Assistant at work

A good assistant is so hard to find these days.

 

Advertisements

Rikki, särki

Internet-tutkijan worst case scenario tapahtui viikko sitten: koneeni hajosi. Armas mäkkini päätti heittää kokonaan toimimasta ja varmuuskopiot olen ottanut viimeksi syyskuun lopussa. Onneksi Helsingin Lasipalatsin Tectorissa* autettiin pelastamaan eipäs-juupas-kirja ja opetus-kansio muistitikulle. Samaan syssyyn olisi pitänyt älytä ottaa myös apuraha-kansio, sillä uusien apurahojen anominen on parhaillaan meneillään. No, onneksi gmailissani oli jokin vanha versio hupaisan osuvalla otsikolla “apuarahajutut”.

Nyt odottelen sitten kuolemantuomiota tietokoneelleni. Takuu meni umpeen jo viime kesänä, mutta Suomen kuluttajansuojalainsäädännön mukaan ostetun tavaran/elektroniikan pitäisi kestää hajoamatta vähintään kaksi vuotta. Tämä (Tectorin tarjoama) ohjeistus mielessäni sain tingattua Applen puhelinpalvelusta kuluttajansuojaan perustuvan tapausnumeron, jolla Tector lähtee nyt selvittämään onko koneessa tehdasvika vai omasta käytöstäni johtuva mokailu.

Joudun nyt taiteilemaan toistaiseksi avopuolisoni koneella, joka on nostalgista Acerin 3000-mallistoa. Koneella ei onneksi ole harrastettu kuin internet-surffausta, joten satunnainen näytönohjaimen pätkiminen on ehkä vielä ihan siedettävissä. Second Life-kenttätyöt joutuvat nyt joka tapauksessa jäähylle siihen asti, että saan mäkkini takaisin. Sinänsä ei väliä, koska olin ajatellut aloittaa niiden virallisen tekemisen vasta vuodenvaihteen jälkeen. Jonkin verran screenshotteja olen ottanut jo sekä opetellut hahmon liikuttamista ja maailmaan liittyviä ominaisuuksia, mutta olen vielä ihan liian ummikko.

Hämmästyttävintä on, että olen niin tottunut tietokoneella kirjoittamiseen, tiettyyn nopeuteen ja välittömään korjattavuuteen, että käsin kirjoittaminenkin on uuvuttavan hidasta. Siinä vaiheessa, kun kynäni ehtii ensimmäisen sanan loppuun, on ajatuksenkulkuni juossut jo seuraavaan lauseeseen enkä enää muista mitä alkuperäisessä versiossa piti kirjoittamani. Testasin tätä eilen käytännössä, kun hahmottelin paperille abstraktia “People make places – ways of feeling the world” -seminaariin ensi keväälle Lissaboniin. Seminaarissa olisi workshop nimeltään “Shaping virtual lives: identities on the internet”, jonne ajattelin tarjota paperia. (Lissabon keväällä ei myöskään kuulosta yhtään hullummalta. 😉 ) Hahmotteluun meni kuitenkin hirvittävän paljon aikaa koneella kirjoittamisen sijasta, sillä jouduin vähentämään ns. kierrosnopeuksia ajatuksenkulustani ja opettelemaan pois näppäinyhdistelmistä kirjainkoukeroihin. Kaikkea sitä! 😀

* Aivan käsittämättömän hyvää asiakaspalvelua! Voin suositella lämpimästi.

Mun tila, sun tila, meidän tila, noiden tila..

(kuva: Fred Mertz for USA TODAY )

Törmäsin kesätyöpaikassani kahvihuoneen pöydällä lojuneeseen S & A -lehteen (sihteeri ja assistentti), joka oli sopivasti avoinna mielenkiintoisen artikkelin kohdalla. Artikkelissa puhuttiin kolmansista tiloista työpaikkoina, eli julkisista tiloista työskentelytiloina. Työantajat ovat kuulemma heräämässä todellisuuteen, jossa korostetaan työn laatua sen muiden ominaisuuksien edelle. Näitä kolmansia tiloja, eli kahviloita, lentokenttiä, juna-asemia ja aulatiloja, käyttävät pääasiassa nuorehkot “nomadityöntekijät“, joiden täytyy liikkua päivittäin runsaasti tai viettävät muutoin paljon aikaa matkustellen.

Itselleni tämä artikkeli kolahti juuri sen vuoksi, että optimaalinen tila omalle työskentelylleni, ennen kaikkea sen ideoinnille ja tekstin editoinnille, on julkinen tila. Mielellään liikkuva, kuten juna tai jokin muu pitkän matkan kulkuväline.

Junassa on myös jotain rauhoittavaa siinä pikku cubiclessa istuminen, ohikulkevien ihmisten vilkuilu ja jonkin tyyppinen ärsykkeetön tyhjiö, joka siinä tilassa muodostuu. Saan tarvittaessa virikkeitä silmille, kun vain vilkaisen ikkunasta ulos. Mukanani on vain tarvittava, jolloin huomioni ei herpaannu esim. tiskivuoreen, pyykkeihin tai kuiviin kantapäihini kuten kotona.

Kuvittelin ennen väitöskirjatyöskentelyn aloittamista, että se tulisi olemaan ainakin alkuun hyvin nomadimaista, “missä läppäri siellä toimisto”-tyyppistä ratkaisua. Toisaalta haaveilen työhuoneesta, jonka seiniä peittäisi massiiviset kirjahyllyt ja yhden seinän ikkuna upeine näkymineen. Ikkunan edessä, kasvot kohti ikkunaa, olisi upean iso tummaa puuta oleva työpöytäni, jonka äärellä voisin paperipinojen ympäröimänä mutista hajamielisenä ajatuksiani ja harmaannuttaa ohimoitani..