Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Advertisements

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

“I would like to thank the Academia..”

Näyttökuva 2014-7-24 kello 9.48.08

There it is. Tweeted about it right after opening the box. Fresh from the printing house: my thesis. Beloved, difficult, painful, joyful, wonderful thesis, that should represent how I have developed as a researcher, studied a new growing phenomenon, and written it all inside those thin blue covers. My thesis. Finished, done, ready. There is a lot of “should have done this differently”, “maybe more references would have been good” and “why didn’t I choose a proper cover image”, but there are always plenty of shoulda coulda wouldas when looking back a project this long.

A couple more weeks until the defence. Yaiks. My stomach goes upside down even thinking about it.

You are welcome to attend!

The spring issue of Thanatos is out!

I have had the privilege of being the editor-in-chief of the spring issue of Thanatos, which has been a theme issue of internet and death. When I took the job last autumn, I realised it would require a huge amount of work exactly the same time as I would be doing the final revisions for my own thesis, but I always seem to overestimate my ability to multitask and think of myself as a superwoman. *grin* No, not really, I knew I would have time to work with the writers, since I also had an amazing editorial board to work with me.

This was my second time working as the editor-in-chief, and much easier than the first time in 2012. The call for abstracts reached fascinating projects and talented people all around the world, and from PhD students to professors. It also showed the need for this type of theme issue, and there will be another published about the presentations from the Death Online Conference held in Durham in April. Interesting times!

More interesting times ahead for myself, since I will be defending my own thesis 8th of August at the University Consortium of Pori. The defence is open for public, so feel free to attend! Pori is located on the West coast of Finland and accessible by train or by bus (for example 3,5hrs from Helsinki). Since I am a digital culture scientist, I will try to broadcast the entire defence online via Bambuser or something similar. More details will be announced closer to the event. The thesis will be also published online, and yes, it is in English for you all who do not have the pleasure of knowing Finnish.

Without further ado, below is the official announcement of the spring issue, enjoy!

Thanatos vol. 3 1/2014

THEME ISSUE: Death, mourning and the internet:  death cultures in web environments

In this spring issue of Thanatos, we portray a wide collection of on-going research from across the globe. Digital technologies – or as in this case mostly internet applications – are being appropriated in various ways to mourn and honor the memory of loved ones and in coping with the difficult emotions caused by loss and bereavement. The current internet, the Web 2.0, can be described as social since the most popular websites currently used focus in the self-produced content of individuals who share pictures, moments, memories and stories of their everyday lives. Experiences related to death – both as a social and cultural moment – are also produced in various ways, such as in memorial websites, memorial videos, memorialised profile pages and shrines in virtual worlds. In this context, the social internet provides solace and comfort despite geographical or time distances, as well as a private space to explore social and cultural taboos, such as abortion or suicide.

The theme issue of Thanatos, “Death, mourning and the internet: death cultures in web environments”, brings together scholars from sociology, anthropology, communication sciences, digital culture, design and psychology in a collection of three articles, three research reports and five research reviews (along with two book reviews), which illuminate fascinating thematics on mourning online.

We wish you enjoy the issue!

The Finnish Death Studies Association (FDSA) was founded March 28th 2011 in Helsinki by scholars interested in the field of thanatological research. The aim was to create an organization that could create a more public interdisciplinary dialogue about death and dying in Finnish society. More about us: http://www.kuolemantutkimus.com.

Thanatos (www.thanatos-journal.com) is a peer-reviewed, multi-disciplinary and a scientific web-journal published by the Finnish Death Studies Association. We publish twice a year a journal that consists of articles, short and long research reports, book reviews, columns and seminar reports. The primary publication language is Finnish, but we do accept manuscripts in English and Swedish as well, however, the costs of proofreading are the responsibility of the author. The journal is peer-reviewed, which means we use fellow scholars in determing the potentiality of the manuscript for publication.

With kind regards,

Anna E. Haverinen
Editor-in-chief for spring issue 2014

PhD student

Digital culture
University Consortium of Pori, University of Turku
anna.haverinen(a)utu.fi

The elicitation of ethnographic knowledge

Four of my virtual world research idols, Tom Boellstorff, Bonnie Nardi, Celia Pearce and T.L. Taylor, published in 2012 a fantastic method and how-to book of ethnographic research in virtual worlds, and I managed the get my hands on a copy only recently. The essential message of the book Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Method (2012, Princeton University Press) is crystallising the meaning of ethnography as a research method, and, for example, how much of it is constituted by participant observation. In my personal research I have struggled with defining my work as ethnographic for exactly that reason that there has been little (or none!) participant observation in how my informants have grieved and remembered their intimates in online environments. The research subject itself has made difficult (but interesting) limitations methodologically, since about half of the research material could be described as “community bereaving together” and other half as “an individual bereaving alone”. I cannot join a a group of bereaved if I have not known the deceased or the people in the group, neither I can attend in situ how a single person uses different online environments to bereave and remember, whether the environment is a Facebook page, a blog, a memorial website or a virtual world. Also, since my approach has been holistic and I have been interested how mourning and death ritual are practiced in the Web as a whole, it would have been impossible to participate and observe in all of the environments in question.

I have discussed this matter previously as well (and continue the discussion in my upcoming PhD thesis), and decided that mostly my approach has been autoethnographical, observative and reflective, but not participatory, since participating would require other people present as well, whether virtually or actually. Boellstorff et al. are adamant in their book about the necessity of participant observation in order to call a research method as ethnography, but I disagree with them in some parts. In their personal researches (and the book in question) the research terrain has been in virtual worlds, which exclude social networking sites and other websites. I believe ethnography is more than just participant observation, but a method that combines contextual understanding and vigorous implementation of multiple approaches in order to understand a specific phenomenon as rich as possible. Mere interviews do not suffice, mere outside observation without “native” perspective do not suffice, neither mere participant observation, but I would call for the complex interplay between emic and etic perspectives, the inside and the outside views with all means necessary.

Boellstorff et al. (2012, 7) list four types of virtual world characteristics: 1. they are places and have a sense of worldness, 2. they are multi-user by nature, 3. they are persistent, i.e. they continue to exist whether the user logs off, 4. virtual worlds allow users to embody themselves, usually avatars (even if “textual avatars”, as in text-only virtual worlds such as MUDs). According to Boellstorff et al. social networking sites and other similar websites are not virtual worlds, because they lack of worldness and embodiment. However, this could be easily debated whether Facebook profiles and, what I would call a Facebook presence, are in fact embodiments, partly fictional characters/avatars presented in a social networking world, where the embodiment of the user is mostly textual, but also connected to the visual material shared and engaged with on the site, i.e. holiday photographs, (bathroom) selfies, baby pictures, puppy videos and LOL cats. They all create a sense of a social presence, which can for example lead to blocking or hiding a Facebook friend from your feed, or engaging with them actively online.

Nevertheless, the book Ethnography and Virtual Worlds is a fantastic volume from talented and inspirational researchers, and I look forward reading more about their work. These types of publications provide important insight in current anthropological research, which is moulding itself both epistemologically as well as methodologically.

Newest issue of Thanatos is out!

The second issue of Thanatos (Finnish Death Studies Association) in 2013 is a theme number about media and death. The editors-in-chief, Johanna Sumiala and Outi Hakola, describe the issue as following:

“The idea to publish this special issue on Media and Death originated in a one-day workshop organized by a group of Finnish and international scholars specialized in the study of media and death. The workshop was held on June 6th, 2013 at the Helsinki Collegium for Advanced Studies in collaboration with Human Mortality project. In analysing media and death and the related mediatized practices of death in different media contexts several questions were raised by the participants during that day. Whose death matters in today’s public culture? To whom does it matter? Under what conditions does death matter? What is at the centre of the contemporary ritualisation of public death? From what source do these mediatized practices of death draw their power?” (Sumiala & Hakola 2013)

Thanatos has also a brand new look! I am part of the editorial board as well as responsible of the layout, and this time I decided put some more thought on the look of the journal. Also, in order to be able to download the entire journal instead of just individual articles, I needed to make a new layout anyway.

Click here to access the issue!

Päivän treeni tai päivän asu

Syksy on täällä taas ja ilmojen viilenemisen myötä myös työmotivaatio on kohonnut roimasti. Kesällä ilmeisesti aivot jotenkin ylikuumenevat, vaikka tälle kesää ei noita helteitä oikein herunut parin viime vuoden tavoin. No, häämatka Thaimaaseen tankkasi D-vitamiinit kohdilleen ja on ollut hyvä palata taas arkiseen työrytmiin.

Continue reading “Päivän treeni tai päivän asu”

Thantoksen syysnumeron deadline!

Tietoa saa välittää eteenpäin!

_________________

Thanatoksen seuraavan numeron vastaavana päätoimittajana minulla on
ilo muistuttaa kaikkia lehden seuraavan numeron abstraktien
deadlinesta, ollen se 16.5.

Abstraktista tulee ilmetä tekstin aihe, käsittelytapa ja oleellinen
sisältö. Avainsanat on hyvä olla mukana; samoin ala, joka on tekstin
taustalla. Kirjoittajan on hyvä itse arvioida, onko kyseessä
tieteellinen artikkeli joka tarvitsee refereekäsittelyn, vai onko
kyseessä raportti, katsaus, kommenttipuheenvuoro tms. Kirja-arvioita,
seminaari- ja konferenssiraportteja ja muita otamme vastaan erittäin
mielellämme, samoin haastatteluja. Abstraktin toivottu pituus on 300
sanaa/yksi sivu.

Abstraktit osoitteeseen ilona.kemppainen(a)helsinki.fi.

Ilmoitamme hyväksymisestä 1.6. mennessä. Hyväksyttyjen tekstien
deadline on 1.8., artikkelien refereekierros alkaa 15.9., lausunnot
pyydämme heiltä 15.10. mennessä ja täysin valmis teksti menee
webmasterille 30.10.

Jos kävisi niin iloisesti, että hyvistä teksteistä on ylitarjontaa,
voidaan neuvotella niiden julkaisemisesta numerossa 1/2013. Varsinkin,
jos tämä aikataulu tuntuu tiukalta, on hyvä muistaa että Thanatos on
nimestään huolimatta elinvoimainen lehti 🙂

Erityisesti toivomme NNT-symposiumissa pidettyjen erinomaisten
esitelmien pohjalta kirjoitettuja juttuja. Samoin symposiumin
herättämiä ajatuksia voi kirjata ylös ja kehitellä edelleen.

yst.terv. Ilona


Ilona Kemppainen
VTT, tutkija
Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, yhteiskuntahistoria
PL 54
00014 Helsingin yliopisto
09-191 249 45
ilona.kemppainen@helsinki.fi
http://www.valt.helsinki.fi/blogs/kemppain/

SKTS:n verkkojulkaisu Thanatos sai ensimmäisen numeronsa!

Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran verkkojulkaisu Thanatos on nähnyt päivänvalon bittikodistaan http://thanatos-journal.com.

Ensimmäinen numero koostuu pääasiassa seuran kevät-seminaarin papereista viime vuodelta. Artikkeleissa käsitellään mm. identiteetin muodostumista lapsen kuoleman jälkeen ja perintönimien kautta, sekä itsemurhan rituaalista rankaisemista uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa.

Identiteettiin ja minuuteen palataan myös itsemurhan teeman kautta sekä pohditaan kuolinvuodekokemuksia.

Oma työnkuvani piti alun perin olla lehdessä vain webmasterin muodossa, jolloin olisin hoitanut tekniikkaan ja taittoon liittyvät tekijät. Kuinka ollakaan force majeure sai aikaan työnkuvan muutoksen ja lopulta päädyin ensimmäisen numeron päätoimittajaksi. Ilman asiantuntevaa ja osaavaa toimituskuntaa en kuitenkaan olisi koskaan kyennyt pestiini, varsinkaan ilman aikaisempaa kokemusta, minkä vuoksi haluankin lämpimästi kiittää Thanatoksen toimituskuntalaisia tuesta, tietämyksestä ja panostuksesta lehteä varten. Syysnumeron päätoimittajaksi on valittu seuran puheenjohtaja Ilona Kemppainen ja minä yritän keskittyä tuon varsinaisen päivätyöni loppuunsaattamiseen. Väitös olisi nykyisen aikataulun mukaan joskus vuoden päästä, toivottavasti mieluummin keväällä kuin syksyllä.

ps. NNT-seminaari kolkuttaa jo oven takana, olethan tulossa?

Jouluherkuista haaveillen

Ikkunan ulkopuolinen näkymä on lunta tulvillaan. Lunta on nietostunut jopa ikkunan alareunaan, jolloin lumimäärä näyttää vielä suuremmalta. Olen ollut uppoutuneena haastatteluanalyyseihin sekä artikkelin kirjoittamiseen. Eloren tammikuun määräaika painaa päälle joulukiireiden joukossa, mutta en osaa valittaa. Teksti lähti tahmeasti liikkeelle, mutta päästyäni vauhtiin on sivumäärä jo kiitettävästi kasassa. Nyt tarvitsee tekstille näyttää vain rankalla kädellä vesuria, muokata kirjoitusvirheet ja korjata viitteet paikoilleen.

Kyselyihin on vastannut jo 87 henkeä, joista olen (lisä)haastatellut sähköpostitse noin 47 henkeä. Osa kyselyyn vastanneista ei ole antanut sähköpostiosoitettaan lisähaastatteluja varten, joten olen joutunut tyytymään kyselyn antamiin tuloksiin. Hedelmällisin anti näyttäisi olevan mielipide- ja asennekysymyksilläni, joissa vastausasteikko on ollut 1-5. Analyysissä on ollut mukana 4 englanninkielistä natiivia, mutta pidän heidät kokonaisuudessa toistaiseksi mukana. Olen yrittänyt tavoittaa muita englanninkielisiä vastaajia, mutta pidän rajan kolmessa sähköpostissa. Jos kolmannen viestin jälkeen en saa vastausta, jätän yhteydenottopyynnöt siihen. Enhän voi pakottaa ketään osallistumaan.

Rajan ajattelin vetää 100 kyselyvastaukseen, joista toivon mukaan saisin lisähaastatella ainakin 60. Mielipidemittauksissa hajonta on ollut aika suurta. “Täysin samaa/eri mieltä” mittaavissa kysymyksissä prosentit ovat jakautuneet aika tasan 20-30% tienoille molempiin ääripäihin. Ainoastaan muutamassa kysymyksessä on ollut selkeää enemmistömielipidettä.

Ainoana harmina on tällä hetkellä vastaajien naispainotteisuus. Virtuaalimuistomerkkisivustot ovat selkeästi naisten suosiossa, mutta en silti usko, että esim. peleissä ja Facebookissa käyttäjät ovat pelkästään naisia. Havainnointitulosten perusteella asia ei ole näin. Jostain syystä en silti saa miesvastaajia heräteltyä. Mistähän se johtuu?

Joulu kuitenkin koputtaa ovella ja haaveilen jo joulupöydän antimista. Suklaahiirenä ja kalasyöppönä on vaikea keskittyä, kun parin päivän päästä saa herkutella niin, että napa raikaa!