Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Advertisements

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

WiderScreen CfP 2/2015: Eri- ja samanarvoisuus digitaalisessa maailmassa / Equality and inequality in digital environments

(see English below)

WiderScreen 2/2015:n teemana on eri- ja samanarvoisuus digitaalisessa maailmassa. Viime aikoina esillä ovat olleet monet verkkokäyttäytymiseen liittyvät aihealueet. Verkon ja sosiaalisen median käyttäjät kohtaavat arjessaan syrjinnän kokemuksia ja suoranaista vihapuhetta. Verkkososiaalisuus muodostuu usein tiettyihin ihmisryhmiin kohdistuvaksi aggressiiviseksi vuorovaikutukseksi. Osansa saavat niin maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt, naispelaajat kuin vammaisetkin. Toisaalta erityisesti sosiaalinen media on avannut mahdollisuuksia myös tasa-arvon sanoman levittämiselle. Ajankohtaisina esimerkkeinä kansainvälisesti huomiota herättänyt, pelikulttuurien seksistisyyden paljastanut Gamergate-tapaus ja suomalainen, tasa-arvoisen avioliittolain puolesta taistellut Tahdon2013-kampanja.

Teemanumeroon ovat tervetulleita kirjoitukset, joissa käsitellään niin eriarvoisuutta aiheuttavia tekijöitä kuin tasa-arvon ilmenemistäkin verkkoympäristöissä. Näkökulmaa voi myös laajentaa internetistä muihin viestintävälineisiin ja käsitellä teemaa yleisemmin erilaisten mediaesitysten kontekstissa.

Numero on kaksikielinen (englanti / suomi). Vertaisarvioitavien tutkimusartikkelien (4000–7000 sanaa) lisäksi teemanumeroon voi tarjota lyhyempiä katsauksia, haastatteluja, arvioita ja kolumneja. Noin puolen sivun mittainen abstrakti tulee lähettää sähköpostiosoitteeseen: rmturt@utu.fi 8.2.2015 mennessä ja tekstin lopullinen versio 4.5.2015. Teemanumero ilmestyy alkusyksystä 2015. Lisätietoja antaa toimituskunnan jäsen Riikka Turtiainen (rmturt@utu). Ks. http://widerscreen.fi/call-for-papers/

The theme issue of WiderScreen 2/2015 is equality and inequality in digital environments. Recently the media has been filled with subjects about online abuse and negative online social interactions. Social media and Web users are increasingly facing abusive and hostile interactions, often even direct hate speech. Online sociality has become the playground of these hostile individuals and communities, that target especially sexual minorities, immigrants, female gamers and disabled people.

At the same time there has been numerous campaigns and contents that have become viral with their aim to increase online social equality and justice, such as the internationally recognized Gamergate, sexism in video games and gaming culture, and the Finnish Tahdon2013 campaign for equal marriage rights.

We invite scholarly contributions on subjects that provide insight to social and cultural (in)equality in online environments, as well as in other media technologies. The theme issue will be published bi-lingually (Finnish/English). In addition to peer reviewed article manuscripts (4000-7000 words) we invite shorter book and research reviews, interviews and columns on the subject.

Please send your abstract (max. half a page) to rmturt@utu.fi by 8th of February 2015. The deadline for the full manuscript is 4th of May 2015. The theme issue will be published early autumn 2015. Contact editorial board member Riikka Turtiainen for further information (rmturt@utu). See also: http://widerscreen.fi/call-for-papers/

Yhdessä yhteisön perässä

En suureksi harmikseni päässyt tänä vuonna osallistumaan CMAD-tapahtumaan eli Community Manager Appreciation Day, joka järjestettiin Lahdessa eilen. Onneksi tapahtuma on hyvin aktiivinen (suorastaan hurmaavan maaninen) Twitterissä, joten hashtagilla #cmadfi löytyy runsaasti keskustelua ja tiivistelmiä aiheesta. Hyvän tiivistelmän päivästä löydät myös Marko Suomelta sekä Miia Kososelta. Etenkin Marko peräänkuulutti mittaamisen ja seurannan merkitystä yhteisöllisyyden tutkimisessa ja rakentamisessa:

Näyttää omasta subjektiivisesta näkökulmastani siltä että ala alkaa kypsyä hyvällä tavalla. Vaikka todettiinkin tutkimuksissa että sisäisten yhteisöjen arvostus ja niihin satsaus on yhä ihmeen vähäistä, asiaa kuitenkin edistetään laajemmin. Puhutaan juridiikasta, arvon tuotosta, mittaamisesta ja seurannasta eli ei olla enää pahimmassa hypessä, jossa yhteisön kuviteltiin ratkaisevan kaikki ongelmat tai että vuotava vene paikattiin twiiteillä ja tykkäyksillä (kuvainnollisesti puhuen).

Mittaamisesta hyvä esimerkki kannattaa kurkata Digitalistin postaus siitä, kuinka Digitalist Network on muotoutunut verkossa ja mikä merkitys eri sosiaalisen median foorumeilla on ollut parin viime vuoden aikana. Tekisi mieleni samaa käydä kurkkaamassa oman blogini statistiikkaa, vaikka tämä ei koskaan muotoutunutkaan niin aktiiviseksi tutkimusblogiksi kuin mitä esimerkiksi jatko-opiskelija Anja Terkamo-Moisio on onnistunut omalla tutkimusblogillaan Hyvä paha kuolema saamaan aikaiseksi. Toisaalta, omat kenttätyöni sijoittuivat siihen aikaan, kun Facebook ja Twitter eivät olleet vielä sytyttäneet suomalaisissa keskusteluhalukkuutta.

Joka tapauksessa, olin eilen siis kiinni huomisen luennon valmisteluissani, sillä menen vierailevaksi luennoitsijaksi Turkuun folkloristiikan oppiaineeseen puhumaan – kuinkas ollakaan – verkkoyhteisöistä ja yhteisöllisyyden kokemuksesta verkossa (kurkkaa Prezini). Käytän tapaustutkimusesimerkkeinä edesmenneen verkkopelaajan muistelemista ja suremista Second Life yhteisössä sekä verkkoväkivaltaa ja naisvihaa feministi ja vloggari Anita Sarkeesiania kohtaan. Käsittelen myös huumoria ja kuluttamista verkkoyhteisöjen näkökulmasta ja kuinka esimerkiksi muoti- ja ruokabloggarit voivat vaikuttaa jonkin tuotteen, kuten vaikkapa avokadon, menekkiin hyvin lyhyessä ajassa. Jopa siihen pisteeseen, että tietyt ruoka-aineet voivat loppua kaupoista, jotka eivät ole varautuneet äkkinäiseen hypetykseen.

Yhteisön teema jatkuu työpöydälläni myös muissa töissä, joista kirjoittelen erikseen myöhemmin lisää.

Kokemuksen saa digitalisoida

Olen hahmotellut tätä postausta päässäni jo jonkin aikaa, sillä olen törmännyt aiheeseen toistuvasti sosiaalisessa mediassa ja post doc-tutkimuksen apurahahakemuksia tehdessäni: kohtaaminen ja vuorovaikuttaminen verkossa. Miia Kososen tämän päiväinen postaus iskikin vihdoin kipinän tälle omalle tekstilleni, sillä Kosonen aloitti kirjoituksensa raflaavasti:

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Kososen mukaan kohtaamista ei kannata (eikä saa) digitalisoida “kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta”. Palaan tähän näkökulmaan hetken kuluttua. Ensin kuitenkin haluan terävöittää sitä, että kohtaaminen netissä on aina erilaista kuin kasvokkain eikä niitä – median ja joidenkin tutkijoiden yrityksistä huolimatta – tulisi edes arvottaa samalle viivalle. Internetiä on varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa kritisoitu edelleen 1980-lukulaisella diskurssilla, jolloin puhutaan “kasvottomuudesta”, “epäaitoudesta” ja “saavuttamattomuudesta”. Verkon yli tapahtuvalle vuorovaikutukselle usein ladataan kaikki ne samat painolastit ja oletusarvot kuin kasvokkaiselle vuorovaikutukselle, vaikka nämä ovat lähtökohtaisesti kaksi täysin eri asiaa. Yritetään pistää samalle viivalle äänen kautta tapahtuva puheen muodossa välittyvä kommunikaatio ja tekstuaalinen ja visuaalinen vuorovaikutus, joka sisältää valtavan määrän kontekstuaalista ja kulttuurista informaatiota. “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, onkin osuva sanaparsi tässä yhteydessä. Kasvokkaista vuorovaikutusta myös lähtökohtaisesti aina arvotetaan paremmaksi kommunikaatiomuodoksi, kun se itseasiassa saattaa olla eri persoonallisuuseroista johtuen sekavaa, vaivaannuttavaa ja jopa väärään tietoon johtavaa. Palatakseni kuitenkin Kososen kirjoitukseen on mielestäni hiukan hätkähdyttävää, että hän nimenomaan kieltää vuorovaikuttamisen verkon ylitse niissä tilanteissa, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan. Pointti tuskin on juuri tuo (EDIT: eikä olekaan, vaan teksti on suunnattu teknis-taloudelliselle yleisölle), vaan tavoitteena oli ehkä suunnata viesti kaupallisille toimijoille ja heidän verkkoviestinnälleen (minkä näen hyödyllisenä viestinä), mutta olen vastaavaa kommentointia huomannut myös muissa yhteyksissä, minkä vuoksi Kososen teksti toimiikin kätevänä aasinsiltana tähän omaan kirjoitukseeni.

Väitöstutkimukseni verkkosuremisesta ja -muistamisesta keskeisin tulos esimerkiksi kumoaa tuon väitteen ja sillä päätulokseni mukaan sureminen ja edesmenneen muiston kunnioittaminen verkossa yksin tai yhdessä (etenkin yhdessä) auttaa surevaa merkittävästi käsittelemään omaa menetystään, jäsentämään omaa ja edesmenneen muuttunutta identiteettiä sekä kokemaan vahvempaa yhteisöllisyyttä samaa kokeneiden ja omien läheistensä kanssa. Sureminen ja muiston kunnioittaminen verkossa ei myöskään korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta, vaan nimenomaan tukee sitä niinä hetkinä, kun se ei syystä tai toisesta ole luontevaa tai mahdollista. Tässä yhteydessä siis väitänkin, että nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan, kun ihmisellä on hätä ja hän kurottaa kohti omia verkostojaan ja läheisiään. Hän voi myös luoda uusia verkostoja vertaistuen avulla ja keskustella pahasta olostaan. Luonnollisesti kaikki eivät koe näin, vaan esimerkiksi masennuksesta sairastavaa ihmistä voi olla vaikea tervehdyttää vain verkossa, koska masentunut kokee ulkopuolisen maailman lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta tässä onkin juuri se avaintekijä: verkko tukee kasvokkaista vuorovaikutusta. Sen ei ole tarkoitus korvata sitä, vaan se voi parhaimmillaan luoda siltoja tilanteisiin, jotka saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita. Esimerkiksi juuri ihmiselle, joka kokee ahdistuksen, vihan, masennuksen, sairauden ja toivottomuuden aiheuttamia tunteita, jotka pahimmillaan eristävät kaikista sosiaalisista tilanteista. Miten sitten niissä yhteyksissä, joissa nettisosiaalisuus aiheuttaa noita yllä mainittuja tunteita? Post doc -tutkimukseni tulee toivottavasti (apurahojen niin salliessa) käsittelemään juuri näitä negatiivisia ilmiöitä: verkon kautta välittynyttä väkivallan kokemusta. (Koulu)kiusaaminen on ollut tänä syksynä erityisen tapetilla, mikä on ollut näin nettitutkijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista seurattavaa. #gamergate on toinen, kansainvälisempi, erittäin vakava ja suurta huomiota kerännyt aihe, jonka ytimessä on sukupuolittunut naisia kohtaan ilmaistu viha ja (verkko)väkivalta pelikulttuurin sisällä toimivia naisia kohtaan. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti eri medioissa, joissa on tuotu verkkovihaa ja trollausta hyvin monipuolisesti esille, sekä etenkin verkkoväkivallan netin ulkopuolelle ulottuvaa vaikutusta. Väkivalta tulee iholle. Aihe ei valitettavasti ole uusi, vaan trollausta ja pahantahtoista toimintaa eri muodoissaan on tutkittu eri aloilla jo muutaman vuoden ajan. Nettiin keskittyvässä kuolemantutkimuksessa on havaittu myös oma ilmiönsä “grief trolling”, josta tuli Iso-Britanniassa ennakkotapaus vuonna 2011, kun itsemurhan tehneiden teinien vanhempia ryhtyi häiriköimään ja kiusaamaan  mieleltään järkkynyt parikymppinen mies. Viimeisimpien tutkimusten mukaan trollaajien ja netissä kiusaajien mielenterveys onkin usein häiriintynyttä, kuten University of Manitoban psykologian laitoksen esittämässä kaaviossa todetaan. (Tutkimusta on kuitenkin myös kritisoitu metodologisesti kapeakatseiseksi.)

Vuorovaikutus verkossa onkin siis kliseitä käyttäen “kaksiteräinen miekka”. Se voi parhaimmillaan tehdä hyvää tai pahimmillaan vakavaa vahinkoa. Anonymiteetti tuntuu olevan bensaa liekkeihin, kun puhutaan vahingollisesta käyttäytymisestä, mutta joissain medioissa edes oman nimen ja kasvokuvan näyttäminen ei estä väkivaltaisen puheen julkituomista tai jopa suoraa uhkailua (joskus jopa aiheen tutkijoita kohtaan). Palatakseni uudelleen Kososen kirjoitukseen, jota hän jatkaa kasvokkaisten peruspalveluiden säilyttämisen puolesta puhumisella. En voisi olla enempää samaa mieltä, sillä vaikka tiettyjen palvelujen digitalisointi voi vähentää tuotantokustannuksia ja palkkakuluja runsaasti, ne voivat tuottaa vaikeuksia ja mielipahaa loppukäyttäjän päässä. Markkinointialalla onkin pitkään puhuttu panostamisesta asiakaspalveluun, myös verkossa. Kosonen käytti esimerkkinä pankkien asiakaspalvelua, joka on EPSI Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan vaikeuksissa: suomalaisten tyytyväisyys  onpankkeihin alhaisimmillaan 11 vuoteen. En ihmettele. Itsekin olen toivonut erinäisten pankkipalvelujen digitalisaatiota sen sijaan, että tarvitsisi aina konttorissa asioida. Toisaalta, kun konttorissa tulee käytyä, kaipaisin parempaa saavutettavuutta ja etenkin joustavampia kellonaikoja tapaamisille (eli ilta-aikoja). Kokonaisuudessaan internet ja digitalisaatio ovat muuttaneet jo ja tulevat muuttamaan vuorovaikutustapoja ja -kulttuuria. Kyse onkin enemmän siitä pysyvätkö kaikki kehityksessä mukana tasapuolisesti vai pääsevätkö ilkeilijät edelle ja muut jäävät kaipaamaan “vanhoja hyviä aikoja”?

Työkalu nimeltä ‘etnografia’

Maaliskuussa etnografia ja etnografinen analyysi olivat keskeisiä teemoja useissa seminaareissa ja konferensseissa, joihin osallistuin. Kuukausi alkoi Ethnoksen perinteisillä Kansatieteen päivillä 13.-14.3. teemanaan Thick grip on data – ethnological analysis and interpretation. Osallistuin työryhmään Rendering Culture: New Openings in the Micro-Practises of Ethnography, jonka vetäjinä olivat hurmaavat Tom O’Dell sekä Robert Willim Lundin yliopistosta. (Lisää etnologipäivistä mm. Willimin sekä Helena Ruotsalan blogeissa.) Työryhmässä pohdittiin eri näkökulmien kautta miten sekä tutkija itse että tutkittavat tuottavat yhdessä tutkittua todellisuutta, ja miten esimerkiksi erilaisilla tutkimusmenetelmillä tai -lähestymistavoilla on mahdollista saavuttaa tietynlaisia otoksia tutkimuskohteesta. Omassa esitelmässäni esittelin yhden tutkimustapauksen väitöskirjastani, missä Second Lifessa roolipelaava yhteisö menetti yhden jäsenensä 2008, ja kuinka ryhmähaastattelun aikana yhteisön jäsenet ryhtyivät ensimmäistä kertaa yhdessä pohtimaan menetyksen mahdollista valheellisuutta. Virtuaalisissa yhteisöissä kuoleman kyseenalaistaminen on yleistä, sillä tapaamatta toisiaan kasvokkain tai osallistumatta itse hautajaisiin yhteisön jäsenet eivät voi olla 100% varmoja henkilön kuolemasta. (Aiheesta laajemmin olen kirjoittanut artikkelissani täällä).

O’Dell oli myös perjantain keynote otsikollaan Composing Ethnography and Rendering Culture, joka viritti runsaasti keskustelua. Analyysin ja etnografian pohtimisen sijaan yleisöstä nousi jälleen pohdinnan aiheeksi kuinka vakiinnuttaa etnologian (ja kulttuurintutkijoiden) asemaa yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä vaikuttamisessa. O’Dell korosti tutkijoiden oman aloitteellisuuden merkitystä ja kehotti ottamaan yhteyttä mm. kuntatason päättäjiin, kouluihin ja järjestöihin hankeideoiden puitteissa. Nostin itse esille muun muassa tieteenalan paremman brändäyksen, joka sanana taas on usein joillekin tutkijoille punainen viitta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja niin myös brändäyksellä, kutsui sitä markkinoinniksi tai miksi tahansa, mutta mielestäni etnologia/antropologia/folkloristiikka/kulttuurien tutkimus tulisi tieteenaloina nostaa tiukemmin nykypäivään, sillä maine “perinteentutkijoina” on vanhanaikainen, epämääräinen ja sisältää mielikuvan “pölyisestä museoalasta ja mummoista nutturoissaan”. Itsekin museoalalla työskennelleenä (sekä mummo- ja nutturafanina) toivoisin tutkijoiden ja tutkimuslaitosten saavan parempaa näkyvyyttä ja ansaitsemaansa arvostusta, mutta valitettavasti nyky-yhteiskuntaa tuntuu kiinnostavan vain kapitalistinen voitontavoittelu (vaikka trendien ja arvojen pehmenemistä on ollut havaittavissa). Mielestäni myös tieteenaloja ylittävä verkostoituminen, yhteiset tutkimusprojektit, tutkimusten sovellettavuus käytäntöön sekä yleisesti monitieteisyyttä lisäämällä olisi mahdollista nostaa kulttuurien tutkimuksen näkyvyyttä sekä laajentaa mahdollisuuksia.

Ethnoksen seminaarin päätteeksi julkaistiin myös Eerika Koskinen-Koiviston ja Pilvi Hämeenahon toimittama Moniulotteinen etnografia teos, joka koostuu key note -esitelmistä ja artikkeleista edellisiltä Ethnos päiviltä. Suosittelen lämpimästi hankkimaan teoksen omaan kirjahyllyyn!

Samassa etnografiateemassa (ja itselleni niin kovin läheisessä) jatkettiin Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineen järjestämässä Verkkoetnografia iltapäivässä torstaina 27.3., missä olin puhumassa potentiaalisesta post doc -tutkimuksestani verkkoväkivallasta. Käsittelin esitelmässäni muutamia case esimerkkejä, joissa verkkoväkivalta näyttäytyy joko piilotettuna retoriikkaan (case esimerkkinä Twitterin #myssymies ja A2 Kannabis-ilta) tai julman henkilökohtaisesti (ja visuaalisesti sekä pelillisesti) suunnattuna pelialan tutkija Anita Sarkeesianiin. Halusin esitelmäni avulla sparrausta tutkimusaiheeni käsittelyyn ja rahoitushakemusten suunnitteluun. Onnekseni sitä sainkin lahjakkaan ja kiinnostavan yleisön avulla!

Iltapäivässä olivat puhumassa myös digikollegani Porista Riikka Turtiainen sekä Sari Östman, ja rituaaliteorian esikuvani Johanna Sumiala. Heidän esitelmässään Turtianien ja Östman esittelivät ytimekkäästi verkkoetnografian tutkimusperusteita ja Sumiala taas antropologiasta tuttua sirkulaation käsitettä YouTuben monimediaisessa ympäristössä. Iltapäivän päätteeksi kokoonnuimme tutkijatapaamiseen, missä mm. sparrailtiin tutkimusaiheita sekä niihin liittyviä ongelmia, ja suunniteltiin tutkimusverkoston perustamista. Paljon hyvää pöhinää siis Turussa!

Parhaillaan matkustan Onnibusin ilahduttavan edullisella Helsinki-Tampere yhteydellä Tampereelle*, mistä jatkan huomenna Vaasaan Mediatutkimuksen päiville. Esitän Mediaetnografia työryhmässä tutkimuspaperin, joka käsittelee autoetnografian, osallistuvan havainnoinnin ja itserefleksiivisyyden suhdetta verkkosuremisen tutkimukseen (lisää aiheesta olen blogannut täällä).

Etnografia on kulttuurin tutkijoille sekä tutkimuksen esittämisen tapa sekä itse tutkimusmenetelmä, joka jaksaa herättää keskustelua yhä uudelleen ja uudelleen. Etnografia kuvailee tiettyä kulttuuria (tai kulttuurista käyttäytymistä) perustuen empiiriseen tutkimusaineistoon, missä tutkijan oma minuus on enemmän tai vähemmän yhtenä analyysin välineenä tai lähtökohtana. Erityisesti 2000-luvulla tutkijaminuuden läpinäkyvyys tutkimuksissa on ollut kasvava trendi enkä usko tämän innostuksen ja suosion häviävän ihan heti. Inhimillistä toimintaa tutkittaessa (oli se sitten kaupallinen kulutuskäyttäytyminen, avioliittorituaali tai yksilön luontosuhde) tutkijan omat intressit suuntaavat sekä itse tutkimusfokusta että tutkimuksen intressejä, mutta ennen kaikkea sitä mitä tutkija pitää olennaisena ja havainnoinnin arvoisena**. Lähdinhän itsekin tutkimaan kuolemaa sen vuoksi, että olen joutunut kasvamaan aikuiseksi menetyksen tunteen kanssa, mutta ennen kaikkea, koska halusin vastauksia kysymykseen miksi. Miksi ihminen toimii siten kuin toimii. Se ei ole ydinfysiikkaa tai korkeampaa teoreettista matematiikkaa, vaan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden vuorottelua, itsensä etäännyttämistä ja sisällyttämistä itse tutkimukseen, eläytymistä ja ymmärryksen tavoittamista, mutta ennen kaikkea intohimoa omaan tutkimuskenttään.

 

*Monta kärpästä yhdellä iskulla, ja tässä tapauksessa visiitti vanhempien luo.

**Verkkotutkimuksessa havainnointia voikin erinomaisesti dokumentoida erilaisilla näytön videointiohjelmilla, joilla esimerkiksi surffailua, verkkosivujen klikkailua sekä tietysti virtuaalimaailmoissa liikkumista voi tallentaa first person näkökulmasta myöhempää analysointia varten, sillä reaaliajan havainnointikyky on aina rajattua.

Chairing the discussion panel “Ethnology meets Technology” at the VIII Ethnology Days 2014

The ethnology days THICK GRIP ON DATA? – Ethnological Intepretations and Analysis | VIII Ethnology Days 2014 by Ethnos Association takes place this year in Helsinki 13.-14.3.2014. I will be chairing the panel “Ethnology meets Technology” panel, which will be debating about the relationship of ethnology towards different technologies, from internet to mobile phones, from house hold appliances to transportations. Some of the workshops in the seminar are in Finnish only, but this panel is in English for the enjoyment of those who have not the pleasure of knowing Finnish.

The panel members will be the Director of Development at National Board of Antiquities, ethnologist and a carpenter Carina Jaatinen and Jukka Jouhki, anthropologist and a Senior Researcher at the University of Jyväskylä.

The panel starts at 2.30 pm on Friday and you can follow it live here!

You can also comment the panelists and join the discussion in Twitter with #ethnologydays2014.

Miten poistaa edesmenneen verkkosivu, sosiaalisen median profiili tai käyttäjätili?

(Huom! Tiedot perustuvat vuoden 2014 tietoihin, joitain muutoksia palveluihin on voinut tulla)

Tutkimusaiheestani johtuen saan säännöllisesti kyselyjä siitä miten jokin tietty verkkosivu tai käyttäjätili olisi mahdollista poistaa, kun käyttäjä on kuollut. Lähiomaiset eivät joudu enää vain ilmoittamaan postiin ja pankkiin menehtymisestä, vaan edesmenneellä on saattanut olla hyvin aktiivinen sosiaalisen median profiilisivu, vastuualueita verkossa vapaaehtoistyöhön liittyen (kuten allekirjoittaneella), tilejä valokuvien ja videoiden jakamiseen ja tallentamiseen liittyvissä verkkopalveluissa (kuten Flickr ja Dropbox).

Jotkin verkkosivustot, kuten esimerkiksi Facebook, tarjoaa lähiomaisille myös mahdollisuuden luoda edesmenneen profiilisivusta muistomerkki eli muistosivu, joka on eräänlainen deaktivoinnin muoto. Facebook tällöin ei enää muistuta edesmenneen läheisiä hänen syntymäpäivästään tai ehdota merkitsemään häntä valokuviin. Aiemmin edesmenneen statuspäivitykset myös piilotettiin, mutta yleisön pyynnöstä Facebook poisti ominaisuuden ja edesmenneen ystävät näkevät päivitykset edelleen.

Esittelen tässä siis muutamia yleisimpiä ratkaisuja, joita lähiomaiset voivat hyödyntää eri verkkopalvelujen sulkemisessa tai memorialisoinnissa. Joillain sivustoilla löytyy ohjeet suomeksi, mutta useimmiten ne löytyvät vain englanniksi.

Helpoiten tilien poistaminen onnistuu, jos lähiomaisella on pääsy edesmenneen pääasialliseen sähköpostiosoitteeseen, jonka kautta voi saada selville eri palveluiden salasanoja. Tietokoneen selailuhistoriasta myös saa nopeasti selville mitä eri palveluja tai sivustoja edesmennyt aktiivisimmin käytti ja mitkä tässä tapauksessa kannattaisi sulkea.

Googlen haku on ystävä ja useimmiten ohjeet löytyvät hakulauseellareporting a deceased person (palvelun nimi)” tai “(palvelun nimi) how to delete account deceased“.

Facebook

Facebookilla on oma lomake, jonka kautta voi ilmoittaa edesmenneestä henkilöstä. Sen löytää yleensä laittamalla Facebookin Ohje-osioon kysymyksen “how to report a deceased person” tai “miten ilmoitan edesmenneestä henkilöstä”, riippuen millä kielellä Facebookia käyttää (itse käytän englanniksi).

Screen Shot 2014-02-21 at 10.21.13

Facebookin ohjeissa mainitaan useita vaihtoehtoja eri tilanteissa.

Screen Shot 2014-02-21 at 10.10.10

Ilmoittaminen onnistuu seuraavalla lomakkeella (löytyy myös suomeksi). Liitetiedostoksi vaaditaan kopio kuolinilmoituksesta tai –todistuksesta.

Screen Shot 2014-02-21 at 10.18.26

Gmail

Gmail ei ole enää pelkästään sähköpostitili, vaan se sisältää myös kalenterin, Google Driven eli tiedostojen lähettämiseen ja muokkaamiseen tarkoitetun pilvipalvelun, sekä myös Google+ sivuston eli Googlen oman sosiaalisen mediasivuston.

Gmail-tilin poistaminen on kaksivaiheinen, johon kuuluu myös kuolintodistuskopion lähettäminen sekä lähettäjän oman henkilöllisyyden todistaminen esim. ajokortin kopiolla. Google käsittelee tilanteet kuitenkin aina tapauskohtaisestiTäydet ohjeet löydät täältä (englanniksi).

Instagram

Facebook omistaa Instagramin, jolloin raportointi tapahtuu samalla tavalla kuin Facebook-tilin poiston pyytäminen. Katso lisätietoja täältä.

Pinterest

Myös kuvapalvelu Pinterest on huomioinut käyttäjiensä kuoleman ja lähettämällä em. dokumentit myös Pinterest-tili voidaan sulkea. Ohjeet täällä.

Twitter

Niin ikään Twitter poistaa kuolleen käyttäjätilin lähiomaisen pyynnöstä ja asianmukaisilla dokumenteilla. Ohjeet täällä.

Flickr

Jos edesmenneellä on ollut valokuvia Flickr kuvapalvelussa, on tili mahdollista myös sulkea pyynnöstä Yahoolle. Ohjeet täällä. Ongelmallista kuitenkin on, jos lähiomaiset haluaisivat tilillä olevat valokuvat itselleen, sillä Yahoo ei luovuta salasanoja eikä tilien sisältöjä edes lähiomaisille: “the Yahoo account nor any of the content therein are transferable, even when the account owner is deceased”.

Spotify (ja Netflix)

Musiikkipalvelu Spotify veloittaa maksunsa suoraveloituksella, jolloin palveluun kannattaa ilmoittaa mahdollisimman pian edesmenneestä henkilöstä. Lähiomaista kehotetaan ottamaan yhteyttä Spotifyihin lomakkeella, johon tulisi listata lähiomaisen luottokortin tiedot, osoite, koko nimi, kuolinpäivä sekä lähiomaisen yhteystiedot. Netflix ei ainakaan toistaiseksi ole listannut palveluunsa ohjeita, jolloin nopein tapa lakkauttaa suoraveloitus on kuolettaa luottokortit.

LinkedIn

Sosiaalisen median sivusto LinkedIn on niin ikään huomioinut menehtyvät käyttäjänsä. Kuka tahansa LinkedIn-ystävä voi ilmoittaa kuolleesta, jolloin palveluun tulee ilmoittaa käyttäjän nimi, viimeisin työpaikka, ilmoittajan suhde vainajaan sekä vainajan LinkedIn-profiilin osoite. Lisätietoja täällä.