On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Advertisements

“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.

IDEALIZED DEATHS – Death Studies Symposium (2016, Finland)

Call for papers

IDEALIZED DEATHS – an international multidisciplinary symposium

University of Jyväskylä, 11th – 12th February 2016

Why are some deaths more admirable than others? Are some causes of death more likely to create a beautiful memory? Do people need the idea of a beautiful death even in the 21st century? What is the meaning of martyrdom in our time? Is the death of a pop star always idealized?

Death studies have a long tradition of mapping various cultures of death and also tracing the changes modernization has caused in our understanding of good death. The idea that death has somehow “disappeared” from Western cultures has been dismissed as outdated: death is everywhere, deaths sells newspapers and internet sites, even if people still have problems talking about it in their own lives. Throughout history deaths have been interesting and important: the way people have died may have been decisive for their fate in the afterlife, not to mention their posthumous reputation. Some causes of death may be considered more beautiful than others; some give the dying person more time to prepare for their death. Tragic deaths touch people’s hearts and may raise the popularity of an artist to new heights.

In this symposium we intend to bring together scholars from various academic disciplines to discuss the topic of idealized death. What makes a death exemplary? Does a certain kind of death add to the legend of an already legendary person? Is dying young always beautiful and idealized? Are all good and beautiful deaths somehow sacrificial? Have some people tried to become immortal, one way or another, by seeking special kind of death?

Possible topics and ideas for abstracts:
– Martyrs and martyrdom in religions
– Death in war
– Sacrificial ideals and death
– Political deaths and martyrs
– Causes of death: tuberculosis, cancer, AIDS
– Suicide and past memorialization
– Rock’n’roll lifestyle and death
– Fandom and memorialization

Keynote speakers will be Dr Paul Middleton, University of Chester, UK and prof. Marja-Liisa Honkasalo, University of Turku, Finland.

The symposium is organized by the Finnish Death Studies Association and the Department of History and Ethnology in association with the Nordic Network of Thanatology.

The symposium fee is 100 euros, covering conference materials and all meals mentioned in the programme (forthcoming). We wish to receive abstracts no more than 300 words by the 15 August 2015 to the address ilona.pajari(at)jyu.fi. All inquiries concerning the symposium should also be sent to this address.

Yhdessä yhteisön perässä

En suureksi harmikseni päässyt tänä vuonna osallistumaan CMAD-tapahtumaan eli Community Manager Appreciation Day, joka järjestettiin Lahdessa eilen. Onneksi tapahtuma on hyvin aktiivinen (suorastaan hurmaavan maaninen) Twitterissä, joten hashtagilla #cmadfi löytyy runsaasti keskustelua ja tiivistelmiä aiheesta. Hyvän tiivistelmän päivästä löydät myös Marko Suomelta sekä Miia Kososelta. Etenkin Marko peräänkuulutti mittaamisen ja seurannan merkitystä yhteisöllisyyden tutkimisessa ja rakentamisessa:

Näyttää omasta subjektiivisesta näkökulmastani siltä että ala alkaa kypsyä hyvällä tavalla. Vaikka todettiinkin tutkimuksissa että sisäisten yhteisöjen arvostus ja niihin satsaus on yhä ihmeen vähäistä, asiaa kuitenkin edistetään laajemmin. Puhutaan juridiikasta, arvon tuotosta, mittaamisesta ja seurannasta eli ei olla enää pahimmassa hypessä, jossa yhteisön kuviteltiin ratkaisevan kaikki ongelmat tai että vuotava vene paikattiin twiiteillä ja tykkäyksillä (kuvainnollisesti puhuen).

Mittaamisesta hyvä esimerkki kannattaa kurkata Digitalistin postaus siitä, kuinka Digitalist Network on muotoutunut verkossa ja mikä merkitys eri sosiaalisen median foorumeilla on ollut parin viime vuoden aikana. Tekisi mieleni samaa käydä kurkkaamassa oman blogini statistiikkaa, vaikka tämä ei koskaan muotoutunutkaan niin aktiiviseksi tutkimusblogiksi kuin mitä esimerkiksi jatko-opiskelija Anja Terkamo-Moisio on onnistunut omalla tutkimusblogillaan Hyvä paha kuolema saamaan aikaiseksi. Toisaalta, omat kenttätyöni sijoittuivat siihen aikaan, kun Facebook ja Twitter eivät olleet vielä sytyttäneet suomalaisissa keskusteluhalukkuutta.

Joka tapauksessa, olin eilen siis kiinni huomisen luennon valmisteluissani, sillä menen vierailevaksi luennoitsijaksi Turkuun folkloristiikan oppiaineeseen puhumaan – kuinkas ollakaan – verkkoyhteisöistä ja yhteisöllisyyden kokemuksesta verkossa (kurkkaa Prezini). Käytän tapaustutkimusesimerkkeinä edesmenneen verkkopelaajan muistelemista ja suremista Second Life yhteisössä sekä verkkoväkivaltaa ja naisvihaa feministi ja vloggari Anita Sarkeesiania kohtaan. Käsittelen myös huumoria ja kuluttamista verkkoyhteisöjen näkökulmasta ja kuinka esimerkiksi muoti- ja ruokabloggarit voivat vaikuttaa jonkin tuotteen, kuten vaikkapa avokadon, menekkiin hyvin lyhyessä ajassa. Jopa siihen pisteeseen, että tietyt ruoka-aineet voivat loppua kaupoista, jotka eivät ole varautuneet äkkinäiseen hypetykseen.

Yhteisön teema jatkuu työpöydälläni myös muissa töissä, joista kirjoittelen erikseen myöhemmin lisää.

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat.

Väi­tös­kir­ja­tut­ki­joi­den kou­lu­lais­ta­mi­nen eli kut­su­mi­nen toh­to­ri­opis­ke­li­joik­si tai -kou­lu­tet­ta­vik­si on kei­no ase­moi­da työ­tä te­ke­vät tut­ki­jat opis­ke­li­joik­si, joil­le ei tar­vit­se mak­saa pä­te­vyyt­tä vas­taa­vaa palk­kaa ja joil­ta voi­daan evä­tä muil­le työn­te­ki­jöil­le kuu­lu­vat etuu­det, ku­ten päi­vä­ra­hat työ­mat­koil­ta.” -Sinikka Torkkola, HS, 7.10.2014.

The elicitation of ethnographic knowledge

Four of my virtual world research idols, Tom Boellstorff, Bonnie Nardi, Celia Pearce and T.L. Taylor, published in 2012 a fantastic method and how-to book of ethnographic research in virtual worlds, and I managed the get my hands on a copy only recently. The essential message of the book Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Method (2012, Princeton University Press) is crystallising the meaning of ethnography as a research method, and, for example, how much of it is constituted by participant observation. In my personal research I have struggled with defining my work as ethnographic for exactly that reason that there has been little (or none!) participant observation in how my informants have grieved and remembered their intimates in online environments. The research subject itself has made difficult (but interesting) limitations methodologically, since about half of the research material could be described as “community bereaving together” and other half as “an individual bereaving alone”. I cannot join a a group of bereaved if I have not known the deceased or the people in the group, neither I can attend in situ how a single person uses different online environments to bereave and remember, whether the environment is a Facebook page, a blog, a memorial website or a virtual world. Also, since my approach has been holistic and I have been interested how mourning and death ritual are practiced in the Web as a whole, it would have been impossible to participate and observe in all of the environments in question.

I have discussed this matter previously as well (and continue the discussion in my upcoming PhD thesis), and decided that mostly my approach has been autoethnographical, observative and reflective, but not participatory, since participating would require other people present as well, whether virtually or actually. Boellstorff et al. are adamant in their book about the necessity of participant observation in order to call a research method as ethnography, but I disagree with them in some parts. In their personal researches (and the book in question) the research terrain has been in virtual worlds, which exclude social networking sites and other websites. I believe ethnography is more than just participant observation, but a method that combines contextual understanding and vigorous implementation of multiple approaches in order to understand a specific phenomenon as rich as possible. Mere interviews do not suffice, mere outside observation without “native” perspective do not suffice, neither mere participant observation, but I would call for the complex interplay between emic and etic perspectives, the inside and the outside views with all means necessary.

Boellstorff et al. (2012, 7) list four types of virtual world characteristics: 1. they are places and have a sense of worldness, 2. they are multi-user by nature, 3. they are persistent, i.e. they continue to exist whether the user logs off, 4. virtual worlds allow users to embody themselves, usually avatars (even if “textual avatars”, as in text-only virtual worlds such as MUDs). According to Boellstorff et al. social networking sites and other similar websites are not virtual worlds, because they lack of worldness and embodiment. However, this could be easily debated whether Facebook profiles and, what I would call a Facebook presence, are in fact embodiments, partly fictional characters/avatars presented in a social networking world, where the embodiment of the user is mostly textual, but also connected to the visual material shared and engaged with on the site, i.e. holiday photographs, (bathroom) selfies, baby pictures, puppy videos and LOL cats. They all create a sense of a social presence, which can for example lead to blocking or hiding a Facebook friend from your feed, or engaging with them actively online.

Nevertheless, the book Ethnography and Virtual Worlds is a fantastic volume from talented and inspirational researchers, and I look forward reading more about their work. These types of publications provide important insight in current anthropological research, which is moulding itself both epistemologically as well as methodologically.

Työkalu nimeltä ‘etnografia’

Maaliskuussa etnografia ja etnografinen analyysi olivat keskeisiä teemoja useissa seminaareissa ja konferensseissa, joihin osallistuin. Kuukausi alkoi Ethnoksen perinteisillä Kansatieteen päivillä 13.-14.3. teemanaan Thick grip on data – ethnological analysis and interpretation. Osallistuin työryhmään Rendering Culture: New Openings in the Micro-Practises of Ethnography, jonka vetäjinä olivat hurmaavat Tom O’Dell sekä Robert Willim Lundin yliopistosta. (Lisää etnologipäivistä mm. Willimin sekä Helena Ruotsalan blogeissa.) Työryhmässä pohdittiin eri näkökulmien kautta miten sekä tutkija itse että tutkittavat tuottavat yhdessä tutkittua todellisuutta, ja miten esimerkiksi erilaisilla tutkimusmenetelmillä tai -lähestymistavoilla on mahdollista saavuttaa tietynlaisia otoksia tutkimuskohteesta. Omassa esitelmässäni esittelin yhden tutkimustapauksen väitöskirjastani, missä Second Lifessa roolipelaava yhteisö menetti yhden jäsenensä 2008, ja kuinka ryhmähaastattelun aikana yhteisön jäsenet ryhtyivät ensimmäistä kertaa yhdessä pohtimaan menetyksen mahdollista valheellisuutta. Virtuaalisissa yhteisöissä kuoleman kyseenalaistaminen on yleistä, sillä tapaamatta toisiaan kasvokkain tai osallistumatta itse hautajaisiin yhteisön jäsenet eivät voi olla 100% varmoja henkilön kuolemasta. (Aiheesta laajemmin olen kirjoittanut artikkelissani täällä).

O’Dell oli myös perjantain keynote otsikollaan Composing Ethnography and Rendering Culture, joka viritti runsaasti keskustelua. Analyysin ja etnografian pohtimisen sijaan yleisöstä nousi jälleen pohdinnan aiheeksi kuinka vakiinnuttaa etnologian (ja kulttuurintutkijoiden) asemaa yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä vaikuttamisessa. O’Dell korosti tutkijoiden oman aloitteellisuuden merkitystä ja kehotti ottamaan yhteyttä mm. kuntatason päättäjiin, kouluihin ja järjestöihin hankeideoiden puitteissa. Nostin itse esille muun muassa tieteenalan paremman brändäyksen, joka sanana taas on usein joillekin tutkijoille punainen viitta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja niin myös brändäyksellä, kutsui sitä markkinoinniksi tai miksi tahansa, mutta mielestäni etnologia/antropologia/folkloristiikka/kulttuurien tutkimus tulisi tieteenaloina nostaa tiukemmin nykypäivään, sillä maine “perinteentutkijoina” on vanhanaikainen, epämääräinen ja sisältää mielikuvan “pölyisestä museoalasta ja mummoista nutturoissaan”. Itsekin museoalalla työskennelleenä (sekä mummo- ja nutturafanina) toivoisin tutkijoiden ja tutkimuslaitosten saavan parempaa näkyvyyttä ja ansaitsemaansa arvostusta, mutta valitettavasti nyky-yhteiskuntaa tuntuu kiinnostavan vain kapitalistinen voitontavoittelu (vaikka trendien ja arvojen pehmenemistä on ollut havaittavissa). Mielestäni myös tieteenaloja ylittävä verkostoituminen, yhteiset tutkimusprojektit, tutkimusten sovellettavuus käytäntöön sekä yleisesti monitieteisyyttä lisäämällä olisi mahdollista nostaa kulttuurien tutkimuksen näkyvyyttä sekä laajentaa mahdollisuuksia.

Ethnoksen seminaarin päätteeksi julkaistiin myös Eerika Koskinen-Koiviston ja Pilvi Hämeenahon toimittama Moniulotteinen etnografia teos, joka koostuu key note -esitelmistä ja artikkeleista edellisiltä Ethnos päiviltä. Suosittelen lämpimästi hankkimaan teoksen omaan kirjahyllyyn!

Samassa etnografiateemassa (ja itselleni niin kovin läheisessä) jatkettiin Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineen järjestämässä Verkkoetnografia iltapäivässä torstaina 27.3., missä olin puhumassa potentiaalisesta post doc -tutkimuksestani verkkoväkivallasta. Käsittelin esitelmässäni muutamia case esimerkkejä, joissa verkkoväkivalta näyttäytyy joko piilotettuna retoriikkaan (case esimerkkinä Twitterin #myssymies ja A2 Kannabis-ilta) tai julman henkilökohtaisesti (ja visuaalisesti sekä pelillisesti) suunnattuna pelialan tutkija Anita Sarkeesianiin. Halusin esitelmäni avulla sparrausta tutkimusaiheeni käsittelyyn ja rahoitushakemusten suunnitteluun. Onnekseni sitä sainkin lahjakkaan ja kiinnostavan yleisön avulla!

Iltapäivässä olivat puhumassa myös digikollegani Porista Riikka Turtiainen sekä Sari Östman, ja rituaaliteorian esikuvani Johanna Sumiala. Heidän esitelmässään Turtianien ja Östman esittelivät ytimekkäästi verkkoetnografian tutkimusperusteita ja Sumiala taas antropologiasta tuttua sirkulaation käsitettä YouTuben monimediaisessa ympäristössä. Iltapäivän päätteeksi kokoonnuimme tutkijatapaamiseen, missä mm. sparrailtiin tutkimusaiheita sekä niihin liittyviä ongelmia, ja suunniteltiin tutkimusverkoston perustamista. Paljon hyvää pöhinää siis Turussa!

Parhaillaan matkustan Onnibusin ilahduttavan edullisella Helsinki-Tampere yhteydellä Tampereelle*, mistä jatkan huomenna Vaasaan Mediatutkimuksen päiville. Esitän Mediaetnografia työryhmässä tutkimuspaperin, joka käsittelee autoetnografian, osallistuvan havainnoinnin ja itserefleksiivisyyden suhdetta verkkosuremisen tutkimukseen (lisää aiheesta olen blogannut täällä).

Etnografia on kulttuurin tutkijoille sekä tutkimuksen esittämisen tapa sekä itse tutkimusmenetelmä, joka jaksaa herättää keskustelua yhä uudelleen ja uudelleen. Etnografia kuvailee tiettyä kulttuuria (tai kulttuurista käyttäytymistä) perustuen empiiriseen tutkimusaineistoon, missä tutkijan oma minuus on enemmän tai vähemmän yhtenä analyysin välineenä tai lähtökohtana. Erityisesti 2000-luvulla tutkijaminuuden läpinäkyvyys tutkimuksissa on ollut kasvava trendi enkä usko tämän innostuksen ja suosion häviävän ihan heti. Inhimillistä toimintaa tutkittaessa (oli se sitten kaupallinen kulutuskäyttäytyminen, avioliittorituaali tai yksilön luontosuhde) tutkijan omat intressit suuntaavat sekä itse tutkimusfokusta että tutkimuksen intressejä, mutta ennen kaikkea sitä mitä tutkija pitää olennaisena ja havainnoinnin arvoisena**. Lähdinhän itsekin tutkimaan kuolemaa sen vuoksi, että olen joutunut kasvamaan aikuiseksi menetyksen tunteen kanssa, mutta ennen kaikkea, koska halusin vastauksia kysymykseen miksi. Miksi ihminen toimii siten kuin toimii. Se ei ole ydinfysiikkaa tai korkeampaa teoreettista matematiikkaa, vaan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden vuorottelua, itsensä etäännyttämistä ja sisällyttämistä itse tutkimukseen, eläytymistä ja ymmärryksen tavoittamista, mutta ennen kaikkea intohimoa omaan tutkimuskenttään.

 

*Monta kärpästä yhdellä iskulla, ja tässä tapauksessa visiitti vanhempien luo.

**Verkkotutkimuksessa havainnointia voikin erinomaisesti dokumentoida erilaisilla näytön videointiohjelmilla, joilla esimerkiksi surffailua, verkkosivujen klikkailua sekä tietysti virtuaalimaailmoissa liikkumista voi tallentaa first person näkökulmasta myöhempää analysointia varten, sillä reaaliajan havainnointikyky on aina rajattua.

Chairing the discussion panel “Ethnology meets Technology” at the VIII Ethnology Days 2014

The ethnology days THICK GRIP ON DATA? – Ethnological Intepretations and Analysis | VIII Ethnology Days 2014 by Ethnos Association takes place this year in Helsinki 13.-14.3.2014. I will be chairing the panel “Ethnology meets Technology” panel, which will be debating about the relationship of ethnology towards different technologies, from internet to mobile phones, from house hold appliances to transportations. Some of the workshops in the seminar are in Finnish only, but this panel is in English for the enjoyment of those who have not the pleasure of knowing Finnish.

The panel members will be the Director of Development at National Board of Antiquities, ethnologist and a carpenter Carina Jaatinen and Jukka Jouhki, anthropologist and a Senior Researcher at the University of Jyväskylä.

The panel starts at 2.30 pm on Friday and you can follow it live here!

You can also comment the panelists and join the discussion in Twitter with #ethnologydays2014.

Aikamme dystooppiset “tietäjät”

Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe kysyy Potilaan Lääkärilehden kommenttipuheenvuorossaan olemmeko palaamassa keskiaikaan painetun sanan lukutaidon kanssa. Kolbe viittaa nykynuorison ja yliopisto-opiskelijoiden tapaan käyttää digitaalista (verkko)teknologiaa tiedon lähteenä ja tutkimusaineistona.

Suhde tietoon ja tieteeseen on muuttunut hyvin nopeasti. Katson nuoriani ympärilläni ja pohdin omaa kasvukauttani 1970-luvulla. Tuolloin ”tiedostettiin”, mikä edellytti lukemista, tiedon hankintaa, kriittisyyttä. Järki ja rationaalisuus korotettiin jalustalle. Tämän päivän ylioppilaat eivät kumarra tieteen kuvia eivätkä pyri kohti oppineisuutta. Yleissivistyskin on sana, jonka edessä nuoriso korkeintaan kohottelee kulmakarvojaan. (Kolbe, 1.11.2013.)

Kolbe viittaa tiedostamisen tapaan ainoastaan painetun sanan lukemisen kautta, jolloin ainoastaan kirjat ovat ainoa oikea tiedon ja “tiedostamisen” tapa sekä lähde, joita kohden nuoret (vahvasti yleistettynä homogeenisena kokonaisuutena) pyrkivät aktiivisesti. Kiinnostavasti Kolbe myös haluaisi nyky-ylioppilaiden “kumartavan tieteen kuvia”, joka ilmeisesti viittaa hänen näkemyksessään auktoriteettien puutteeseen. Itse digitaalisen kulttuurin tutkijana näen Kolben tekstissä oman ikäpolvensa (sekä henkilökohtaisen että akateemisen) tyypillistä dystooppista ajattelutapaa, joka juurtaa todennäköisesti juuri ahdistuneisuuteen omasta osaamattomuudesta tämän teknologian äärellä. Dystopia on pelkoa tulevaisuuden epätoivotusta yhteiskunnasta. Somettaminen, wikeily, mesettäminen, twiittaaminen, linkkaaminen, postaaminen ja googlaaminen ovat Kolbelle vain nuorison käyttämää slangikieltä, jolla ei ole hänen silmissään painoarvoa, koska tieto tulisi aina tulla vain arkistolähteistä ja kirjastoista.

Olen syntynyt kahdeksankymmentäluvun alussa, mutta muistan kyllä erinomaisesti vielä ajan ilman nettiä. Aloitin opiskeluni yliopistossa vuonna 2004, jolloin internet oli toki olemassa ja sosiaalinen media oli Yhdysvalloissa ottamassa ensiaskeliaan, mutta internet ei ollut yhtä ubiikisti arjessa mukana kuten nykyisen mobiiliteknologian avulla. Huomaan toki itsekin koko ajan “roikkuvani netissä”, mutta tämän ilmiön ja teknologian tutkijana – sekä peruskoulutukseni avulla – osaan myös analysoida käyttämääni teknologiaa ja omaa toimintaani kriittisesti. Kanditutkielmani aikana muistan professorimme heristäväneen meille sormeaan nykyteknologian äärellä ja muistelevan nostalgian huumassa “me sentään kirjoitimme tutkielmamme kirjoituskoneilla!” ikään kuin tutkielman tuottamiseen käytettävä teknologia tekisi itse tutkielmasta paremman.

Nostalgia itsessään vaikuttaa erityisesti olevan akateemisessa maailmassa Kolben kaltaisten professoreiden miekka nykyteknologian “ongelmia” vastaan. Ennen muinoin oli niin paljon paremmin ja helpommin. Kolbe (ja muut) kuitenkin unohtavat, kuinka vaikuttava ja merkittävä osa nimenomaan internetillä on ollut muun muassa tiedon saavuttamisessa ja  demokratisoitumisessa. Olisiko esimerkiksi lankapuhelimen aikana Arabikevät ollut mahdollista? Tai kuten tänä aamuna Aamulehti uutisoi (12.11.2013) Filippiinien korruptoituneesta politiikasta ja mediasta, jotka ovat vääristelleet hirmumyrskyn aiheuttamia tuhoja lukutaidottomalle kansalle. Vasta ulkomainen media – ja tässä tapauksessa siis myös teknologia – on voinut tuoda oikeaa ajankohtaista tietoa filippiiniläisille. Akateemisessa maailmassa taas pelkästään lähdekirjallisuuden saavuttaminen on kasvanut eksponentiaalisesti ja ilman internetiä oman tutkimukseni tekeminen olisi ollut täysin mahdotonta, sillä Suomessa aihetta on tutkittu marginaalisesti.

Nyt yliopistoihin valuu se sukupolvi, joka on saanut yleissivistyksensä netissä, television ja sarjakuvien äärellä, viihdekulttuurista, muusta sähköisestä mediasta. (Kolbe, 1.11.2013.)

Ainakaan omassa tapauksessani ei voi puhua “valumisesta”, sillä tein ankarasti töitä pääsykokeita varten, missä piti ymmärtää sekä ajankohtaisia ilmiöitä sekä erityisesti antropologian soveltamismahdollisuuksia (tuolloin Euroopan unionin uusia jäsenmaita ja niihin liittyviä kulttuuriantropologisia ongelmia ja mahdollisuuksia), mutta onhan tuosta toki jo melkein kymmenen vuotta. Suurimmat ongelmat perusopintojeni aikana kuitenkin muodostuivat joidenkin professoreiden aikaansa jäljessä olevasta opetusaineistosta sekä myös opetusmenetelmistä. Vastaavat ongelmat olivat näkyvissä jo yläasteella esimerkiksi tietotekniikan tunneilla, jolloin opettajina toimivat toiset oppilaat, opettajiaan aiheessa paljon edistyneemmät ja valveutuneemmat.

Kolben kommenttipuheenvuoro polveilee ja poukkoilee ympäriinsä aiheesta toiseen. Hän on kovin huolissaan “aikamme poliittisista arvoista”, nykynuorison herrapelon puutteesta, kansansivistyksen merkityksen vähäisyydestä yliopistopolitiikan yrittäjämäisyydessä, sekä “syvätietäjien” määrän vähäisyydestä. Kolbe ilmeisesti peräänkuuluttaa niitä kylänvanhimpia, jotka omaa tietoaan jakamalla ovat olleen niitä ainoita oikeita tiedonlähteitä (niin kirjojen lisäksi, tietenkin). Ymmärrän Kolben huolen, mutta kehottaisin häntä myös katsomaan itseään peiliin akateemisena vaikuttajana, kaupunginvaltuutettuna sekä pedagogina. Mitä sinä, Laura Kolbe, voit tehdä huolenaiheillesi? Sormen heristäminen ja huolten julkituominen ei ole osa ratkaisua, vaan osa ongelmaa.

Kolbe puhuttelee nuorisoa kovin laajana ikäryhmänä eikä selväksi käy onko hänen nuorisonsa teini-ikäisiä vai jo parikymppisiä yliopistonuoria. Kohderyhmä on joka tapauksessa tiedon välittämiselle hyvin erilainen, enkä ainakaan itse lukioikäisenä ollut vähäänkään kiinnostunut kumartelemaan ketään, sillä sain oppini fantastisilta opettajilta, jotka kehottivat omaan kriittiseen ajatteluun ja kannustivat meitä löytämään oman polkumme maailmassa. Samaa tiedon jakamisen ja opettamisen tapaa olen pyrkinyt edistämään omassa työssäni. Muun muassa oma väitöskirjaohjaajani dosentti Outi Fingerroos kommentoi Facebook-sivuillaan Kolben puheenvuoroa seuraavasti:

Nuoret etnologit esimerkiksi eivät “valu” vaan tekevät sen kaiken, mitä pyydetään, vaaditaan ja opetetaan, käyvät myös kirjastossa ja lukevat lähteitä ihan kuin opettajansakin. Ja ovat internetissä paljon parempia kuin kaltaiseni “vanhat tädit”.

Allekirjoitan kuitenkin sen, että (lähi)tulevaisuuden opiskelumenetelmät ovat hyvin erilaisia ja pitkäjänteinen tekstinymmärrys ja tuottaminen ovat vaarassa, mikäli nuoria (sic!) ei opeteta tähän ajankohtaisilla menetelmillä. Mobiili- ja verkkoteknologia muuttavat tiedon hakemista ja omaksumista, mutta en usko, että aiemminkaan on tenttikirjoja luettu täsmälleen sanasta sanaan vaan silmäilty ja opeteltu se olennainen. Esseemuotoiset tentit eivät myöskään välttämättä ole se ainoa oikea tapa testata opiskelijoiden osaamista, sillä oman kokemukseni mukaan tentin jälkeen pää tyhjennetään hyvin tietoisesti juuri “opitusta” tiedosta. Sen sijaan luentopäiväkirjat, esseet, suulliset kokeet yms. vaihtoehtoiset opiskelun ja oppimisen mittaamisen välineet voivat toimia paremmin. Kaikki on kuitenkin erittäin yksilökohtaista: mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Opettajana Kolben uskoisi ymmärtävän tämän.

Kolbe ei selkeästi hahmota, että juuri hänen kaltaisten auktoriteettien tulisi toimia tiedon kriittisen omaksumisen opettajina, tuli se tieto sitten blogeista, sivistyssanakirjoista, twiiteistä tai kirjaston digitoiduista(!) aineistoista. Lähdekritiikin merkitystä ei tule koskaan aliarvioida, vielä vähemmän painetun kirjallisuuden kohdalla. Kolben asenne on murheellinen, näin nuoren tutkijan näkökulmasta, sillä se heijastelee myös yliopistojen tavoitteita, rahoituspolitiikkaa ja apurahojen määräysperiaatteita. En myöskään usko, että hänen opiskeluaikaisten opettajien olleen innoissaan opiskelijoiden “valveutuneisuudesta” ja poliittisesta aktiivisuudesta, mikä leimasi 1970-luvun opiskelumentaliteettia. Hänen opettajansa varmasti haikailivat omien nuoruusvuosiensa “parempien” aikojen perään.

Tähän loppuu suosittelen lämpimästi Kolbelle Facebookin (mihin hän myös näkyy kuuluvan) seuraavaa ryhmää:

  • Ei ollu feisbuukkia vuonna 56. Pakkasessa vaan huudettiin ettei naama jäätys. Kirjat jääty kuitenkin, ja ne oli tehty tuohesta. Hernekeittoo syötiin vaan tuohikupeista sormin, kun ei ollu lusikoitakaa…

______________

Tämän postauksen lähteenä (ja aineistona) on käytetty Facebook-keskustelua, mistä kiitän Outi Fingerroosia, Satu Matikaista, Petja Aarnipuuta, Katriina Siivosta, Karina Lukinia, sekä muita keskusteluun osallistuneita kommenteista ja näkemyksistä. Tämäkään keskustelu ei olisi ollut mahdollista ilman verkkoteknologian mahdollistamaa virtuaalista tutkijayhteisöä.

Dystopians and dog leashes

Often some of the time in seminars goes into editing your own presentation and being nervous about your upcoming performance (which in my luck is always the second day, first in the morning, and there had been conference reception the night before!). This time when I attended AboagoraThe Human Machine 
was purely out of interest and curiosity, inspired by the impressing key note speakers and workshops. My first thought was “oh what geekery fun!” and it remained the entire three day seminar in one of my favorite – if not the most favorite – cities in Finland, Turku.

Seminar venue was at Sibelius museum, splendid location! Me in the front with Daniel Feld. Photograph by Otto-Ville Väätäinen.

And my expectations were met. The first day ways opened by Kevin Warwick, Professor of Cybernetics at the University of Reading, England, where he carries out research into
artificial intelligence, control and robotics. In his presentation, which I unfortunately did not listen from the beginning, he talked about the possibilities of linking human brains to computers, creating robots with biological brains, and finally Practical Turing Test results (over half of the audience could not tell the difference between human and computer communicating!).

Kevin Warwick. Photo by Otto Ville Väätäinen.

Fascinating stuff, but also very much provoking to dystopian thinkers, which I have also had the questionable pleasure of meeting during my research and presentations. When I have talked about his presentation afterwards I always seemed to need to clarify the possible outcomes (especially) in medical sciences, where for example stroke victims and patients with MS can benefit from technology aiding to restore the lost functions of the body. Otherwise the people I have talked to have frowned and made that smacking sound with their mouth accompanied with rolling of eyes.

Popular culture and movies such as the Terminator are often too much in peoples mind, where the first impression is to reject linking computer technology into human brain, since “it can only mean bad things and the world will end”.

As an avid science fiction reader I am always enthusiastic about the possibilities introduced by this specific genre of literature, since many of the inventions presented for example in sci-fi literature of the mid 20th century, are already here. (Rabdoud University researchers have been able to use MRI scanner to actually see what letter the test subject is reading and thinking, isn’t that something!? Read more in Helsingin Sanomat.)

However, the dystopian/utopian discussion/debate was continued throughout the seminar and was provoked especially by the key note subjects (more here and here), which led me thinking where is this dystopian belief originating? Why do so many people believe technology will destroy us, since it is the users of the technology are the ones defining the use of the technology? It is not the atomic bomb that spontaneously went and bombed Hiroshima, but the people using the bomb.

There seems to be a child-like belief, that technology – as a subject and an agent – can do something to us as humanity and we are the mere objects, sufferers and innocent in all possible outcomes (poor us!). As a dog owner I love to apply dog training philosophies any were I can, which is why I argue it is not the dog, who is acting bad, it is the owner on the other end of the leash allowing/provoking the behavior.

All in all, discussion is always good, and I thoroughly enjoyed this seminar, not only because I am a huge fan of Iron Sky andmet Samuli Torssonen, but also because I personally rarely have to opportunity to join a seminar just out of pure fun and interest.