Identiteettikriisi

Syksy on madellut hitaanlaisesti. Kehon sisäinen kelloni ei ymmärrä ajankulua, sillä kelit ovat täällä Lontoossa yhä syyskuisen lämpimät ja ajoittain jopa aurinkoiset. Huomisesta alkaen on kuitenkin enää vain neljä viikkoa jäljellä tätä “komennusta”.

Tavoitteenani oli tulla tänne verkostoitumaan, parantamaan kielitaitoani sekä aloittamaan väitöskirjan kirjoittamisprosessi analyysin kera. Siinä sivussa on tullut hoidettua Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran julkaisuasioita, muutamia luennointi- sekä opetustöitä sekä matkustamista. Kävin mm. Durhamin yliopistossa teologian laitoksella professori Douglas Daviesin kutsumana luennoimassa tutkimuksestani sekä perusopiskelijoille että laitoksen henkilökunnalle ja tutkijoille. Matka oli erittäin onnistunut ja sain uutta motivaatiota työn tekemiseen, joka ajoittain tuntuu suojuoksulta.

University College Londonin antropologian laitoksella olen viettänyt aikaa suhteellisen vähän. Digitaalisen antropologian opintoja jatko-opiskelijoille ei tänä vuonna ole lainkaan (seikka, joka olisi ollut mukava tietää ennen tänne tuloa!), vaan opinnot ovat keskittyneet lukupiireihin sekä vierailevien luennoitsijoiden seminaareihin. Olen hiukan pettynyt, sillä tuo digitaalisen antropologian mahdollisuus oli nimenomaan se syy hakea tänne täksi syksyksi, sillä Suomessa opetus on edelleen hyvin hajanaista tai ajoittain jopa täysin olematonta.

Tutkimussuuntauksena digitaalinen antropologia tunnetaan myös nimillä virtuaaliantropologia, kyberantropologia sekä jopa media-antropologia. UCL:ssa painotus on materiaalinen sekä opetus on tähän mennessä keskittynyt ns. puritaaniseen etnografiaan, jossa painotetaan pitkäjaksoista etnografista kenttätyötä offline-olosuhteissa tutkittavien parissa. Professori Daniel Miller on sanonut suoraan aineistostani, että se ei ole hänen mielestään riittävä eikä etnografinen, sillä online-etnografia on ns. ohutta kuvausta. Hän on kyllä täysin tietoinen esimerkiksi Christine Hinen tai Tom Boellstorffin tutkimuksista ja ajatuksista, joiden mukaan nettiantropologiaa voi tehdä myös täysin itse netissä. 

Totuin valitettavasti jo maisteritutkimukseni aikana selittämään tutkimusintressejäni ja -metodejani juurta jaksaen muille antropologeille, jolloin astuminen digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen Turun yliopistoon tuntui kuin kotiin tulemiselta. Yhtäkkiä kieltäni ymmärrettiin, metodologiani hyväksyttiin eikä tutkimukseni perustaa kyseenalaistettu muutoin kuin terveellä tieteellisellä kritiikillä. Kokemukseni täällä Lontoossa on kuitenkin saanut minut (jälleen) kyseenalaistamaan tutkijaidentiteettiäni antropologina. Jos merkittävä osa kohtaamistani antropologeista pitää työtäni epämääräisenä näpertelynä, haluanko todella identifioitua antropologiksi? Vai olenko vain kohdannut “vääriä” antropologeja?

Kontekstista riippuen olen esitellyt itseni joko kuolematutkijana, nettitutkijana, virtuaaliantropologina tai – ilahduttavalla sanahirviöllä – virtuaalitanatologina. Tiedostan varsin hyvin, että useat tutkijat indentifioituvat joko itsensä tai muiden toimesta aina kulloisenkin tutkimusintressinsä kautta, mutta antropologin identieetti on itselleni aina ollut jopa eräänlainen kunniakysymys (syistä, joista en ala tässä sen laajemmin erittelemään.) Tutkimusmetodologiani ja -kysymykseni, puhumattakaan teorioistani, ovat kuitenkin alusta saakka olleet niin monitieteisiä, että niiden sovittaminen puritaanisen antropologian lokeroon tuntuu kuin neliskulmaisen muovipalikan tunkemiselta vääränlaiseen koloon.

Philip Budka kirjoittaa paperissaan From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? (working Paper for the EASA Media Anthropology Network’s 38th e-Seminars) nykyisyyden antropologiasta. Sana kääntyy suomeksi hiukan huonosti, mutta kai merkitys on selkeä.

This means that the anthropologist of the contemporary, on the one hand, has to be close to things when they happen, but, on the other hand, has to preserve a certain untimeliness. That’s were a crucial difference with journalism emerges. To analyze the emergent in anthropology, it also needs new concepts and ideas in terms of fieldwork and ethnography. — This does not mean to reinvent ethnography or fieldwork, but to critically rethink some of its elements. (Budka 2011)

Digitaalisista teknologioista ja etenkin internetistä on tullut nykyiselle ihmiselle hyvin olennainen osa arkipäiväistä elämää, olipa se sitten tahdonalaista tai pakkoa (kuten joillekin esimerkiksi Facebookiin liittyminen on eräänlainen sosiaalinen pakko, ns. “kun kaikki muutkin ja muutoin jää ulkopuolelle”). Tämä kokonaisvaltainen digitaalisten teknologioiden hyödyntäminen ja kuluttaminen on väistämättä vaikuttanut myös niihin rakenteisiin, joita ihmiset luovat ylläpitääkseen sosiaalisia ja kulttuurisia järjestelmiään.

Internet on niin ikään sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettu teknologinen järjestelmä, jonka tutkiminen monimuotoisesti, holistisesti ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen tulisi – tutkimuskehyksestä tietenkin riippuen – tarkastella juuri monitieteisyyttä hyödyntäen.

En suostu hyväksymään oletusta, jonka mukaan tutkimuksen tekemisen edellytyksenä on aina yhdet ja samat välineet, joita ei tulisi kyseenalaistaa, etenkin kun näiden tutkimusvälineiden kehittämisestä on jo hiukan aikaa. Nykyisyys (ei siis moderni) on dynaaminen ilmiö (Rabinow & Marcus 2008: 94), joka tulisi myös tutkia dynaamisesti.

 

Lähteet tähän avautumiseen:

Budka, Philip (2011) From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary?

Rabinow, P., Marcus, G. E. (with Faubion, J. D., Rees, T.) 2008. Designs for an anthropology of the contemporary. Durham: Duke University Press.

 

Advertisements

London diaries: Keeping busy

October sneaked up on me behind the corner. It has been over a month now here in London and I haven’t posted anything here even once! I’ve been mostly writing or micro-blogging in my Facebook account – in Finnish and to certain people only – which might have been the reason I haven’t felt necessary to open this place to any feelings and discussion about what has happened here so far.

Shortly, not much. September was a bit of a waste, since the classes started this week and I wasn’t aware of the lack of things to attend in September. Mostly I focused on learning how to get around the city and its massive transportation system. Helsinki seems like a small village compared to this place which is occupied by 8 million people. (note: the population of Finland is around 5 million.)

The spare time has been good though, since I’ve manage to start the actual writing process of my thesis. I use HeiaHeia.com to track up my exercises and I figured it would be wise to do the same with my writing as well. It’s good to keep up how many pages I’ve actually manage to write something, even if it’s just rough drafts or notes, it is still something. For example, during the last two weeks in September I tried to write at least half an hour every day (which can lead to writing even hours) and I manage to achieve 20 pages of raw text in couple of chapters. It was even better than I imagined! With my attention span it’s pretty good. The Finnish Death Studies Association takes a lot of my time at the moment, though, since I’m the secretary and organizing the associations web journal Thanatos as well.

Also the classes started this week and I’m attending a few reading groups which are so far proven to be very useful. October is also a busy month because I have to apply for funding next year as well. This week I haven’t had a chance to write anything, but I’m trying not to be that hard on myself about it, since I should concentrate on the possibilities what UCL and being here in general provides me.

Goooood moooorning Looondoon!

Time flies fast when you’re having fun, right? Well this past week in London has felt like an eternal, mostly just because the first days flew by just getting to know around the neighborhood and learning to use the DLR, trains and tube. It also seems that I am a little bit early here considering the fact that all lectures start in the beginning of October and many of the students are not here yet. However, this gives me a head start to establish some kind of a familiar routine with my work and getting to know the city a little bit better.

I met with professor Daniel Miller earlier week and received small “home work” tasks to familiarize myself with his current and past work. His newest book Tales from Facebook (2011) was in Amazon with a bargain price of 8.80 pounds with shipping costs included. I received to book yesterday and it feels like freshly out from the print! Bless Amazon! I reckon I will be using its services a lot during this time here in the UK since the shipping expenses are ridiculously small compared to my beloved home country.

Professor Miller also gave me a task to conduct at least a half a dozen of face-to-face interviews while I am here, since he did not approve my choice of not having any f2f interviews. In my opinion I would not need any more material, since I have researched this phenomena of virtual mourning on an international scale already for 4 years, but oh well, I will play by his rules. I want to do this research as good as possible, since by so far there has not been any thorough publication on the subject – at least that I am aware of (please prove me wrong!).

Which is also why I would like to encourage all of you to answer my queries or contact me directly by email (anna.haverinen(a)utu.fi).

Queries in English click here, and Finnish versions click here!

London calling

I’ve been terribly neglecting this research blog during the summer time, but it seems it has been fruitful not to think about my research for a couple of weeks. I’ve meant to write about the excellent CDAS seminar in Bath, Death in the Digital Age, which was held the 25th – 26th of June. I had great expectations for that seminar, no less because it was about death and internet, but also because it gave me the opportunity to have a glimpse of England as well – since my visiting scholar time in London is closing rapidly.

The seminar, in my opinion, was a great success. Professor Tony Walter was an excellent host and everything went smoothly. I estimate that there were around 50 participants of which half of them presented a paper during the two-day seminar. Surprisingly some of them already have heard about me and my research, which proofs that “making a little noise” about my research in different mailing lists and such has been successful.

Sometimes during research it comes to my mind if I really know what I’m doing. I start to doubt myself, that there’s something wrong in my findings and “who am I to claim anything”. This might be a “PhD student syndrome”, but the seminar proofed those thoughts wrong. Many of the presenters have found exactly the same results as I have, and it was inspiring to meet people researching the same topic, whether it was from a totally different context or a point of view.

Although I was supposed to commit myself for relaxing in July, I couldn’t resist taking a couple of fresh views on my material. I found few new ideas and results behind all the answers and notes, and I can’t wait to start putting them in the actual thesis!

28 days* left in Helsinki.

 

* which reminds me I should watch the movie “28 days later”, just because of the zombies and the location, London.