On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Advertisements

Niin kasaria! – SKS Muistitiedon keruu 1.2.–30.11.2015

Keräämme 1980-luvulla nuoruuttaan eläneiden suomalaisten musiikkiin liittyviä kertomuksia, kokemuksia ja muistoja. Kirjoitusten avulla haluamme hahmottaa sitä, miten musiikki kuului, näkyi ja vaikutti 1980-luvun suomalaisiin nuoriin. Tutkimuksella pyrimme myös kartoittamaan sitä, miten tuota aikakautta muistetaan ja mitä merkityksiä musiikille annettiin ja annetaan nykypäivänä.

JA mutta hei mitkä verkkosivut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura! Vau! Vielä kun saisi somenäppäimet artikkeleiden loppuun niin jakaminen olisi helpompaa. Alla kurkkaus uuteen hienoon banneriin. 🙂

Näyttökuva 2015-02-04 kello 7.47.54

Kokemuksen saa digitalisoida

Olen hahmotellut tätä postausta päässäni jo jonkin aikaa, sillä olen törmännyt aiheeseen toistuvasti sosiaalisessa mediassa ja post doc-tutkimuksen apurahahakemuksia tehdessäni: kohtaaminen ja vuorovaikuttaminen verkossa. Miia Kososen tämän päiväinen postaus iskikin vihdoin kipinän tälle omalle tekstilleni, sillä Kosonen aloitti kirjoituksensa raflaavasti:

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Kososen mukaan kohtaamista ei kannata (eikä saa) digitalisoida “kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta”. Palaan tähän näkökulmaan hetken kuluttua. Ensin kuitenkin haluan terävöittää sitä, että kohtaaminen netissä on aina erilaista kuin kasvokkain eikä niitä – median ja joidenkin tutkijoiden yrityksistä huolimatta – tulisi edes arvottaa samalle viivalle. Internetiä on varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa kritisoitu edelleen 1980-lukulaisella diskurssilla, jolloin puhutaan “kasvottomuudesta”, “epäaitoudesta” ja “saavuttamattomuudesta”. Verkon yli tapahtuvalle vuorovaikutukselle usein ladataan kaikki ne samat painolastit ja oletusarvot kuin kasvokkaiselle vuorovaikutukselle, vaikka nämä ovat lähtökohtaisesti kaksi täysin eri asiaa. Yritetään pistää samalle viivalle äänen kautta tapahtuva puheen muodossa välittyvä kommunikaatio ja tekstuaalinen ja visuaalinen vuorovaikutus, joka sisältää valtavan määrän kontekstuaalista ja kulttuurista informaatiota. “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, onkin osuva sanaparsi tässä yhteydessä. Kasvokkaista vuorovaikutusta myös lähtökohtaisesti aina arvotetaan paremmaksi kommunikaatiomuodoksi, kun se itseasiassa saattaa olla eri persoonallisuuseroista johtuen sekavaa, vaivaannuttavaa ja jopa väärään tietoon johtavaa. Palatakseni kuitenkin Kososen kirjoitukseen on mielestäni hiukan hätkähdyttävää, että hän nimenomaan kieltää vuorovaikuttamisen verkon ylitse niissä tilanteissa, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan. Pointti tuskin on juuri tuo (EDIT: eikä olekaan, vaan teksti on suunnattu teknis-taloudelliselle yleisölle), vaan tavoitteena oli ehkä suunnata viesti kaupallisille toimijoille ja heidän verkkoviestinnälleen (minkä näen hyödyllisenä viestinä), mutta olen vastaavaa kommentointia huomannut myös muissa yhteyksissä, minkä vuoksi Kososen teksti toimiikin kätevänä aasinsiltana tähän omaan kirjoitukseeni.

Väitöstutkimukseni verkkosuremisesta ja -muistamisesta keskeisin tulos esimerkiksi kumoaa tuon väitteen ja sillä päätulokseni mukaan sureminen ja edesmenneen muiston kunnioittaminen verkossa yksin tai yhdessä (etenkin yhdessä) auttaa surevaa merkittävästi käsittelemään omaa menetystään, jäsentämään omaa ja edesmenneen muuttunutta identiteettiä sekä kokemaan vahvempaa yhteisöllisyyttä samaa kokeneiden ja omien läheistensä kanssa. Sureminen ja muiston kunnioittaminen verkossa ei myöskään korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta, vaan nimenomaan tukee sitä niinä hetkinä, kun se ei syystä tai toisesta ole luontevaa tai mahdollista. Tässä yhteydessä siis väitänkin, että nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan, kun ihmisellä on hätä ja hän kurottaa kohti omia verkostojaan ja läheisiään. Hän voi myös luoda uusia verkostoja vertaistuen avulla ja keskustella pahasta olostaan. Luonnollisesti kaikki eivät koe näin, vaan esimerkiksi masennuksesta sairastavaa ihmistä voi olla vaikea tervehdyttää vain verkossa, koska masentunut kokee ulkopuolisen maailman lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta tässä onkin juuri se avaintekijä: verkko tukee kasvokkaista vuorovaikutusta. Sen ei ole tarkoitus korvata sitä, vaan se voi parhaimmillaan luoda siltoja tilanteisiin, jotka saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita. Esimerkiksi juuri ihmiselle, joka kokee ahdistuksen, vihan, masennuksen, sairauden ja toivottomuuden aiheuttamia tunteita, jotka pahimmillaan eristävät kaikista sosiaalisista tilanteista. Miten sitten niissä yhteyksissä, joissa nettisosiaalisuus aiheuttaa noita yllä mainittuja tunteita? Post doc -tutkimukseni tulee toivottavasti (apurahojen niin salliessa) käsittelemään juuri näitä negatiivisia ilmiöitä: verkon kautta välittynyttä väkivallan kokemusta. (Koulu)kiusaaminen on ollut tänä syksynä erityisen tapetilla, mikä on ollut näin nettitutkijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista seurattavaa. #gamergate on toinen, kansainvälisempi, erittäin vakava ja suurta huomiota kerännyt aihe, jonka ytimessä on sukupuolittunut naisia kohtaan ilmaistu viha ja (verkko)väkivalta pelikulttuurin sisällä toimivia naisia kohtaan. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti eri medioissa, joissa on tuotu verkkovihaa ja trollausta hyvin monipuolisesti esille, sekä etenkin verkkoväkivallan netin ulkopuolelle ulottuvaa vaikutusta. Väkivalta tulee iholle. Aihe ei valitettavasti ole uusi, vaan trollausta ja pahantahtoista toimintaa eri muodoissaan on tutkittu eri aloilla jo muutaman vuoden ajan. Nettiin keskittyvässä kuolemantutkimuksessa on havaittu myös oma ilmiönsä “grief trolling”, josta tuli Iso-Britanniassa ennakkotapaus vuonna 2011, kun itsemurhan tehneiden teinien vanhempia ryhtyi häiriköimään ja kiusaamaan  mieleltään järkkynyt parikymppinen mies. Viimeisimpien tutkimusten mukaan trollaajien ja netissä kiusaajien mielenterveys onkin usein häiriintynyttä, kuten University of Manitoban psykologian laitoksen esittämässä kaaviossa todetaan. (Tutkimusta on kuitenkin myös kritisoitu metodologisesti kapeakatseiseksi.)

Vuorovaikutus verkossa onkin siis kliseitä käyttäen “kaksiteräinen miekka”. Se voi parhaimmillaan tehdä hyvää tai pahimmillaan vakavaa vahinkoa. Anonymiteetti tuntuu olevan bensaa liekkeihin, kun puhutaan vahingollisesta käyttäytymisestä, mutta joissain medioissa edes oman nimen ja kasvokuvan näyttäminen ei estä väkivaltaisen puheen julkituomista tai jopa suoraa uhkailua (joskus jopa aiheen tutkijoita kohtaan). Palatakseni uudelleen Kososen kirjoitukseen, jota hän jatkaa kasvokkaisten peruspalveluiden säilyttämisen puolesta puhumisella. En voisi olla enempää samaa mieltä, sillä vaikka tiettyjen palvelujen digitalisointi voi vähentää tuotantokustannuksia ja palkkakuluja runsaasti, ne voivat tuottaa vaikeuksia ja mielipahaa loppukäyttäjän päässä. Markkinointialalla onkin pitkään puhuttu panostamisesta asiakaspalveluun, myös verkossa. Kosonen käytti esimerkkinä pankkien asiakaspalvelua, joka on EPSI Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan vaikeuksissa: suomalaisten tyytyväisyys  onpankkeihin alhaisimmillaan 11 vuoteen. En ihmettele. Itsekin olen toivonut erinäisten pankkipalvelujen digitalisaatiota sen sijaan, että tarvitsisi aina konttorissa asioida. Toisaalta, kun konttorissa tulee käytyä, kaipaisin parempaa saavutettavuutta ja etenkin joustavampia kellonaikoja tapaamisille (eli ilta-aikoja). Kokonaisuudessaan internet ja digitalisaatio ovat muuttaneet jo ja tulevat muuttamaan vuorovaikutustapoja ja -kulttuuria. Kyse onkin enemmän siitä pysyvätkö kaikki kehityksessä mukana tasapuolisesti vai pääsevätkö ilkeilijät edelle ja muut jäävät kaipaamaan “vanhoja hyviä aikoja”?

Pelitapahtuma vetää Kajaaniin monen alan ammattilaisia | Yle Uutiset | yle.fi

Pelitapahtuma vetää Kajaaniin monen alan ammattilaisia | Yle Uutiset | yle.fi.

“Toista kertaa järjestettävä Northern Game Summit kokoaa pelialan osaamista Kajaaniin. Ammattilaisille suunnattu tapahtuma toimii verkostoitumispaikkana, mutta vieraiden joukossa on myös muiden alojen yrityksiä haistelemassa pelialan uusia tuulija. Erityisesti pelillistämisestä, eli pelien dynamiikan ja mekaniikan soveltaminen työelämään kiinnostaa yrityksiä.”

Awesome

 

 

A friend of mine has this Bill Murray meme as her Facebook profile picture and it cracks me up every time. There’s a collective thesis angst virus going on with my PhD colleagues. It seems that sometimes being a PhD student is the only thing defining what, how and who we are, and there are no other defining factors. But sometimes we need to detach ourselves and just be us, as individuals who we were before our thesis project. With the words of Fight Club, ‘I am not my PhD thesis’, I am awesome.

Improved gravestones

As a death and digital culture researcher I get my “kicks” out of very unordinary things in the news, things that might seem inappropriate to “get kicks” from. Despite the moral dilemma, I seem to get these “A-HA! I SAW THIS COMING!” more and more these days.

Continue reading “Improved gravestones”

Päivän treeni tai päivän asu

Syksy on täällä taas ja ilmojen viilenemisen myötä myös työmotivaatio on kohonnut roimasti. Kesällä ilmeisesti aivot jotenkin ylikuumenevat, vaikka tälle kesää ei noita helteitä oikein herunut parin viime vuoden tavoin. No, häämatka Thaimaaseen tankkasi D-vitamiinit kohdilleen ja on ollut hyvä palata taas arkiseen työrytmiin.

Continue reading “Päivän treeni tai päivän asu”

Esitelmiä ja lapsilukkoja

Kotona työskentelemisen monia huonoja puolia on keskittymiskyvyn puute. Aina on jotain muuta tekemistä, mielenkiintoisempaa ja mukavampaa, kuin se väitöstekstin nakertaminen. Viime viikolla asensin koneelleni vihdoin lapsilukon, joka estää menemästä valitsemilleni sivustoille tietyn ajan sisällä.

Ohjelma onkin hämmentävän tehokas, sillä oletin voivani kiertää sen esimerkiksi pääkäyttäjäsalasanalla. Eipäs voikaan. Sivustot (kuten Facebook) ovat oikeasti suljettuja selaimessani, kunnes laskuri on laskenut ajan loppuun. Tehokkuus pääsee ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun ei ole a) jatkuvasti tavoitettavissa, b) mahdollisuus prokrastinoida on minimoitu, c) ei ole mitään muuta tekemistä. Kirjoitin pelkästään viime viikolla enemmän kuin viimeisen kuukauden aikana. Facebook toimii “yksinäisen tutkijan” kahvihuoneena, mutta valitettavasti olen opettanut lihasmuistiini myös sivuston avaamisen heti aamukahvin aikana, jolloin päivitykset, linkit, videot ja muut saattavat viedä yllättävän ison osan aamupäivästä. Tämä taas vaikuttaa koko päivän tehokkuuteen. Jos aion saada eipäs-juupas-tekeleeni esitarkastukseen syksyllä, ovat tällaiset “radikaalit” itsekurikäytännöt todellakin tarpeen.

Reissujakin on tiedossa vielä tässä kuussa. Kaksi viikkoa sitten esitelmöin Jyväskylässä Surukonferenssissa ja ensi viikolla olen puhumassa Tampereella Punaisen Ristin Kriisityön seminaarissa.

Esitelmäni “Läsnäolon uudet mahdollisuudet” voi ladata tästä pdf-muodossa.

Esitelmä koskee lähinnä väitöstutkimustani, mutta puhuisin mielelläni myös paljon muustakin, kuten netin etnografiasta (netnografiasta), sosiaalisen median käytöstä käyttäjälähtöisessä tutkimuksessa sekä miten hyödyntää verkkoteknologiaa esimerkiksi kulttuurialan työskentelyssä. Luennoiminen on yksi tämän työn suola ja tällaiset mahdollisuudet ovat aina tervetulleita!

Haluaisitko minut puhumaan? Ota yhteyttä!

“Tee oma muistomerkkisi!”

Facebook on jälleen ottanut askeleen eteenpäin muistomerkkien suhteen. Nykyään palvelu tarjoaa oman sovelluksen, jolla voi näppärästi luoda oman muistoryhmänsä. Aiemminhan käyttäjät tekivät vain sivuja ja ryhmiä, jotka nimettiin muistoryhmiksi henkilön/asian/tapahtuman kunniaksi.

Screenshot, Anna Haverinen, 21.2.2012.

Sovellus on näköjään myös rekisteröitynyt tavaramerkki, jolloin se omistaa oikeudet nimenomaisesti tuohon “My Memorials”-nimikkeeseen. (En tiedä johtuiko internet-yhteydestäni vai sovelluksesta, mutta en saanut sivua toimimaan lainkaan.)

Sinänsä mielenkiintoista, että Facebook on ottanut tällaisen askeleen muistomerkkien suhteen. Mielestäni on vain ajan kysymys, milloin niin Facebook kuin mikä tahansa muu sosiaalisen median palvelu ottaa rekisteröintiprosessiinsa kysymyksen “mitä materiaalille tehdään, kun kuolet?”

Second Lifessa taas on tapahtunut toisen suuntaista kehitystä. Linden Labin oma muistomerkeille varatun puiston toiminta lopetettiin heinäkuussa 2011. Puisto on edelleen avoinna kävijöille, mutta uusia muistomerkkejä ei enää oteta vastaan. Linden Lab ei erittele syitä tälle päätökselle, jotka voivat olla mitä tahansa puiston suosion vähyydestä aina sen epäolennaisuuteen saakka. Sen sijaan yksityinen muistolehto Remembering Our Friends  elää ja voi hyvin käyttäjiensä mikrolahjoitusten turvin.