Autoethnography, participant observation, self-reflexivity or emphatic understanding?

Ethnography is a research method and the written result of the research. It includes multiple methods the researcher can choose from, and most highlighted by anthropologists is participant observation where the researcher actively participates in the lives of her informants. Living the life as they live, in order to grasp the understanding of experiences inside the culture, the emic point of view, if you will. However, at some point the researcher needs to distance themselves from the research situation and topic, in order to make a qualitative analysis and to reach the combination of etic and emic views. Some researchers stress the importance of self-reflexivity (see eg. Davies 1999; Fingerroos 2003; 2004) in order to justify the used methodology, theoretical backgrounds and especially the chosen field. Participant observation is sometimes also described as emphatic understanding, where the researcher positions themselves in the same situation as informants. (see eg. Gothóni)

In my thesis I first imagined myself using the above mentioned methods (or approaches), but later in research I realized I was using autoethnographical approach (see eg. Uotinen 2010), when suddenly I had to live the experience of online mourning and not emphatically imagine it as I was doing it before (with the memory of my late father). A Facebook friend passed away in 2008 and I was forced to the situation what I had studied the past couple of years and interviewing people about. I am an emphatic personality and I like to think I had already understood the gravity of emotions people go through when a friend/family member dies, and people use online environments to cope with the loss. But the level of understanding took intensely new level, when I was living itfeeling the things people had told me about. And now I have lived it ever since.

Thus the autoethnography. I took me a couple of weeks to understand to potentiality of the situation for my research (and for me as a researcher), but eventually I decided to use my own experiences as much as the experiences of my informants. It would have made myself a hypocrite to exclude my own experiences (which weren’t different, I learned later).

Currently I am writing a chapter in my thesis about my autoethnographical experiences and trying to understand the meaning of analytical distance. Since my research material is online, it is currently changing (see previous post about the disappearance of my field in Second Life). When the memorializing feature in Facebook was launched in 2009 at the time the feature hid all the status updates of the memorialized profile. There even was a group formed to campaign for changes and one of the agenda was keeping the status updates visible. Today I went to check some details about the profile I am writing about – just had written a sentence, where I felt bad of not having the opportunity to read the status updates anymore – and to my surprise, and shock, they were visible again. But I didn’t expect how I suddenly lived the emotions from 2008 all over again. The shock, the pain and the sadness. I searched some of my private messages with the name of the person and found old chat logs with that person from 2007, six months before the death. And again I understood the gravity of the online material we leave behind. The messages and words, sentences and voices, that keep echoing in the pixel space.

However, writing about the incidence felt terrible. I needed to put it on paper (or on screen for that matter) and have it in the thesis, no matter how invasive it felt to my own personal experience. I started to wonder whether my questions to my informants had felt the same? I interviewed people only online via emails, chat windows and avatars. I did not see their faces and did not learn the actual names of some people either. But now I felt them and their answers gained a new level of meaning. I knew how they felt. It wasn’t because of my empathic personality, but how I was living the same fresh pain of losing a relationship in my life.

They don’t teach about this in the ethnography classes. We might read about anthropologists “lost in the field”, when they happen to marry someone from the tribe/city/village/family they are studying. But marrying is a happy event in life. Death is something else.

 

References:

Davies, Charlotte 1999, Reflexive Ethnography. A Guide to the Researching Selves and Others. London: Routledge.

Fingerroos, Outi (2003) Refleksiivinen paikantaminen kulttuurien tutkimuksessa. Elore, 2/03. (http://www.elore.fi/arkisto/2_03/fin203c.html)

Fingerroos, Outi (2004) Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset kannaksen muistitiedossa. SKS, Helsinki.

Gothóni, René (1997) Eläytyminen ja etääntyminen kenttätutkimuksessa. In: Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 136-148. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki

Uotinen, Johanna (2010) Digital Television and the Machine That Goes “PING!”: Autoethnography as a Method for Cultural Studies of Technology (http://dx.doi.org/10.1080/14797580903481306)

 

 

Advertisements

“Tee oma muistomerkkisi!”

Facebook on jälleen ottanut askeleen eteenpäin muistomerkkien suhteen. Nykyään palvelu tarjoaa oman sovelluksen, jolla voi näppärästi luoda oman muistoryhmänsä. Aiemminhan käyttäjät tekivät vain sivuja ja ryhmiä, jotka nimettiin muistoryhmiksi henkilön/asian/tapahtuman kunniaksi.

Screenshot, Anna Haverinen, 21.2.2012.

Sovellus on näköjään myös rekisteröitynyt tavaramerkki, jolloin se omistaa oikeudet nimenomaisesti tuohon “My Memorials”-nimikkeeseen. (En tiedä johtuiko internet-yhteydestäni vai sovelluksesta, mutta en saanut sivua toimimaan lainkaan.)

Sinänsä mielenkiintoista, että Facebook on ottanut tällaisen askeleen muistomerkkien suhteen. Mielestäni on vain ajan kysymys, milloin niin Facebook kuin mikä tahansa muu sosiaalisen median palvelu ottaa rekisteröintiprosessiinsa kysymyksen “mitä materiaalille tehdään, kun kuolet?”

Second Lifessa taas on tapahtunut toisen suuntaista kehitystä. Linden Labin oma muistomerkeille varatun puiston toiminta lopetettiin heinäkuussa 2011. Puisto on edelleen avoinna kävijöille, mutta uusia muistomerkkejä ei enää oteta vastaan. Linden Lab ei erittele syitä tälle päätökselle, jotka voivat olla mitä tahansa puiston suosion vähyydestä aina sen epäolennaisuuteen saakka. Sen sijaan yksityinen muistolehto Remembering Our Friends  elää ja voi hyvin käyttäjiensä mikrolahjoitusten turvin.

Kummituksista

Ajatus juolahti mieleeni tänään aamulla.

Jos ennen muinoin uskottiin, että kummitukset ja henget ovat maan päällä keskeneräisten asioiden vuoksi, ovatko virtuaaliset profiilit ja tilit internetissä keskeneräisiä asioita?

Esimerkiksi, jos minulta jää kuolemani jälkeen avoin Irc-Galleria -tili, ammatillinen profiili LinkedIniin sekä lukuisia sähköpostiosoitteita? Saisiko se minut kummittelemaan? Nehän luovat illuusiota, että olen edelleen olemassa, alive and kicking.

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?

Kenttätyömuistiinpanoja: “Faking death”, sosiaalinen kuolema ja tyhjiä hautoja

Vietin eilen kolmisen tuntia Second Lifessa tekemässä ryhmähaastattelua roolipelaajien yhteisössä, jonka yksin jäsen menehtyi 2008. Tälle jäsenelle on sittemmin tehty useita erilaisia muistomerkkejä ja -esineitä, kuten kuvaprojektioita (jaettava esine, eräänlainen “box”, jonka voi asettaa minne vain näyttämään 36 kuvan sarjaa edesmenneen avatarista), käsinauhoja avatareille, valokuvia sekä muistopaaseja. Osa tunsi edesmenneen sekä rl-henkilönä (rl = “real life”) että rp-avatarina (“roleplay”), osa tuntee vain pelaajan avatarin roolipelitarinan, jota hyödynnetään rp-yhteisössä nykyään.

Kirjoitin ylös muutamia ajatuksia haastattelun aikana:

Avatarit ovat ihmisten ideoita, ihmisten persoonallisuuksien jatkeita ja niiden mahdollisuuksia, toisenlaisia, vaihtoehtoisia olomuotoja. Ne paitsi representoivat fantasioita ja ideaaleja, myös todellisia ihmisiä, valintoja ja persoonallisuuksia niiden takana. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Roolipelaamisen kautta pelaajat voivat kommunikoida avatariensa kautta virtuaalisia identiteettejä hyödyntäen, mutta nämä identiteetit eivät välttämättä ole täysin fiktiivisiä. Useat haastateltavani ovat kommentoineet SL:n mahdollistavan esimerkiksi terveemmän ja nuoremman ruumiin, olkoonkin virtuaalisen ja immateriaalisen. Monet pelaajista saattavat olla jollain tapaa fyysisesti vammaisia, jolloin virtuaalimaailma mahdollistaa erilaisia liikkumisen ideoita, kuten lentämistä, uimista, juoksemista, seisomista. Vaikka kyse on mielen tasolla tapahtuvasta toiminnasta, ovat sen merkitykset silti paljon syvemmällä. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

“Anjali Cazalet: the internet allows us to make connections with people that we would never have the opportunity to do otherwise. Through this medium, our chances of making lasting connections, deep, heart impacting connections are increased some 100 fold. The moral veil becomes thin for many and we get the asshats, rude, insufferable and just plain mean who wouldn’t have the courage to say or do one tenth the things they do here, if it were face to face. But in that same token, we are afforded the chance to meet angels. People who need us, as Yuki did. We become their angels, their saving grace. Giving them purpose, a chance at something normal, if only in the mind.” (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Avatarien liikkuminen ja ympäristön visuaalisuus on täysin sidonnainen siihen kuinka hyvin ne on rakennettu, onko internetyhteyteni riittävän nopea tai onko pelissä “lagia” eli viivettä, joka taas johtuu sen ylikuormittumisesta suosittuihin kellonaikoihin. Huomasin kuitenkin käyttäytyväni hahmoni kanssa hyvin samaan tapaan kuin kasvokkaisessa maailmassa.

Huomaan käyttäväni hahmoani samaan tapaan kuin liikun itsekin. Kuunnellessani yleensä saatan jopa puuhastella (etenkin tuttujen ihmisten kanssa). Muut avatarit eivät juurikaan liikuskele ja katsele ympärilleen luolassa. Toisaalta paikka on heille jo tuttu.. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Eräs haastateltavani toi esille kreikkalaisen sanan “cenotaph“, joka viittaa tyhjään hautaan, esimerkiksi tuntemattoman sotilaan tapauksessa. Hän pohti sanan soveltamista virtuaalitiloissa sijaitseviin hautoihin, sillä peleissä käytetään suhteellisen usein muistomerkkinä hautakiveä. Se voi johtua joko tietynlaisesta tottuneisuudesta, sillä hautakivi on yleisin tapa esittää muistomerkkiä. Se on pystytetty henkilön muistoksi, kertomaan edesmenneestä. Virtuaalitilassa on kuitenkin mahdollista tehdä melkeinpä mitä vain luovuus ja pikselit sallivat, joten voisi kuvitella, että ihmiset toteuttaisivat virtuaalisuuden tarjoamaa vapautta muistomerkkien suhteen. Useimmiten muistomerkit ovat kuitenkin saaneet vaikutteita joko Antiikin Kreikan monumenteista, kivikauden hautalöydöistä, viikinki-hautajaisista tai Lord of The Rings -elokuvan visuaalisuudesta.

“Cenotaph” on monella tapaa käyttökelpoinen termi, sillä virtuaalihaudathan ovat “tyhjiä hautoja”. Ne ovat ideoita haudoista, mentaalisella tasolla, vain viitteitä fyysiseen todellisuuteen ja fyysiseen ruumiiseen “jossain muualla”.

Pohdimme myös haastattelussa valheellisen kuoleman mahdollisuudesta. Online-peleissä tuntuu olevan suhteellisen yleistä lavastaa oma rl-kuolemansa ja palata peliin täysin uuden identiteetin ja avatarin varjolla. Haastateltavani kommentoivat tämän seikan olevan kuitenkin triviaali itse kokemuksen rinnalla. Onko sillä todella merkitystä onko ihminen todella kuollut avatarinsa takana, sillä hahmo ja hahmon pelaaja ovat joka tapauksessa menetetty yhteisöstä?

Tämä sai minut pohtimaan sosiaalisen kuoleman merkitystä. Jossain afrikkalaisissa heimoissa ja käsittääkseni jopa islaminuskoisissa kansoissa(?) on ollut tapana hyljätä heimon jäsen sosiaalisen kuoleman avulla (esimerkiksi tämän aiheuttaman häpeän vuoksi), jolloin henkilöä ei enää ole ns. olemassa muiden heimon jäsenille. Hyvin usein henkilö saattaa tällöin riistää oman henkensä tai kuolla “luonnollisesti”, jolloin sosiaalisesta kuolemasta tulee täysimittainen fyysinen kuolema.

(Sosiaalista kuolemaa tapahtuu myös länsimaissa, useimmiten terminaalihoidossa sekä vanhustenhoidossa. Henkilön fyysinen kuolema on joko niin todennäköinen ja/tai niin lähellä, että häntä aletaan kohdella jo kuolleena.)

Haastateltavani tunnustavat sen mahdollisuuden, että edesmennyt pelaaja ei välttämättä oikeasti kuollutkaan, mutta menetys on heille silti yhtä suuri. Hahmo ja henkilö hahmon takana on poissa heidän yhteisöstään. Menetys ja suru ovat todellisia.