimeiseksi näen itseni, kuluttajana, joka ottaa kupin käteensä kaupan hyllyltä, ihailee sen muotoa ja hauskaa mustavalkoista maailmaa. Kuinka kuvittelen itseni juomassa kahvia siitä, tekemässä töitä, tarjoilemassa siitä vierailleni. Käyttämässä sitä arjessani.

Tämä kaikki vilisee mielessäni sen lyhyen hetken ajan. Siten mieleni toimii, eikä siihen tarvita apurahahakemuksia tai tuntiraportteja, ei teorioita eikä tieteellistä jargoniaa.

Kun muistin, etten itseasiassa ole koskaan haaveillut tutkijuudesta, muistin myös mistä olen aina haaveillut: kirjoittamisesta. Se on varhaisin haaveeni ja tavoitteeni, ja juontaa aikaan, kun olin kymmenenvuotias ja halusin kirjoittaa kirjan. Kirjoitinhan minä ja lähetinkin sen kustantajalle kolmetoistavuotiaana. Sain lempeän hylkäyskirjeen, jota muistelen edelleen lämmöllä, koska sen kirjoittaja näki kuinka sen ikäistä lasta kannattaisi kehottaa yrittämään myöhemmin uudelleen. “Jatka harjoittelua, tämä on tosi hyvä”, siinä ehkä sanottiin, en ole varma enää eikä sillä ole väliäkään. Muistan sen tunteen.

Myöhemmin halusin toimittajaksi. Se oli koko yläasteen ja lukioajan ainoa tulevaisuudessa siintävä kiintopiste. Kunnes en päässyt opiskelemaan. Löysin antropologian, sittemmin digitaalisen kulttuurin tutkimuksen ja loppu on historiaa. Olen silti aina halunnut vain kirjoittaa. Se on niin syvällä lihasmuistissani, etten tiedä muusta. Kirjoittaminen on kuitenkin nykyisessä digitaalisessa maailmassa niin paljon muutakin. Se on linkkejä, kuvia ja multimediaa. Se on kytköksiä, verkostoja, tykkäyksiä, jakoja, yhteisöjä ja yksilöitä.

Se on monikerroksista viestintää ja sitä minä haluan tehdä.

Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi. 

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

Postdoc project, here I come!

I can now finally announce it publicly, since it also can be found from the interwebs: I received funding for 12 months from the Finnish Cultural Foundation. I am beyond delighted for this, since FCF also funded almost my entire PhD project!

My new project will dive into a very current and difficult matter: violence in online environments.The aim is to create a coherent understanding of how hatred and violence are affecting online communication practices and discourses of hate, and whether these practices are bleeding from the online realm into offline interactions. The project is titled “It’s just talk…” – The Discourses and Practices of Online Violence, and will last approximately three years during which I will examine different aspects of visual and textual violence within three case studies.

Case 1. Twitter and hatred in 140 letters;

Case 2. Online misogyny and gaming culture;

Case 3. Trolling and violence in online memorials.

I am super excited to have this opportunity to continue almost immediately after earning with my PhD in August 2014. This new project also allows me to visit University of Stockholm and Existential Terrains program, which explores existential challenges and vulnerabilities that digital technologies both enable and restrain. The focus of the program is on digital memory cultures, death, mourning and managing the digital afterlife. I will be co-organizing and attending the programs seminars and workshops, in addition to lecturing and teaching about online ethnography – among other topics.

FCF was very generous to Finnish cultural studies this year. Many of my colleagues and friends received funding for their projects as well, such as Dr. Kirsi-Maria Hytönen (check her blog!) from the University of Jyväskylä and Dr. Ulla Savolainen from the University of Helsinki. We attended the annual FCF party at the Finlandia house on Friday the 28th of February, and went to celebrate afterwards together to a great local restaurant Kolmon3n. It almost sounds like a beginning of a good joke – “ethnologist, folklorist and anthropologist went to a bar..”

IMG_0515

Despite these fantastic news and celebrations, the current economic climate has left me worried about the future of Finnish culture studies – as well as my own future income. A degree does not bring you a job, when the current demand is that a) you should have job experience of +4 years from the job field in question, b) getting a doctorate is not considered as job experience, c) there are at least 100 other applicants for the same position, d) research as job experience is not either understood what it actually means or it is considered as “too much” as job experience, e) you usually should have the doctoral degree anyway.

The media and many bloggers have also discussed the matter and wondered why the Finnish education system is backfiring its students, since education is not the most valued trait of an applicant. Job experience is also extremely difficult to gain when you are young and still in the middle of finishing schools – unless you are the kind of greedy multi-tasker who doesn’t value their free time and personal relationships as high. Also, it’s also not unheard of that some students decide to pursue a doctorate since they cannot find employment. It’s a vicious and irrational circle.

But.. all’s well that ends well? At least for now, for this year. Now there are articles to be written, fieldwork to be conducted and research to be made. Life is good.

 

Save the date! Thesis defence in five weeks

Time flies when you’re having fun? No, not really. These last five weeks before the thesis defence feel agonizing, although I have made all the arrangements ready for the afterparty, or karonkka as in Finnish. The catering, the outfit(!), the venue, accommodation, food and drinks, even the playlist is ready, but I still need to write the thank you speech and, of course, the lectio praecursoria, which is my opening speech at the defence.

The good thing is that the nightmares are gone. I had the most awful nightmares during the spring when the book was in the preliminary examination process, but now they are gone. I think of the defence and the lectio though, wake up in the middle of the night to write something down that in the morning is incomprehensible, but I think that is pretty much normal.

Anyway, the official announcement from the university has to wait until the end of the summer holidays, which in this case will be just a week or so before the actual defence. I you feel like attending the event – it’s open for public! – feel free to join the Facebook event I created. The event begins at noon (after the academic fifteen minutes) and will last about two to four hours (depending how strict my opponent will be). After the defence there is coffee and cake served as well.

Welcome! Feel free to share this event to anyone interested!

_____

Ja sama suomeksi!

Väitöstilaisuuteni lähestyy ja enää jäljellä vain viisi piinaavan pitkää viikkoa. Kaikki järjestelyt ovat jo tehtynä majoituksista, tarjoiluista ja jopa musiikista lähtien, jolloin enää ovat järjellä vain kiitospuheet sekä se erittäin tärkeä lectio praecursoria eli aloituspuheeni väitöksessä.

Virallinen väitöstiedote tulee yliopistolta vasta kesälomien jälkeen eli heinä-elokuun vaihteessa, jolloin itse väitökseen on vain noin viikko. Mikäli olet siis kiinnostunut tulemaan kuuntelemaan väitöstäni Poriin, olen luonut Facebookiin tapahtuman tätä varten. Tilaisuus on siis kaikille avoin ja väittelemisen jälkeen tarjolla on kakkua ja kahvia.

Tervetuloa! Tapahtumasta saa jakaa tietoa kenelle tahansa kiinnostuneelle!

Exciting times

Exciting times. The thesis manuscript will be going to the language check in a week. After that it is only a matter of two or three weeks until the review process will begin. Can not believe this is already(!) happening. Nine and a half years ago I stepped through the doors of the Department of Ethnology at the University of Jyväskylä. The campus is the most beautiful in the entire country with old maple trees that turn to bright red, orange and yellow in September. I remember thinking to myself when watching the tree leaves covering the pavements all around and after a couple of years of going through the entrance exams, that one day I will defend my thesis. I will get my PhD. Didn’t know the topic or even the field (I was really into Mayan indians those days), but I was determined to finish my undergraduate as soon as possible and find a topic that would interest me to the extent of a PhD research.

And now it’s only a few more months. *yaiks!*

A colleague is almost finished as well. We’ve been rooting for one another in Facebook for the past weeks and I’ve used my little side blog as well. We’re awesome!

Note to self: when work feels good

The past few months have been exceptionally good with thesis project and the amount of text that I have been able to write seems to be more than during the past year(!). All the pieces seem to fall in right places and for the first time I can safely say “I know what I’m doing”, which seems and feels remarkable. I have been able to keep the deadlines I have made for myself, where I have worked with each chapter for one month (although in July I worked with the first three chapters) and then submitted the chapters to my supervisors. This month I will work with chapter six, which is mostly about identities and privacy, and November is dedicated for the final (!) conclusions. My funding will end after Christmas, which has also been a good motivator, and hopefully I can manage to submit the entire thesis for final reviews somewhere around New Year or so.

Amazing.

The disposition seems almost like alive, since it keeps changing during the process and it’s so much fun to read old versions of the file. Here is one from exactly one year ago, and the latter one is from today.

Screen shot 2013-10-09 at 11.05.43 AMScreen shot 2013-10-09 at 11.06.48 AM

 

But now, back to work, this is a marathon, not a sprint and I have to get some reading done for today!

Awesome

 

 

A friend of mine has this Bill Murray meme as her Facebook profile picture and it cracks me up every time. There’s a collective thesis angst virus going on with my PhD colleagues. It seems that sometimes being a PhD student is the only thing defining what, how and who we are, and there are no other defining factors. But sometimes we need to detach ourselves and just be us, as individuals who we were before our thesis project. With the words of Fight Club, ‘I am not my PhD thesis’, I am awesome.