Ihmisiä vain

Olin tänään puhumassa Tikkurilan seurakunnan henkilöstölle virtuaalisuremisen eri muodoista ja motiiveista ja luennon päätteeksi sain mielenkiintoisen kysymyksen papilta “miten olet itse jaksanut tämän aiheen parissa?”

Yleinen ajattelutapa tieteessä tuntuu olevan ettei tutkijan omia henkilökohtaisia tunteita ja jaksamista oteta pääasiassa huomioon, koska hänhän on “vain instrumentti”, tutkija, eikä itse kokija. Raskaiden aiheiden parissa tutkivat ja työskentelevät varmasti kuitenkin komppaavat, että on mahdotonta kovettaa itseääni läpipääsemättömäksi seinämäksi ja säilyttää silti tutkijan/ammatti-ihmisen herkkyys tehdä työtään.

Lontoossa taas sain viime syksynä kommentin antropologian professori Daniel Milleriltä, jonka mukaan en ole ollut “aito antropologi”, sillä en ole tavannut haastateltaviani kasvotusten tai jakanut heidän elämäänsä perinteisen antropologin tavoin. “Have you even cried once? You can’t know the person, if you haven’t cried with them”, hän totesi kriittisenä. “Voi kun tietäisitkin”, vastasin näin suomeksi käännettynä. Olen itkenyt satoja tunteja, olen ollut murtunut ja lohduton, olen tuntenut olevani tunkeilija ja tungetteleva, röyhkeä ja ajattelematon, avutonkin sen kaiken murheen keskellä, jota haastateltavani ovat minulle kertoneet tai näyttäneet aineistoissaan.

Sama sairaalapappi kysyi myöhemmin onko minulla vastapainoksi jotain muuta, sillä kerroin tekeväni työtä kotonani, yksin, ilman perinteistä työyhteisöä. Onhan minulla. Minulla on ihanat koirat, joita lenkittää ja joiden turkkiin haudata kasvot kesken päivän (jokainen koiranomistaja allekirjoittaa varmasti sen, että oma koira tuoksuu parhaimmalta), on Facebookin “kahvihuone”, on etätoimistopäivät kahviloissa. Silti on niitäkin päiviä, jolloin aamulla luettu murheellinen ja koskettava tarina saa kyynelhanat auki ja loppupäivä menee silmät punaisina ja lamaantuneena.

Miksi tätä tulisi silti pelätä, niin kuin hyvin moni tuntuu pelkäävän? Mikä murheessa on niin pelottavaa? Moni kavahtaa ajatusta, että joutuisi tekemään tällaista tutkimusta kuin minä teen. Miksi ihmeessä tutkin tätä? Siksi koska voin. Siksi, koska kaikille tunteille tulee mielestäni antaa sijaa. Ne on hyvä antaa tulla sellaisinaan ja antaa niiden myllertää lävitse, sillä padottuja ja suljettuina ne aiheuttavat suurempaa vahinkoa, kuin valloilleen päästettyinä. Tämä toimii mielestäni sekä hyvässä että pahassa.

En tiedä olisiko tämä ollut ollut helpompaa varsinaisella työpaikalla, fyysisessä työyhteisössä. Ehkä olisinkin kaivannut sitä omaa rauhaa olla punasilmäinen ja itkuinen, ilman painetta siitä, että joutuisin selittelemään “no kun aineistossa tuli vastaan yksi juttu” tai muiden kokea tarvetta lohduttaa.

Wendy Moncur Aberdeenin yliopistosta Englannista tutkii parhaillaan kuinka tutkijat selviävät raskaiden tutkimusaiheiden parissa ja millaisia selviämiskeinoja he ovat luoneet itselleen säilyäkseen ns. täysjärkisinä työnsä lomassa. Tutkimus on mielenkiintoinen ja varmasti samaa näkökulmaa on käytetty tutkiessa kuolemaan liittyvien ammattilaisten jaksamista ja pärjäämistä työssään. Silti mielestäni on hyödyllistä muistaa, että myös ne, me, tutkijatkin ovat ihmisiä.

Advertisements

Kenttätyömuistiinpanoja: “Faking death”, sosiaalinen kuolema ja tyhjiä hautoja

Vietin eilen kolmisen tuntia Second Lifessa tekemässä ryhmähaastattelua roolipelaajien yhteisössä, jonka yksin jäsen menehtyi 2008. Tälle jäsenelle on sittemmin tehty useita erilaisia muistomerkkejä ja -esineitä, kuten kuvaprojektioita (jaettava esine, eräänlainen “box”, jonka voi asettaa minne vain näyttämään 36 kuvan sarjaa edesmenneen avatarista), käsinauhoja avatareille, valokuvia sekä muistopaaseja. Osa tunsi edesmenneen sekä rl-henkilönä (rl = “real life”) että rp-avatarina (“roleplay”), osa tuntee vain pelaajan avatarin roolipelitarinan, jota hyödynnetään rp-yhteisössä nykyään.

Kirjoitin ylös muutamia ajatuksia haastattelun aikana:

Avatarit ovat ihmisten ideoita, ihmisten persoonallisuuksien jatkeita ja niiden mahdollisuuksia, toisenlaisia, vaihtoehtoisia olomuotoja. Ne paitsi representoivat fantasioita ja ideaaleja, myös todellisia ihmisiä, valintoja ja persoonallisuuksia niiden takana. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Roolipelaamisen kautta pelaajat voivat kommunikoida avatariensa kautta virtuaalisia identiteettejä hyödyntäen, mutta nämä identiteetit eivät välttämättä ole täysin fiktiivisiä. Useat haastateltavani ovat kommentoineet SL:n mahdollistavan esimerkiksi terveemmän ja nuoremman ruumiin, olkoonkin virtuaalisen ja immateriaalisen. Monet pelaajista saattavat olla jollain tapaa fyysisesti vammaisia, jolloin virtuaalimaailma mahdollistaa erilaisia liikkumisen ideoita, kuten lentämistä, uimista, juoksemista, seisomista. Vaikka kyse on mielen tasolla tapahtuvasta toiminnasta, ovat sen merkitykset silti paljon syvemmällä. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

“Anjali Cazalet: the internet allows us to make connections with people that we would never have the opportunity to do otherwise. Through this medium, our chances of making lasting connections, deep, heart impacting connections are increased some 100 fold. The moral veil becomes thin for many and we get the asshats, rude, insufferable and just plain mean who wouldn’t have the courage to say or do one tenth the things they do here, if it were face to face. But in that same token, we are afforded the chance to meet angels. People who need us, as Yuki did. We become their angels, their saving grace. Giving them purpose, a chance at something normal, if only in the mind.” (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Avatarien liikkuminen ja ympäristön visuaalisuus on täysin sidonnainen siihen kuinka hyvin ne on rakennettu, onko internetyhteyteni riittävän nopea tai onko pelissä “lagia” eli viivettä, joka taas johtuu sen ylikuormittumisesta suosittuihin kellonaikoihin. Huomasin kuitenkin käyttäytyväni hahmoni kanssa hyvin samaan tapaan kuin kasvokkaisessa maailmassa.

Huomaan käyttäväni hahmoani samaan tapaan kuin liikun itsekin. Kuunnellessani yleensä saatan jopa puuhastella (etenkin tuttujen ihmisten kanssa). Muut avatarit eivät juurikaan liikuskele ja katsele ympärilleen luolassa. Toisaalta paikka on heille jo tuttu.. (Kenttätyömuistiinpanot, 20.2.2011)

Eräs haastateltavani toi esille kreikkalaisen sanan “cenotaph“, joka viittaa tyhjään hautaan, esimerkiksi tuntemattoman sotilaan tapauksessa. Hän pohti sanan soveltamista virtuaalitiloissa sijaitseviin hautoihin, sillä peleissä käytetään suhteellisen usein muistomerkkinä hautakiveä. Se voi johtua joko tietynlaisesta tottuneisuudesta, sillä hautakivi on yleisin tapa esittää muistomerkkiä. Se on pystytetty henkilön muistoksi, kertomaan edesmenneestä. Virtuaalitilassa on kuitenkin mahdollista tehdä melkeinpä mitä vain luovuus ja pikselit sallivat, joten voisi kuvitella, että ihmiset toteuttaisivat virtuaalisuuden tarjoamaa vapautta muistomerkkien suhteen. Useimmiten muistomerkit ovat kuitenkin saaneet vaikutteita joko Antiikin Kreikan monumenteista, kivikauden hautalöydöistä, viikinki-hautajaisista tai Lord of The Rings -elokuvan visuaalisuudesta.

“Cenotaph” on monella tapaa käyttökelpoinen termi, sillä virtuaalihaudathan ovat “tyhjiä hautoja”. Ne ovat ideoita haudoista, mentaalisella tasolla, vain viitteitä fyysiseen todellisuuteen ja fyysiseen ruumiiseen “jossain muualla”.

Pohdimme myös haastattelussa valheellisen kuoleman mahdollisuudesta. Online-peleissä tuntuu olevan suhteellisen yleistä lavastaa oma rl-kuolemansa ja palata peliin täysin uuden identiteetin ja avatarin varjolla. Haastateltavani kommentoivat tämän seikan olevan kuitenkin triviaali itse kokemuksen rinnalla. Onko sillä todella merkitystä onko ihminen todella kuollut avatarinsa takana, sillä hahmo ja hahmon pelaaja ovat joka tapauksessa menetetty yhteisöstä?

Tämä sai minut pohtimaan sosiaalisen kuoleman merkitystä. Jossain afrikkalaisissa heimoissa ja käsittääkseni jopa islaminuskoisissa kansoissa(?) on ollut tapana hyljätä heimon jäsen sosiaalisen kuoleman avulla (esimerkiksi tämän aiheuttaman häpeän vuoksi), jolloin henkilöä ei enää ole ns. olemassa muiden heimon jäsenille. Hyvin usein henkilö saattaa tällöin riistää oman henkensä tai kuolla “luonnollisesti”, jolloin sosiaalisesta kuolemasta tulee täysimittainen fyysinen kuolema.

(Sosiaalista kuolemaa tapahtuu myös länsimaissa, useimmiten terminaalihoidossa sekä vanhustenhoidossa. Henkilön fyysinen kuolema on joko niin todennäköinen ja/tai niin lähellä, että häntä aletaan kohdella jo kuolleena.)

Haastateltavani tunnustavat sen mahdollisuuden, että edesmennyt pelaaja ei välttämättä oikeasti kuollutkaan, mutta menetys on heille silti yhtä suuri. Hahmo ja henkilö hahmon takana on poissa heidän yhteisöstään. Menetys ja suru ovat todellisia.