Ihmisiä vain

Olin tänään puhumassa Tikkurilan seurakunnan henkilöstölle virtuaalisuremisen eri muodoista ja motiiveista ja luennon päätteeksi sain mielenkiintoisen kysymyksen papilta “miten olet itse jaksanut tämän aiheen parissa?”

Yleinen ajattelutapa tieteessä tuntuu olevan ettei tutkijan omia henkilökohtaisia tunteita ja jaksamista oteta pääasiassa huomioon, koska hänhän on “vain instrumentti”, tutkija, eikä itse kokija. Raskaiden aiheiden parissa tutkivat ja työskentelevät varmasti kuitenkin komppaavat, että on mahdotonta kovettaa itseääni läpipääsemättömäksi seinämäksi ja säilyttää silti tutkijan/ammatti-ihmisen herkkyys tehdä työtään.

Lontoossa taas sain viime syksynä kommentin antropologian professori Daniel Milleriltä, jonka mukaan en ole ollut “aito antropologi”, sillä en ole tavannut haastateltaviani kasvotusten tai jakanut heidän elämäänsä perinteisen antropologin tavoin. “Have you even cried once? You can’t know the person, if you haven’t cried with them”, hän totesi kriittisenä. “Voi kun tietäisitkin”, vastasin näin suomeksi käännettynä. Olen itkenyt satoja tunteja, olen ollut murtunut ja lohduton, olen tuntenut olevani tunkeilija ja tungetteleva, röyhkeä ja ajattelematon, avutonkin sen kaiken murheen keskellä, jota haastateltavani ovat minulle kertoneet tai näyttäneet aineistoissaan.

Sama sairaalapappi kysyi myöhemmin onko minulla vastapainoksi jotain muuta, sillä kerroin tekeväni työtä kotonani, yksin, ilman perinteistä työyhteisöä. Onhan minulla. Minulla on ihanat koirat, joita lenkittää ja joiden turkkiin haudata kasvot kesken päivän (jokainen koiranomistaja allekirjoittaa varmasti sen, että oma koira tuoksuu parhaimmalta), on Facebookin “kahvihuone”, on etätoimistopäivät kahviloissa. Silti on niitäkin päiviä, jolloin aamulla luettu murheellinen ja koskettava tarina saa kyynelhanat auki ja loppupäivä menee silmät punaisina ja lamaantuneena.

Miksi tätä tulisi silti pelätä, niin kuin hyvin moni tuntuu pelkäävän? Mikä murheessa on niin pelottavaa? Moni kavahtaa ajatusta, että joutuisi tekemään tällaista tutkimusta kuin minä teen. Miksi ihmeessä tutkin tätä? Siksi koska voin. Siksi, koska kaikille tunteille tulee mielestäni antaa sijaa. Ne on hyvä antaa tulla sellaisinaan ja antaa niiden myllertää lävitse, sillä padottuja ja suljettuina ne aiheuttavat suurempaa vahinkoa, kuin valloilleen päästettyinä. Tämä toimii mielestäni sekä hyvässä että pahassa.

En tiedä olisiko tämä ollut ollut helpompaa varsinaisella työpaikalla, fyysisessä työyhteisössä. Ehkä olisinkin kaivannut sitä omaa rauhaa olla punasilmäinen ja itkuinen, ilman painetta siitä, että joutuisin selittelemään “no kun aineistossa tuli vastaan yksi juttu” tai muiden kokea tarvetta lohduttaa.

Wendy Moncur Aberdeenin yliopistosta Englannista tutkii parhaillaan kuinka tutkijat selviävät raskaiden tutkimusaiheiden parissa ja millaisia selviämiskeinoja he ovat luoneet itselleen säilyäkseen ns. täysjärkisinä työnsä lomassa. Tutkimus on mielenkiintoinen ja varmasti samaa näkökulmaa on käytetty tutkiessa kuolemaan liittyvien ammattilaisten jaksamista ja pärjäämistä työssään. Silti mielestäni on hyödyllistä muistaa, että myös ne, me, tutkijatkin ovat ihmisiä.

Advertisements

Kansatieteen päivät 2012 ja oravan keskittymiskyky

Juna heiluttaa tutusti, kun VR vie minua Jyväskylään kahdeksi päiväksi Kansatieteen päiville. Puhun tänään iltapäivällä tutkimuksestani työryhmässä Verkkoetnografiat ja huomenna aamupäivällä olen puheenjohtajana Laura Hirven kera Modes of Making Ethnographies-työryhmässä. Kahteen päivään on mahdutettu 13 työryhmää ja kolme key note -luentoa, mikä on haastava kokemus sinänsä, sillä moni loistava paperi jää kuulematta ajan puutteen vuoksi. Eniten olen kuitenkin innoissani huomisaamun key note-luennosta, sillä George Marcus University of Californiasta (Irvine) on puhumassa aiheesta Experiments in Contemporary Ethnographic Research. Kyseisessä yliopistossa tehdään paljon laadukasta tutkimusta, puhumattakaan Tom Boellstorffin työstä virtuaalisen tutkimuksen saralla. Marcus saattaa mahdollisesti käsitellä paperissaan uutta käsitettä contemporary anthropology, joka on Philipp Buddkan lanseeraama termi. Suomeksi käännettynä termi olisi nykyantropologiaa tai nykyisyyden antropologiaa, jolloin se ei sulkisi ulos aiempien (mm. virtuaalisuuden, digitaalisen, e-) termien semanttisia ongelmia, jotka rajaavat tutkimusfokukset hyvin kapea-alaisiksi.

Amerikkalaiset tuntuvat muutoinkin olevan tutkimuksissaan paremmin ajan hermolla, kuin täällä Euroopassa, missä vasta kehitellään teoreettisia lähestymistapoja “tämän uuden teknologian” suhteen. Virtuaalisuuden ja teknologian tutkijana koen lievää huvittuneisuutta nimenomaan tuon “uutuuden” viehätyksen suhteen, sillä internetistä ja tietoteknologiasta puhuttaessa voisi mielestäni jo lopettaa sen uutuuden ja innovatiivisuuden korostamisen. Kyseessä on kuitenkin teknologia, joka on ollut käytössä laaja-alaisesti jo melkein kolmekymmentä vuotta. En voi olla miettimättä oliko puhelimen tai sähkön keksiminen yhtä suuri mullistus (ja vaikea hyväksyä?) kuin mitä internet ja tietokoneet ovat olleet.

Asenteessani on tiettyä etnosentrismiä havaittavissa, myönnän sen auliisti. Olen niin tottunut siihen, että informaatio on jatkuvasti saatavilla älypuhelimeni ja rakkaan läppärini avulla, että minun on vaikea ymmärtää sitä kokemusmaailmaa, joille ko. teknologiat eivät ole oleellinen tapa elää ja olla nykymaailmassa tutkijana. Olen jatkuvasti “kartalla”, kiinni kaikessa ja yhteydessä kaikkeen. Maailmani ei suinkaan kaadu, jos internet-yhteys yhtäkkiä katkeaa, mutta olen tietyllä tavalla kädetön ja jalaton. Nämä ovat työkalujani, joilla toimin ja muokkaan maailmaani sellaiseksi kuin sen haluan olevan.

Ironista sinänsä, että parhaat ajatukseni saan liikkeessä, liikkuvia maisemia ja hyöriviä ihmisiä tuijotellen. Ilman tietokoneen näyttöä ja sitä oravan keskittymiskykyä, joka selaimen välilehdillä pomppimisesta tulee.

Near

Just found a new blog in Finnish where a widow tells her story about her husbands cancer. It’s fairly recent – the blog I mean – and it tells about the critical time of the decease, the actual dying.

Sometimes I hate this subject. It feels so banal to carry on with my own life after reading about the suffering of another person, their despair and hurt, how life seems utterly meaningless. And my current life situation could not be any happier with a newly bought apartment and other happy life changes. It feels wrong to just continue my day, my life, as nothing is happening, nothing happened and this is just research.

To a person like me, it’s not. It gets personal, it comes close.

Goooood moooorning Looondoon!

Time flies fast when you’re having fun, right? Well this past week in London has felt like an eternal, mostly just because the first days flew by just getting to know around the neighborhood and learning to use the DLR, trains and tube. It also seems that I am a little bit early here considering the fact that all lectures start in the beginning of October and many of the students are not here yet. However, this gives me a head start to establish some kind of a familiar routine with my work and getting to know the city a little bit better.

I met with professor Daniel Miller earlier week and received small “home work” tasks to familiarize myself with his current and past work. His newest book Tales from Facebook (2011) was in Amazon with a bargain price of 8.80 pounds with shipping costs included. I received to book yesterday and it feels like freshly out from the print! Bless Amazon! I reckon I will be using its services a lot during this time here in the UK since the shipping expenses are ridiculously small compared to my beloved home country.

Professor Miller also gave me a task to conduct at least a half a dozen of face-to-face interviews while I am here, since he did not approve my choice of not having any f2f interviews. In my opinion I would not need any more material, since I have researched this phenomena of virtual mourning on an international scale already for 4 years, but oh well, I will play by his rules. I want to do this research as good as possible, since by so far there has not been any thorough publication on the subject – at least that I am aware of (please prove me wrong!).

Which is also why I would like to encourage all of you to answer my queries or contact me directly by email (anna.haverinen(a)utu.fi).

Queries in English click here, and Finnish versions click here!

Back to work

The elections are over and it’s time to focus back to work, although Facebook is filled with political links and debates in status updates. For me, it’s time rearrange my thoughts from Finnish to English, since mentally I’m already few months ahead and moving to London. Change of language is also needed, since we decided with my professor that it would be best for me and my thesis to write it in English (good news for you foreigners!).

Changing the language will slow down my writing and I also have to lower my standards for my texts, since I don’t feel I can express myself as fluent and as full as I could in Finnish. However, there’s a demand – both local and global – for my research and I’ve always wanted to improve my academic English.

My research material is 50-50 in Finnish and in English, which is why it doesn’t really matter in which language I decide to analyze it with. So far I’ve gathered:

– around 150 query answers
– around 50 interviews (e-mail, Second Life, Facebook)
– hundreds of hours of (participant) observation
– virtual memorial websites, Facebook memorial groups and pages, blogs, photogalleries, videos, screenshots, interview recordings, notes..

I estimated that I would end my fieldwork by the end of the summer, but it seems that by the end of June is a wiser decision. Nothing new hasn’t risen from the material in a couple of months. Now it’s time to sit down and start to write, which is the hardest part of the work.

I got a burst of inspiration this other day and just started to write down whatever crossed my mind. After I read it through and it seems that it might be the pre-pretext for my Introduction, yay!

The only thing that troubles me at the moment is the theoretical context of my work. I’m not entirely sure if the ritual theory is actually working for me, since I’m more interested about Immanuel Kants ideas of transcendental idealism, which I explored in my master’s thesis. Virtual space and spatiality is also something I just cant get off of my mind, it’s too delicious to be ignored.

The pondering continues..

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?

Kenttätyömuistiinpanoja: “Faking death”, sosiaalinen kuolema ja tyhjiä hautoja

Vietin eilen kolmisen tuntia Second Lifessa tekemässä ryhmähaastattelua roolipelaajien yhteisössä, jonka yksin jäsen menehtyi 2008. Tälle jäsenelle on sittemmin tehty useita erilaisia muistomerkkejä ja -esineitä, kuten kuvaprojektioita (jaettava esine, eräänlainen “box”, jonka voi asettaa minne vain näyttämään 36 kuvan sarjaa edesmenneen avatarista), käsinauhoja avatareille, valokuvia sekä muistopaaseja. Osa tunsi edesmenneen sekä rl-henkilönä (rl = “real life”) että rp-avatarina (“roleplay”), osa tuntee vain pelaajan avatarin roolipelitarinan, jota hyödynnetään rp-yhteisössä nykyään.

Kirjoitin ylös muutamia ajatuksia haastattelun aikana:

Avatarit ovat ihmisten ideoita, ihmisten persoonallisuuksien jatkeita ja niiden mahdollisuuksia, toisenlaisia, vaihtoehtoisia olomuotoja. Ne paitsi representoivat fantasioita ja ideaaleja, myös todellisia ihmisiä, valintoja ja persoonallisuuksia niiden takana. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Roolipelaamisen kautta pelaajat voivat kommunikoida avatariensa kautta virtuaalisia identiteettejä hyödyntäen, mutta nämä identiteetit eivät välttämättä ole täysin fiktiivisiä. Useat haastateltavani ovat kommentoineet SL:n mahdollistavan esimerkiksi terveemmän ja nuoremman ruumiin, olkoonkin virtuaalisen ja immateriaalisen. Monet pelaajista saattavat olla jollain tapaa fyysisesti vammaisia, jolloin virtuaalimaailma mahdollistaa erilaisia liikkumisen ideoita, kuten lentämistä, uimista, juoksemista, seisomista. Vaikka kyse on mielen tasolla tapahtuvasta toiminnasta, ovat sen merkitykset silti paljon syvemmällä. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

“Anjali Cazalet: the internet allows us to make connections with people that we would never have the opportunity to do otherwise. Through this medium, our chances of making lasting connections, deep, heart impacting connections are increased some 100 fold. The moral veil becomes thin for many and we get the asshats, rude, insufferable and just plain mean who wouldn’t have the courage to say or do one tenth the things they do here, if it were face to face. But in that same token, we are afforded the chance to meet angels. People who need us, as Yuki did. We become their angels, their saving grace. Giving them purpose, a chance at something normal, if only in the mind.” (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Avatarien liikkuminen ja ympäristön visuaalisuus on täysin sidonnainen siihen kuinka hyvin ne on rakennettu, onko internetyhteyteni riittävän nopea tai onko pelissä “lagia” eli viivettä, joka taas johtuu sen ylikuormittumisesta suosittuihin kellonaikoihin. Huomasin kuitenkin käyttäytyväni hahmoni kanssa hyvin samaan tapaan kuin kasvokkaisessa maailmassa.

Huomaan käyttäväni hahmoani samaan tapaan kuin liikun itsekin. Kuunnellessani yleensä saatan jopa puuhastella (etenkin tuttujen ihmisten kanssa). Muut avatarit eivät juurikaan liikuskele ja katsele ympärilleen luolassa. Toisaalta paikka on heille jo tuttu.. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Eräs haastateltavani toi esille kreikkalaisen sanan “cenotaph“, joka viittaa tyhjään hautaan, esimerkiksi tuntemattoman sotilaan tapauksessa. Hän pohti sanan soveltamista virtuaalitiloissa sijaitseviin hautoihin, sillä peleissä käytetään suhteellisen usein muistomerkkinä hautakiveä. Se voi johtua joko tietynlaisesta tottuneisuudesta, sillä hautakivi on yleisin tapa esittää muistomerkkiä. Se on pystytetty henkilön muistoksi, kertomaan edesmenneestä. Virtuaalitilassa on kuitenkin mahdollista tehdä melkeinpä mitä vain luovuus ja pikselit sallivat, joten voisi kuvitella, että ihmiset toteuttaisivat virtuaalisuuden tarjoamaa vapautta muistomerkkien suhteen. Useimmiten muistomerkit ovat kuitenkin saaneet vaikutteita joko Antiikin Kreikan monumenteista, kivikauden hautalöydöistä, viikinki-hautajaisista tai Lord of The Rings -elokuvan visuaalisuudesta.

“Cenotaph” on monella tapaa käyttökelpoinen termi, sillä virtuaalihaudathan ovat “tyhjiä hautoja”. Ne ovat ideoita haudoista, mentaalisella tasolla, vain viitteitä fyysiseen todellisuuteen ja fyysiseen ruumiiseen “jossain muualla”.

Pohdimme myös haastattelussa valheellisen kuoleman mahdollisuudesta. Online-peleissä tuntuu olevan suhteellisen yleistä lavastaa oma rl-kuolemansa ja palata peliin täysin uuden identiteetin ja avatarin varjolla. Haastateltavani kommentoivat tämän seikan olevan kuitenkin triviaali itse kokemuksen rinnalla. Onko sillä todella merkitystä onko ihminen todella kuollut avatarinsa takana, sillä hahmo ja hahmon pelaaja ovat joka tapauksessa menetetty yhteisöstä?

Tämä sai minut pohtimaan sosiaalisen kuoleman merkitystä. Jossain afrikkalaisissa heimoissa ja käsittääkseni jopa islaminuskoisissa kansoissa(?) on ollut tapana hyljätä heimon jäsen sosiaalisen kuoleman avulla (esimerkiksi tämän aiheuttaman häpeän vuoksi), jolloin henkilöä ei enää ole ns. olemassa muiden heimon jäsenille. Hyvin usein henkilö saattaa tällöin riistää oman henkensä tai kuolla “luonnollisesti”, jolloin sosiaalisesta kuolemasta tulee täysimittainen fyysinen kuolema.

(Sosiaalista kuolemaa tapahtuu myös länsimaissa, useimmiten terminaalihoidossa sekä vanhustenhoidossa. Henkilön fyysinen kuolema on joko niin todennäköinen ja/tai niin lähellä, että häntä aletaan kohdella jo kuolleena.)

Haastateltavani tunnustavat sen mahdollisuuden, että edesmennyt pelaaja ei välttämättä oikeasti kuollutkaan, mutta menetys on heille silti yhtä suuri. Hahmo ja henkilö hahmon takana on poissa heidän yhteisöstään. Menetys ja suru ovat todellisia.

Villasukkaseminaari

Tämä postaus ei ehkä toteuta sosiaalisen median mahdollistamaa “reaaliaikaisuutta”, sillä tulin Sumiaisten seminaarista kotiin jo perjantaina. Viikonloppu meni perhetouhuissa ja koirasta huolehdittaessa, joten mielen päällä on roikkunut kaikkea muuta.

Reissu oli kuitenkin yhtä onnistunut kuin viime vuonnakin. Kyseessä oli siis Porin Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen sekä Jyväskylän Historian ja etnologian laitoksen jatko-opiskelijoiden ja henkilökunnan muodostamasta seminaarista, joka järjestettiin nyt jo toista kertaa. Viime vuonna kokoonnuttiin Reposaaressa ja tänä vuonna taas Pirjo Korkiakankaan kotitalolla Sumiaisissa. Vanhoissa taloissa yöpyminen on tehnyt tapahtumasta eräänlaisen”villasukkaseminaarin”, joka myös on rentoudessaan hyvin kuvaava.

Viime vuonna esittelin alustavaa dispositiotani, sillä olin saanut jatko-opiskelupaikan vasta kuukautta aiemmin. Tänä vuonna olen kenttätyövaiheessa ja purnasin haastateltavien saamisen vaikeutta. Aiheeni on sen verran herkkä, että olen saanut vastauksia lähettämiini tutkimuspyyntöihin noin 1/20, mikä on saanut ajoittain vaipumaan epätoivoon. Varttuneemmat tutkijat kehottivat tyytymään siihen mitä saan ja vaihtamaan joko tutkimusnäkökulmaa ja/tai kysymyksiä. Kiukutteleva “enkä!” oli ensimmäinen reaktioni, sillä tiesin, että jossain tuolla on ihmisiä, jotka haluavat puhua. Puhuminen omasta surusta on hyvin monelle ihmiselle terapeuttista ja minkä jos kuka haluan kuunnella. Siksi olinkin haljeta riemusta, kun aamulla sähköpostissa odotti oma-alotteinen yhteydenotto, toinen vinkki ja tekemääni kyselyyn on ropissut vastaajia ja sähköpostiosotteita lisäyhteydenottoja varten. Ja nimenomaan viikonlopun aikana. Pitäisi varmaan useammin manata etenemisen hitautta, jotta se loikkaisi tällä tavoin “salaa” eteenpäin.

Seminaarissa oli myös puhetta omista heikkouksista ja vahvuuksista. Olen kärsimätön luonne ja haluan kaikkimullehetinyteikäkohta, minkä kanssa olen taistellut nyt mm. viime vuoden ajan. Luotto omaan osaamiseen ja kaiken järjestymiseen on tutkijan työssä hirvittävän tärkeää ja tämän aamuinen onnistuminen on yksi esimerkki siitä miten asioilla on vain tapana järjestyä. Stressaamalla, angstaamalla ja hiusten harmaannuttamisella ei pidemmällä tähtäimellä ole kuin kardiologisia ja mielenterveydellisiä haittoja. Tämä työ on kuitenkin onnistumisten hetkinä ihan hirvittävän kivaa.

Welcome to the dark side (we have cookies?) – internetin pimeästä puolesta

Andy Beckett kirjoitti The Guardianissa internetin “pimeästä puolesta” ja Freenetin tarjoamasta mahdollisuudesta täydellisempään anonymiteettiin kuin mitä tällä hetkellä on internetin “pintatasossa” mahdollista

Andy Beckett kirjoitti The Guardianissa internetin “pimeästä puolesta” ja Freenetin tarjoamasta mahdollisuudesta täydellisempään anonymiteettiin kuin mitä tällä hetkellä on internetin “pintatasossa” mahdollista. Freenetin kaltaisten palvelujen avulla dataa voidaan jakaa vapaasti, kuten alunperin internetin ideana olikin. Valitettavasti tämä tuo lieveilmiöitä rikollisuuden, kuten lapsipornon parissa, sillä juuri rikolliset tahtovat säilyttää anonymiteettinsä mahdollisimman hyvin.

Olen usein miettinyt kuinka Google hakukoneena ei vastaa sitä mitä tutkijana, antropologina, siltä vaatisin. Antropologian koulutukseen kuuluu vahva painotus ensikäden tiedon hankkimiseen eikä muiden hankkimaan tietoon. Varhaiset antropologit olivat nimittäin usein pappeja tai varakkaita kauppiaita, jotka kuuntelivat lähetyssaarnaajien ja merimiesten kertomuksia kaukaisten maiden kulttuureista ja tekivät näistä omia “päätelmiään”. Tätä kutsutaan nojatuoliantropologiaksi, joka tuntuu muodostuneen kirosanaksi alan keskuudessa. On häpeä, jos ei tutkimustaan tee fyysisesti ja henkisesti uuvuttavalla (rituaalisella) matkalla kaukaiseen maahan. Kenttä on aina ollut jossain kaukana, muualla, villi-ihmisten joukossa. 1970-luvulla antropologia alkoi kääntyä katsomaan enemmän peiliin, eikä vähiten feministisen liikkeen ansiosta. 1990-luvulla internet tarjosi uudenlaisen näkökulman ihmisten (kulttuuriseen) toimintaan, mutta taustalla kummitteli edelleen nojatuolin pelko. Saanko todella istua tuolissani, avata tietokoneen ja suorittaa kenttätyötäni siten?

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tämä alkaa olemaan jo itsestäänselvyys internetin ollessa osa länsimaista elämäntapaa. Silti koulutukseni pakottaa minut kyseenalaistamaan sen tiedon mitä saan olemassaolevien raamien puitteissa. Kirjoitan hakusanan Googlen hakukenttään ja se päättää puolestani mikä aineisto on olennaista ja mikä ei. Hakuosumia muistomerkkisivuistoille on satojatuhansia, mutta yleensä Google antaa noin viisi ensimmäistä osumaa, jotka todella sopivat tarkoituksiini. Vaihtelemalla hakusanoja saan kuitenkin enemmän osumia, enemmän sivuja tutkittavaksi, mutta silti mieltäni kalvaa epäilys, että tässä ei ole kaikki.

Becketin artikkelissa pohditaan juuri internetin pimeää puolta. Sanalla ‘pimeä’ on kaksi merkitystä tässä mielessä. Se voi tarkoittaa juuri näkymättömiin jäävää, mutta myöskin pahuutta. Anonymiteetillä halutaan yleensä salata jotain, jotain mitä ei haluta muiden tietoon.

“The more people do everything online, the more there’s going to be bits of your life that you don’t want to be part of your public online persona,” Danny O’Brien sanoo. Hän on aktivistina the Electronic Frontier Foundationissa, joka ajaa yksityisyyden mahdollistamista virtuaalimaailmassa. Jos käytetään esimerkiksi tätä blogikirjoittamista (johon sain idean Mari Koolta) tuntui vaikealta laittaa pystyyn blogia, joka on omalla persoonallani. Miksi? Mitä minulla on salattavaa? Olen niin tottunut seikkailemaan bittilandiassa erilaisten pseudonyymien suojassa, että tuntuu haavoittuvalta paljastaa omaa persoonaa tällä tavalla. Mutta vaikka internet on minulla myös työväline ja tutkimuskohde, se on minulle myös kommunikaatioväline, paikka, jonne voin mennä olemaan muiden ihmisten kanssa. Sen merkitysulottuvuudet ovat riippuvaisia sen tarjoamista mahdollisuuksista, niin myös yksityisyyden ja julkisuuden suhteen.

Tim Berners-Lee kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten: “I have a dream for the web in which computers become capable of analysing all the data on the web – the content, links, and transactions between people … A ‘Semantic Web’, which should make this possible, has yet to emerge, but when it does, the day-to-day mechanisms of trade, bureaucracy and our daily lives will be handled by machines talking to machines.”

Semanttinen web on ideana juuri sitä, minkä suhteen olen tutkijana skeptinen, mutta käyttäjänä taas innostunut. Mikä olisikaan parempaa, kuin antaa tietokoneen hoitaa ne naurettavat automaattiset toiminnot, jotka vievät aikaa ja vaivaa! Tutkijana taas olen skeptinen, sillä jälleen jokin (/joku?) muu päättää puolestani mikä on olennaista ja mikä ei.

Valitettavasti internet (humanistisena) tutkimuskohteena on haastava juuri sen käsittämättömän kokonsa vuoksi. Vähän sama asia kuin itsepintaisesti väittäisin, että kykenen ja haluan laskea kaikki tähdet taivaalta. Kökötän kannonnokassani niska kenossa ja mutisen “yks..kaks..kol..”