Facebook ja kuolema-asetukset / Facebook and Legacy Contact

Yhteisöpalvelu Facebook on ilmoittanut muuttavansa asetuksiaan koskien käyttäjän tilin hallintaa tämän kuoleman jälkeen. Jatkossa Facebookin käyttäjä voi myöntää toiselle henkilölle tilinsä käyttöoikeuden menehtyessään, kertoo Washington Post. (Helsingin Sanomat*, 13.2.2015)

Facebook päätti vihdoin ja viimein muuttaa asetuksiaan, ja mahdollistaa nyt myös digitaalisen jäämistön hallinnan Facebookissa. Yksi väitöstutkimukseni isoimmista aineistoista tuli juuri Facebookin kautta. Ennen 2009 voimaan tullutta memorialisoinnin mahdollisuutta, useimmat perustivat muistoryhmiä läheistensä muistoa kunnioittamaan. Sittemmin memorialisointi mahdollisti itse edesmenneen profiilin säilyttämisen, mutta siten, ettei sovellus jatkuvasti muistuta yhteydenpidosta. Aiemmin ei kuitenkaan memorialisoituja profiileja ole eroteltu millään tavalla, vaan ne ovat jääneet ns. passiivisiksi tileiksi. Nyt uuden asetuspäivityksen myötä memorialisoituun profiiliin tulee merkintä “Remembering” henkilön nimen edelle. Asetukset tulevat voimaan aluksi vain Yhdysvalloissa.

Mutta miksi memorialisoida Facebook profiili? Monen mielestä Facebook on iso paha susi, jota tulee välttää kaikin keinoin. Surun ja kuoleman sattuessa sosiaalinen media, tässä tapauksessa esimerkiksi juuri FB, on kuitenkin surevalle ja hänen läheisilleen valtavan suuri voimavara, joilla tukea ja osoittaa välittämistään – kasvokkaisen kommunikoinnin oheella. Sosiaalinen media on mahdollistanut surevalle itselleen keinon olla yhteydessä muihin ihmisiin myös niinä vuorokauden aikoina, jolloin puhelimen ottaminen käteen tai vierailu ei vain tunnu oikealta. Joskus ei tarvita edes sanoja tai toisen fyysistä läsnäoloa, vaan ainoastaan jokin paikka ja keino saada mielen päältä pois sanat “kauhea ikävä”.

_____________

And same in English. Facebook will be – finally – changing its settings and allow a Legacy Contact, that would have the ability administrate your Facebook account in the case of your demise.

Today we’re introducing a new feature that lets people choose a legacy contact—a family member or friend who can manage their account when they pass away. Once someone lets us know that a person has passed away, we will memorialize the account and the legacy contact will be able to:

  • Write a post to display at the top of the memorialized Timeline (for example, to announce a memorial service or share a special message)
  • Respond to new friend requests from family members and friends who were not yet connected on Facebook
  • Update the profile picture and cover photo

Previously in 2009 Facebook enabled the memorialization feature, but this is a much needed update since it enables the curation of Facebook digital legacy in an easier way. Also, people themselves can decide whether they wish their accounts to be deleted after their death.

In my thesis Facebook was one of the most the biggest research material and easiest to track its development throughout the years, since I have been a user since 2009. Social media applications, such as FB, provide a possibility for the bereaved to connect and share support to one another, especially at times that might not enable or require a face-to-face meeting, such as in the middle of the night. Sometimes one might just need a place and a medium to get the grief ”off of their mind”, by posting on the group or memorial ”I miss you so much”. </span

*Hesarilla voitaisiin mielestäni opetella myös linkittämään jutun alkuperäislähteeseen. Pelkkä maininta “kertoo Washington Post” on laiskaa journalismia.

Advertisements

Harry Halpin on the Hidden History of the “Like” Button :: Unlike Us: Understanding Social Media Monopolies and their Alternatives

Harry Halpin on the Hidden History of the “Like” Button :: Unlike Us: Understanding Social Media Monopolies and their Alternatives.

Asterdamin Media Research Centre järjesti konferenssin viime viikolla Unlike Us -projektin tiimoilta.

The aim of Unlike Us is to establish a research network of artists, designers, scholars, activists and programmers who work on ‘alternatives in social media’. Through workshops, conferences, online dialogues and publications, Unlike Us intends to both analyze the economic and cultural aspects of dominant social media platforms and to propagate the further development and proliferation of alternative, decentralized social media software.

Harry Halpinin paperi Like-nappulan historiasta ja taustoista olisi ollut mielenkiintoista kuulla ihan livenä, mutta jo pelkkä artikkelikin paperista oli ajatuksia herättävä.

Halpin toi esille, kuinka Facebook on monopolisoinut Like-nappulansa avulla käyttäjädatan keräämisen eri sovelluksista, sillä jokainen Like-nappula on yhteydessä suoraan Facebookiin. Siten yhtiö pystyy keräämään miljardeittain hyödyllistä käyttäjätietoa siitä, mistä ihmiset oikein pitävät.  Tämä on taas mainostajia ajatellen ehkä tuottoisin bisnesidea tällä vuosituhannella.

When someone clicks on a Like button, the Javascript looks at the Semantic Web part of the page and ships it back to Facebook, back into the ‘walled garden’. What we can see here, Halpin stated, is that Facebook deployed open standards to build a closed giant global graph, an accumulation of data about people and products.

Onko internetiä enää mahdollista käyttää avoimesti ja anonyymisti? Pystynkö hallinnoimaan yksityisyyttäni ja olemaan silti mukana “nettipersoonana”? En nykyisillä järjestelmillä. Facebookin rinnalle on kehitetty monia muitakin sovelluksia (Google+, Diaspora), jotka eivät tunkeudu yhtä hyökkäävällä tavalla käyttäjiensä yksityisyyteen, kuten Facebook taas tekee. Miksi esimerkiksi Google+ ei kuitenkaan ole saanut yhtä suurta suosiota taakseen? Tarkoitukset ainakin ovat hyvät. Google+ markkinoi itseään täyden palvelun pakettina, joka sisältää kaiken aina sähköpostista dokumentteihin, kalenterista valokuviin ja (video)chattiin. Luulisi, että tällainen “täyden palvelun talo” houkuttelisi enemmän kuin Facebook, joka herättää yhä enemmän ja enemmän hilpeyttä Google Translatorilla käännetyillä mainoksillaan.

Käytän itsekin Facebookia päivittäin jo ihan pelkästään sen vuoksi, että kotikonttori on yllättävän hiljainen koirakumppaneista huolimatta. On virkistävää lukea muiden kuulumisia, katsella kuvia ja tykätä jaetuista linkeistä. Facebook on kuin kahvihuone, jonne voi astella silloin kuin itselle sopii, ei vain aamu- ja iltapäivällä. Google+ taas tökkii omalla kohdallani nimenomaan sen monipuolisuuden vuoksi. On asioita, jotka haluan jakaa vain tietylle yleisölle ja ilman koko nimeäni. Haluan olla se anonyymi nimimerkki ja sosialisoida blogeissa julkinen identiteettini verhottuna. En kuitenkaan voi olla täysin varma kuinka paljon Google+:n avulla voi löytää minusta henkilötietoja (lue: koko nimeäni). Tosin en ole asiaan hirveästi perehtynytkään, koska, kyllä, minulla on Facebook.

“Tee oma muistomerkkisi!”

Facebook on jälleen ottanut askeleen eteenpäin muistomerkkien suhteen. Nykyään palvelu tarjoaa oman sovelluksen, jolla voi näppärästi luoda oman muistoryhmänsä. Aiemminhan käyttäjät tekivät vain sivuja ja ryhmiä, jotka nimettiin muistoryhmiksi henkilön/asian/tapahtuman kunniaksi.

Screenshot, Anna Haverinen, 21.2.2012.

Sovellus on näköjään myös rekisteröitynyt tavaramerkki, jolloin se omistaa oikeudet nimenomaisesti tuohon “My Memorials”-nimikkeeseen. (En tiedä johtuiko internet-yhteydestäni vai sovelluksesta, mutta en saanut sivua toimimaan lainkaan.)

Sinänsä mielenkiintoista, että Facebook on ottanut tällaisen askeleen muistomerkkien suhteen. Mielestäni on vain ajan kysymys, milloin niin Facebook kuin mikä tahansa muu sosiaalisen median palvelu ottaa rekisteröintiprosessiinsa kysymyksen “mitä materiaalille tehdään, kun kuolet?”

Second Lifessa taas on tapahtunut toisen suuntaista kehitystä. Linden Labin oma muistomerkeille varatun puiston toiminta lopetettiin heinäkuussa 2011. Puisto on edelleen avoinna kävijöille, mutta uusia muistomerkkejä ei enää oteta vastaan. Linden Lab ei erittele syitä tälle päätökselle, jotka voivat olla mitä tahansa puiston suosion vähyydestä aina sen epäolennaisuuteen saakka. Sen sijaan yksityinen muistolehto Remembering Our Friends  elää ja voi hyvin käyttäjiensä mikrolahjoitusten turvin.

Identiteettikriisi

Syksy on madellut hitaanlaisesti. Kehon sisäinen kelloni ei ymmärrä ajankulua, sillä kelit ovat täällä Lontoossa yhä syyskuisen lämpimät ja ajoittain jopa aurinkoiset. Huomisesta alkaen on kuitenkin enää vain neljä viikkoa jäljellä tätä “komennusta”.

Tavoitteenani oli tulla tänne verkostoitumaan, parantamaan kielitaitoani sekä aloittamaan väitöskirjan kirjoittamisprosessi analyysin kera. Siinä sivussa on tullut hoidettua Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran julkaisuasioita, muutamia luennointi- sekä opetustöitä sekä matkustamista. Kävin mm. Durhamin yliopistossa teologian laitoksella professori Douglas Daviesin kutsumana luennoimassa tutkimuksestani sekä perusopiskelijoille että laitoksen henkilökunnalle ja tutkijoille. Matka oli erittäin onnistunut ja sain uutta motivaatiota työn tekemiseen, joka ajoittain tuntuu suojuoksulta.

University College Londonin antropologian laitoksella olen viettänyt aikaa suhteellisen vähän. Digitaalisen antropologian opintoja jatko-opiskelijoille ei tänä vuonna ole lainkaan (seikka, joka olisi ollut mukava tietää ennen tänne tuloa!), vaan opinnot ovat keskittyneet lukupiireihin sekä vierailevien luennoitsijoiden seminaareihin. Olen hiukan pettynyt, sillä tuo digitaalisen antropologian mahdollisuus oli nimenomaan se syy hakea tänne täksi syksyksi, sillä Suomessa opetus on edelleen hyvin hajanaista tai ajoittain jopa täysin olematonta.

Tutkimussuuntauksena digitaalinen antropologia tunnetaan myös nimillä virtuaaliantropologia, kyberantropologia sekä jopa media-antropologia. UCL:ssa painotus on materiaalinen sekä opetus on tähän mennessä keskittynyt ns. puritaaniseen etnografiaan, jossa painotetaan pitkäjaksoista etnografista kenttätyötä offline-olosuhteissa tutkittavien parissa. Professori Daniel Miller on sanonut suoraan aineistostani, että se ei ole hänen mielestään riittävä eikä etnografinen, sillä online-etnografia on ns. ohutta kuvausta. Hän on kyllä täysin tietoinen esimerkiksi Christine Hinen tai Tom Boellstorffin tutkimuksista ja ajatuksista, joiden mukaan nettiantropologiaa voi tehdä myös täysin itse netissä. 

Totuin valitettavasti jo maisteritutkimukseni aikana selittämään tutkimusintressejäni ja -metodejani juurta jaksaen muille antropologeille, jolloin astuminen digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen Turun yliopistoon tuntui kuin kotiin tulemiselta. Yhtäkkiä kieltäni ymmärrettiin, metodologiani hyväksyttiin eikä tutkimukseni perustaa kyseenalaistettu muutoin kuin terveellä tieteellisellä kritiikillä. Kokemukseni täällä Lontoossa on kuitenkin saanut minut (jälleen) kyseenalaistamaan tutkijaidentiteettiäni antropologina. Jos merkittävä osa kohtaamistani antropologeista pitää työtäni epämääräisenä näpertelynä, haluanko todella identifioitua antropologiksi? Vai olenko vain kohdannut “vääriä” antropologeja?

Kontekstista riippuen olen esitellyt itseni joko kuolematutkijana, nettitutkijana, virtuaaliantropologina tai – ilahduttavalla sanahirviöllä – virtuaalitanatologina. Tiedostan varsin hyvin, että useat tutkijat indentifioituvat joko itsensä tai muiden toimesta aina kulloisenkin tutkimusintressinsä kautta, mutta antropologin identieetti on itselleni aina ollut jopa eräänlainen kunniakysymys (syistä, joista en ala tässä sen laajemmin erittelemään.) Tutkimusmetodologiani ja -kysymykseni, puhumattakaan teorioistani, ovat kuitenkin alusta saakka olleet niin monitieteisiä, että niiden sovittaminen puritaanisen antropologian lokeroon tuntuu kuin neliskulmaisen muovipalikan tunkemiselta vääränlaiseen koloon.

Philip Budka kirjoittaa paperissaan From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? (working Paper for the EASA Media Anthropology Network’s 38th e-Seminars) nykyisyyden antropologiasta. Sana kääntyy suomeksi hiukan huonosti, mutta kai merkitys on selkeä.

This means that the anthropologist of the contemporary, on the one hand, has to be close to things when they happen, but, on the other hand, has to preserve a certain untimeliness. That’s were a crucial difference with journalism emerges. To analyze the emergent in anthropology, it also needs new concepts and ideas in terms of fieldwork and ethnography. — This does not mean to reinvent ethnography or fieldwork, but to critically rethink some of its elements. (Budka 2011)

Digitaalisista teknologioista ja etenkin internetistä on tullut nykyiselle ihmiselle hyvin olennainen osa arkipäiväistä elämää, olipa se sitten tahdonalaista tai pakkoa (kuten joillekin esimerkiksi Facebookiin liittyminen on eräänlainen sosiaalinen pakko, ns. “kun kaikki muutkin ja muutoin jää ulkopuolelle”). Tämä kokonaisvaltainen digitaalisten teknologioiden hyödyntäminen ja kuluttaminen on väistämättä vaikuttanut myös niihin rakenteisiin, joita ihmiset luovat ylläpitääkseen sosiaalisia ja kulttuurisia järjestelmiään.

Internet on niin ikään sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettu teknologinen järjestelmä, jonka tutkiminen monimuotoisesti, holistisesti ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen tulisi – tutkimuskehyksestä tietenkin riippuen – tarkastella juuri monitieteisyyttä hyödyntäen.

En suostu hyväksymään oletusta, jonka mukaan tutkimuksen tekemisen edellytyksenä on aina yhdet ja samat välineet, joita ei tulisi kyseenalaistaa, etenkin kun näiden tutkimusvälineiden kehittämisestä on jo hiukan aikaa. Nykyisyys (ei siis moderni) on dynaaminen ilmiö (Rabinow & Marcus 2008: 94), joka tulisi myös tutkia dynaamisesti.

 

Lähteet tähän avautumiseen:

Budka, Philip (2011) From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary?

Rabinow, P., Marcus, G. E. (with Faubion, J. D., Rees, T.) 2008. Designs for an anthropology of the contemporary. Durham: Duke University Press.

 

Intuitiota, scifiä ja kristallipallosta katsomista

Enää muutama kuukausi jäljellä ja olen suorittanut kenttätyöni päätökseen. Second Life -haastatteluja on kertynyt jo kiitettävästi, mutta vielä muutaman tahtoisin lisää. Kyselyvastauksia on kohta kaipaamani sata kappaletta ja edessä on oikeastaan enää World of Warcraftiin uppoutuminen pariksi kuukaudeksi, jonka aikana toivon mukaan tavoittaisin lisää pelaajia sekä pääsisin käymään muistomerkeillä. Pelkään kuitenkin, että pelin uusin päivitys Cataclysm on joko kadottanut muistomerkkejä tai tehnyt mahdottomaksi niille pääsyn. Joudun käyttämään pikkuveljeni avataria, sillä pelin ideana on hahmon jatkuva kehittäminen taistelujen ja tehtävien avulla. Ilman tätä hahmo ei pääse liikkumaan maailmassa kuin rajatulla alueella.

Second Lifessa on muodostunut pieneksi ongelmaksi myös aikaero yhdysvaltalaisten informanttien kanssa. Jos aloitan työni noin kahdeksan aikaan aamulla Suomen aikaa, tarkoittaa tämä kymmenen tunnin aikaeroa esimerkiksi Kaliforniaan (jonka aikavyöhykettä pelissä käytetään). Yhdysvaltalaisilla vuorokausi ei ole edes vielä vaihtunut, vaan he ovat päivän minua “jäljessä”. Satunnaisten haastateltavien tai haastatteluaikataulujen löytäminen on tässä suhteessa ollut yllättävän vaikeaa. Siinä mielessä virtuaalisuus ei hämärrä ajallisia tai maantieteellisiä eroja, vaan joudun olemaan tutkijana äärimmäisen tietoinen omasta ajallis-maantieteellisestä sijainnistani.

Haluaisin välillä kirjoittaa tähän blogiin enemmänkin tutkimuksessa vastaan tulleita ongelmia, mutta huomaan sensuroivani itseäni, sillä ne eivät tunnu olennaisilta laittaa muistiin saati muiden luettavaksi. Niin sanotusti “eheytän” tutkimusmuistiinpanojani tämän blogin suhteen.

Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen kirjoittaa blogipostauksessaan Eheää tutkimusta? tutkijan harjoittamasta “tutkimustekstin silottelusta”, josta leikataan kirjoitusprosessin aikana pois kaikki ylimääräiset rönsyt, joissa puhuttaisiin tutkijan mahdollisesti tekemistä vääristä ja/tai intuitiivisista valinnoista.

Moni ei tunnusta, että ennen pääsyä paperille esitettyyn lopputulemaan tutkija on saattanut olla välillä aivan eksyksissä, poissa tutkimukselliselta kartalta ilman käsitystä siitä, miten pitäisi edetä. – – Tutkija ei puhu tutkimuksensa yhteydestä tuurista, sattumasta, musta tuntuu -etenemisestä eikä ehkä intuitiivisesta osaamisestaan. (Suominen, http://jaasuo.wordpress.com/2011/03/15/eheaa-tutkimusta/)

Juuri tuosta intuitiivisesta tiedosta en ole tottunut puhumaan tai kirjoittamaan. Meille (etnologian/antropologian perusopiskelijoille) ei opetettu mitään intuitiivisesta tutkimuksesta, ainoastaan itsereflektiivisestä näkökulmasta, joka taas on mielestäni melkeinpä täysin sama asia. Aloittaessani tarkastelemaan tutkimukseni ilmiötä vuonna 2007 tiesin intuitiivisesti, että se tulisi laajenemaan myös Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Facebookin muistoryhmiä on ollut perustettuna jo ainakin kahden vuoden ajan ja YouTuben suomalaisissa muistovideoissa näkyy selkeä piikki esimerkiksi 2008 vuoden kohdalla (liittyen Kauhajoen ammuskelutapaukseen). Ensimmäinen virallinen muistomerkkisivusto http://www.muistopaikka.fi avattiin tänä keväänä yksityishenkilön ja Espoon seurakunnan toimesta. Kaupallisia versioita on ollut vain yksi, http://www.lepopaikka.fi, joka suljettiin kuitenkin pian mm. yksityisyydensuojaan vedoten. Intuitiivisesti ennustan kuitenkin, että kaupallisia versioita tulee varmasti myös lisää. Facebookissakin on jo If I Die-sovellus, joka huolehtii käyttäjän puolesta tilin poistosta tai memorialisoinnista käyttäjän kuollessa.

Mutta voinko sanoa tutkimuksessani “I told you so”? Uskon myös, intuitiivisesti, että tämä ilmiö, kuoleman virtualisointi, on vasta alkutekijöissään. Scifi-kirjallisuudessa on ennustettu vuosikymmeniä erilaisia teknologisia sovelluksia tulevaisuudessa, mutta akateeminen teksti ei (kai) voi olla scifiä?

Suruturismi ja “trollit”

Haastatteluissani on ajoittain tullut esille ongelma internetin tarjoaman anonymiteetin suhteen. Julkisesti avoinna oleville muistomerkkisivustoille voi päästä kuka tahansa ja siten myös aiheuttaa murhetta ja pahaa mieltä kommenteillaan. North Bay Nuggetin artikkelissa on haastateltu “ammattitrollia” Sam Goodmania (alias), joka häiriköi etenkin Facebookin julkisissa muistoryhmissä.

“I find it just plain funny to get some of the classic reactions that I solicit,” said Saul Goodman who claims to be 24 and from Albuquerque, New Mexico.

He also likes to “punish” the people who made the pages.

“Public grief and grief tourism are extremely obnoxious, selfish habits that so many people on Facebook exhibit,” he said. “In MANY cases, these memorial pages are set up by people who hardly even knew the deceased.”

Törmäämissäni tapauksissa häiriköintiä ovat aiheuttaneet lähinnä lapset ja nuoret, jotka saattavat joko ajattelemattomuuksissaan tai tahallaan aiheuttaa menehtyneen läheisille surua ja murhetta.

Goodman said his rude comments have nothing to do with the dead. “They’re dead for Christ’s sake, what do they care?” he said, adding he’s been trolling since he was 17.

Ilmeisesti nämä trollaajat eivät ole kokeneet läheisen menettämisestä johtuvaa surua tai kyseessä on median mainostamaa “väkivaltaisten tietokonepelien turruttamaa nuorisoa”.

Kuolleen muiston “trollaamista” on toisaalta tavalla tai toisella tehty aina. Tuskin kuitenkaan huvikseen, mutta on vaikea tietää mitä esimerkiksi muistomerkkipatsaiden rikkojien motiiveina on ollut. Menneisyyttä halutaan perinteisesti nostalgisoida, jolloin ennen muinoin ihmiset ovat olleet sekä mustavalkoisempia että yksioikoisempia ilman “nykyajan” monimutkaisempia vaikutteita. Mistä voimme tietää onko kyse ollut poliittisesta “kaulankatkaisusta” vai “huvikseen” tehdystä pahanteosta, jos patsaita on tuhottu tai hautoja häpäisty?

Antropologi astuu naamakirjaan

University College Londonin post-doc-tutkija Kathleen Richardson kirjoittaa Times Higher Education -verkkolehdessä “Face Values“-artikkelissaan Facebookin käyttäjien itsesensuurista, joka eräiden tutkijoiden mukaan on hyvin matala. Richardson siteeraa Baroness Greenfieldiä asiassa:

“that you can’t see or hear other people makes it easier to reveal yourself in a way that you may not be comfortable with. You become less conscious of the individuals involved (including yourself), less inhibited, less embarrassed and less concerned about how you will be evaluated.”

Anonyymiyden mahdollisuus ja valta(?) ei koskea Facebookia samalla tavalla, sillä jokainen esiintyy siellä (yleensä) omalla nimellään. Silti mediassa on keskusteltu esimerkiksi siitä, että tiettyjen firmojen työntekijöitä on ohjeistettu visusti olemaan kommentoimatta status-päivityksissään negatiivisia asioita työnantajastaan.

Tiettyjä sopivaisuus- ja moraalisääntöjä tuntuu noudattavan hyvin moni Facebookin käyttäjä, mutta Eden Aberjilin tapauksessa asiat menivät railakkaasti metsään, kuten Richardson asiasta kirjoittaa:

“The 26-year-old Eden Aberjil was surprised when she was threatened after the postings. This case and others seem to reinforce the view that those who use Facebook have lost the distinction between what is and what is not socially acceptable behaviour. Such incidents seem to confirm our worst fears that online social networking is distorting our social interactions.”

Facebookiin laittamassaan kuvassa Aberjil poseeraa palestiinalaisvankien kanssa ja kuvan herättämä kohu “yllätti hänet”. Omasta mielestään Aberjil ilmeisesti teki “vain työtään”, mutta hän ei ilmeisesti ymmärtänyt kuvan groteskiutta nykykulttuurissamme – vaikkakin sota ja uutisoinnit sodista ovat jo muuttuneet jonkinlaiseksi banaaliksi mediakuvastoksi.

Vielä 1900-luvun alussa oli tapana ottaa kuolleesta valokuva. Perhe usein poseerasi edesmenneen kanssa, joka puettiin ja usein aseteltiin elävältä näyttävään asentoon. Tapa ei ole kovin kaukana amerikkalaisten suosimasta balsamoinnista ja avoimesta arkusta.

Suomessa taas vielä tänäkin päivänä suosittu tapa ottaa arkusta ja surevista kuva on voimissaan. Onko tällaisten kuvien paikka silti, esimerkiksi Facebookissa? Tarkastelemissani sururyhmissä on välillä kuvia itse arkusta sekä hautakivestä, mutta useimmiten edesmenneestä elävänä. Kuvissa esitetään melkeinpä poikkeuksetta positiivista ja iloista kuvaa edesmenneestä, hänen elämänilostaan ja aktiivisuudestaan. Nuorten tekemissä ryhmissä saattaa olla juhlimiseen liittyviä kuvia, mutta niissäkin yleensä pitäydytään rauhallisiin ja ns. sopiviin kuviin. Richardson kirjoittaakin nuorten alemmasta kynnyksestä laittaa itsestään ja toisistaan henkilökohtaisuuksia internetiin:

“While social networking may provide relief for young people, it may also bring problems. A young person’s sense of face is often less inhibited than that of an adult in their twenties or forties.”

Facebook-statusten “tylsyydestä” on myös keskusteltu erinäisissä medioissa ja itse Facebookista löytyykin hakusanalla “stupid status updates” yli 470 ryhmää, joiden pääasiallinen idea on ärsyyntyminen tylsiin päivityksiin. Richardsonin mukaan päivitysten banaalius johtuu liiallisesta itsesensuurista, joka saa aikaan kliinisiä ja arkisiä päivityksiä.

Profiilien yksityisyysasetusten jatkuvat muutokset ja niistä tehdyt aktiiviset uutisoinnit ovat saaneet ihmiset myös paremmin ymmärtämään yksityisen ja julkisen toimintansa hämärtyneitä rajoja. Julkiset profiilit julkisine seinineen ovat tämän nojalla yleensä tietoisia valintoja, joilla halutaan joko herättää huomiota tai tavoittaa ihmisiä. Julkisuuden henkilöiden avoimet profiilit taas tuovat läpinäkyvyyttä heidän toimintaansa.

Sopivaisuussäännöt tuntuvat silti vaikuttavan hyvin voimakkaasti myös virtuaaliympäristöissä, ainakin niin kauan kun kyseessä on omalla nimellä ja kasvoilla toimiminen.

 

Facebookin profiilikuvat voivat esittää käyttäjät ankkoina tai julkkiksina – HS.fi – Viihde

Facebookin profiilikuvat voivat esittää käyttäjät ankkoina tai julkkiksina – HS.fi – Viihde.

Amerikkalaisten teineille suunnatut tiedekilpailut saisi mielestäni lanseerata Suomeenkin.

Tutkimuksen mukaan miehet parantelivat otosta kuvankäsittelyllä 50 prosenttia todennäköisemmin kuin naiset, ja hymyilivät kuvassa 20 prosenttia pienemmällä todennäköisyydellä.

Itsekin joudun miettimään omaa profiilikuvaani sen perusteella, että teen kenttätöitä Facebookissa ja ystävinäni on aina sukulaisista kollegoihin. Netikettiä miettiessä on mielestäni hyvänä ohjenuorana pitää kaksi seikkaa: “näyttäisinkö tämän äidilleni?” ja “näyttäisinkö tämän pomolleni=”