Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi. 

Advertisements

The elicitation of ethnographic knowledge

Four of my virtual world research idols, Tom Boellstorff, Bonnie Nardi, Celia Pearce and T.L. Taylor, published in 2012 a fantastic method and how-to book of ethnographic research in virtual worlds, and I managed the get my hands on a copy only recently. The essential message of the book Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Method (2012, Princeton University Press) is crystallising the meaning of ethnography as a research method, and, for example, how much of it is constituted by participant observation. In my personal research I have struggled with defining my work as ethnographic for exactly that reason that there has been little (or none!) participant observation in how my informants have grieved and remembered their intimates in online environments. The research subject itself has made difficult (but interesting) limitations methodologically, since about half of the research material could be described as “community bereaving together” and other half as “an individual bereaving alone”. I cannot join a a group of bereaved if I have not known the deceased or the people in the group, neither I can attend in situ how a single person uses different online environments to bereave and remember, whether the environment is a Facebook page, a blog, a memorial website or a virtual world. Also, since my approach has been holistic and I have been interested how mourning and death ritual are practiced in the Web as a whole, it would have been impossible to participate and observe in all of the environments in question.

I have discussed this matter previously as well (and continue the discussion in my upcoming PhD thesis), and decided that mostly my approach has been autoethnographical, observative and reflective, but not participatory, since participating would require other people present as well, whether virtually or actually. Boellstorff et al. are adamant in their book about the necessity of participant observation in order to call a research method as ethnography, but I disagree with them in some parts. In their personal researches (and the book in question) the research terrain has been in virtual worlds, which exclude social networking sites and other websites. I believe ethnography is more than just participant observation, but a method that combines contextual understanding and vigorous implementation of multiple approaches in order to understand a specific phenomenon as rich as possible. Mere interviews do not suffice, mere outside observation without “native” perspective do not suffice, neither mere participant observation, but I would call for the complex interplay between emic and etic perspectives, the inside and the outside views with all means necessary.

Boellstorff et al. (2012, 7) list four types of virtual world characteristics: 1. they are places and have a sense of worldness, 2. they are multi-user by nature, 3. they are persistent, i.e. they continue to exist whether the user logs off, 4. virtual worlds allow users to embody themselves, usually avatars (even if “textual avatars”, as in text-only virtual worlds such as MUDs). According to Boellstorff et al. social networking sites and other similar websites are not virtual worlds, because they lack of worldness and embodiment. However, this could be easily debated whether Facebook profiles and, what I would call a Facebook presence, are in fact embodiments, partly fictional characters/avatars presented in a social networking world, where the embodiment of the user is mostly textual, but also connected to the visual material shared and engaged with on the site, i.e. holiday photographs, (bathroom) selfies, baby pictures, puppy videos and LOL cats. They all create a sense of a social presence, which can for example lead to blocking or hiding a Facebook friend from your feed, or engaging with them actively online.

Nevertheless, the book Ethnography and Virtual Worlds is a fantastic volume from talented and inspirational researchers, and I look forward reading more about their work. These types of publications provide important insight in current anthropological research, which is moulding itself both epistemologically as well as methodologically.

Työkalu nimeltä ‘etnografia’

Maaliskuussa etnografia ja etnografinen analyysi olivat keskeisiä teemoja useissa seminaareissa ja konferensseissa, joihin osallistuin. Kuukausi alkoi Ethnoksen perinteisillä Kansatieteen päivillä 13.-14.3. teemanaan Thick grip on data – ethnological analysis and interpretation. Osallistuin työryhmään Rendering Culture: New Openings in the Micro-Practises of Ethnography, jonka vetäjinä olivat hurmaavat Tom O’Dell sekä Robert Willim Lundin yliopistosta. (Lisää etnologipäivistä mm. Willimin sekä Helena Ruotsalan blogeissa.) Työryhmässä pohdittiin eri näkökulmien kautta miten sekä tutkija itse että tutkittavat tuottavat yhdessä tutkittua todellisuutta, ja miten esimerkiksi erilaisilla tutkimusmenetelmillä tai -lähestymistavoilla on mahdollista saavuttaa tietynlaisia otoksia tutkimuskohteesta. Omassa esitelmässäni esittelin yhden tutkimustapauksen väitöskirjastani, missä Second Lifessa roolipelaava yhteisö menetti yhden jäsenensä 2008, ja kuinka ryhmähaastattelun aikana yhteisön jäsenet ryhtyivät ensimmäistä kertaa yhdessä pohtimaan menetyksen mahdollista valheellisuutta. Virtuaalisissa yhteisöissä kuoleman kyseenalaistaminen on yleistä, sillä tapaamatta toisiaan kasvokkain tai osallistumatta itse hautajaisiin yhteisön jäsenet eivät voi olla 100% varmoja henkilön kuolemasta. (Aiheesta laajemmin olen kirjoittanut artikkelissani täällä).

O’Dell oli myös perjantain keynote otsikollaan Composing Ethnography and Rendering Culture, joka viritti runsaasti keskustelua. Analyysin ja etnografian pohtimisen sijaan yleisöstä nousi jälleen pohdinnan aiheeksi kuinka vakiinnuttaa etnologian (ja kulttuurintutkijoiden) asemaa yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä vaikuttamisessa. O’Dell korosti tutkijoiden oman aloitteellisuuden merkitystä ja kehotti ottamaan yhteyttä mm. kuntatason päättäjiin, kouluihin ja järjestöihin hankeideoiden puitteissa. Nostin itse esille muun muassa tieteenalan paremman brändäyksen, joka sanana taas on usein joillekin tutkijoille punainen viitta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja niin myös brändäyksellä, kutsui sitä markkinoinniksi tai miksi tahansa, mutta mielestäni etnologia/antropologia/folkloristiikka/kulttuurien tutkimus tulisi tieteenaloina nostaa tiukemmin nykypäivään, sillä maine “perinteentutkijoina” on vanhanaikainen, epämääräinen ja sisältää mielikuvan “pölyisestä museoalasta ja mummoista nutturoissaan”. Itsekin museoalalla työskennelleenä (sekä mummo- ja nutturafanina) toivoisin tutkijoiden ja tutkimuslaitosten saavan parempaa näkyvyyttä ja ansaitsemaansa arvostusta, mutta valitettavasti nyky-yhteiskuntaa tuntuu kiinnostavan vain kapitalistinen voitontavoittelu (vaikka trendien ja arvojen pehmenemistä on ollut havaittavissa). Mielestäni myös tieteenaloja ylittävä verkostoituminen, yhteiset tutkimusprojektit, tutkimusten sovellettavuus käytäntöön sekä yleisesti monitieteisyyttä lisäämällä olisi mahdollista nostaa kulttuurien tutkimuksen näkyvyyttä sekä laajentaa mahdollisuuksia.

Ethnoksen seminaarin päätteeksi julkaistiin myös Eerika Koskinen-Koiviston ja Pilvi Hämeenahon toimittama Moniulotteinen etnografia teos, joka koostuu key note -esitelmistä ja artikkeleista edellisiltä Ethnos päiviltä. Suosittelen lämpimästi hankkimaan teoksen omaan kirjahyllyyn!

Samassa etnografiateemassa (ja itselleni niin kovin läheisessä) jatkettiin Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineen järjestämässä Verkkoetnografia iltapäivässä torstaina 27.3., missä olin puhumassa potentiaalisesta post doc -tutkimuksestani verkkoväkivallasta. Käsittelin esitelmässäni muutamia case esimerkkejä, joissa verkkoväkivalta näyttäytyy joko piilotettuna retoriikkaan (case esimerkkinä Twitterin #myssymies ja A2 Kannabis-ilta) tai julman henkilökohtaisesti (ja visuaalisesti sekä pelillisesti) suunnattuna pelialan tutkija Anita Sarkeesianiin. Halusin esitelmäni avulla sparrausta tutkimusaiheeni käsittelyyn ja rahoitushakemusten suunnitteluun. Onnekseni sitä sainkin lahjakkaan ja kiinnostavan yleisön avulla!

Iltapäivässä olivat puhumassa myös digikollegani Porista Riikka Turtiainen sekä Sari Östman, ja rituaaliteorian esikuvani Johanna Sumiala. Heidän esitelmässään Turtianien ja Östman esittelivät ytimekkäästi verkkoetnografian tutkimusperusteita ja Sumiala taas antropologiasta tuttua sirkulaation käsitettä YouTuben monimediaisessa ympäristössä. Iltapäivän päätteeksi kokoonnuimme tutkijatapaamiseen, missä mm. sparrailtiin tutkimusaiheita sekä niihin liittyviä ongelmia, ja suunniteltiin tutkimusverkoston perustamista. Paljon hyvää pöhinää siis Turussa!

Parhaillaan matkustan Onnibusin ilahduttavan edullisella Helsinki-Tampere yhteydellä Tampereelle*, mistä jatkan huomenna Vaasaan Mediatutkimuksen päiville. Esitän Mediaetnografia työryhmässä tutkimuspaperin, joka käsittelee autoetnografian, osallistuvan havainnoinnin ja itserefleksiivisyyden suhdetta verkkosuremisen tutkimukseen (lisää aiheesta olen blogannut täällä).

Etnografia on kulttuurin tutkijoille sekä tutkimuksen esittämisen tapa sekä itse tutkimusmenetelmä, joka jaksaa herättää keskustelua yhä uudelleen ja uudelleen. Etnografia kuvailee tiettyä kulttuuria (tai kulttuurista käyttäytymistä) perustuen empiiriseen tutkimusaineistoon, missä tutkijan oma minuus on enemmän tai vähemmän yhtenä analyysin välineenä tai lähtökohtana. Erityisesti 2000-luvulla tutkijaminuuden läpinäkyvyys tutkimuksissa on ollut kasvava trendi enkä usko tämän innostuksen ja suosion häviävän ihan heti. Inhimillistä toimintaa tutkittaessa (oli se sitten kaupallinen kulutuskäyttäytyminen, avioliittorituaali tai yksilön luontosuhde) tutkijan omat intressit suuntaavat sekä itse tutkimusfokusta että tutkimuksen intressejä, mutta ennen kaikkea sitä mitä tutkija pitää olennaisena ja havainnoinnin arvoisena**. Lähdinhän itsekin tutkimaan kuolemaa sen vuoksi, että olen joutunut kasvamaan aikuiseksi menetyksen tunteen kanssa, mutta ennen kaikkea, koska halusin vastauksia kysymykseen miksi. Miksi ihminen toimii siten kuin toimii. Se ei ole ydinfysiikkaa tai korkeampaa teoreettista matematiikkaa, vaan subjektiivisuuden ja objektiivisuuden vuorottelua, itsensä etäännyttämistä ja sisällyttämistä itse tutkimukseen, eläytymistä ja ymmärryksen tavoittamista, mutta ennen kaikkea intohimoa omaan tutkimuskenttään.

 

*Monta kärpästä yhdellä iskulla, ja tässä tapauksessa visiitti vanhempien luo.

**Verkkotutkimuksessa havainnointia voikin erinomaisesti dokumentoida erilaisilla näytön videointiohjelmilla, joilla esimerkiksi surffailua, verkkosivujen klikkailua sekä tietysti virtuaalimaailmoissa liikkumista voi tallentaa first person näkökulmasta myöhempää analysointia varten, sillä reaaliajan havainnointikyky on aina rajattua.

Autoethnography, participant observation, self-reflexivity or emphatic understanding?

Ethnography is a research method and the written result of the research. It includes multiple methods the researcher can choose from, and most highlighted by anthropologists is participant observation where the researcher actively participates in the lives of her informants. Living the life as they live, in order to grasp the understanding of experiences inside the culture, the emic point of view, if you will. However, at some point the researcher needs to distance themselves from the research situation and topic, in order to make a qualitative analysis and to reach the combination of etic and emic views. Some researchers stress the importance of self-reflexivity (see eg. Davies 1999; Fingerroos 2003; 2004) in order to justify the used methodology, theoretical backgrounds and especially the chosen field. Participant observation is sometimes also described as emphatic understanding, where the researcher positions themselves in the same situation as informants. (see eg. Gothóni)

In my thesis I first imagined myself using the above mentioned methods (or approaches), but later in research I realized I was using autoethnographical approach (see eg. Uotinen 2010), when suddenly I had to live the experience of online mourning and not emphatically imagine it as I was doing it before (with the memory of my late father). A Facebook friend passed away in 2008 and I was forced to the situation what I had studied the past couple of years and interviewing people about. I am an emphatic personality and I like to think I had already understood the gravity of emotions people go through when a friend/family member dies, and people use online environments to cope with the loss. But the level of understanding took intensely new level, when I was living itfeeling the things people had told me about. And now I have lived it ever since.

Thus the autoethnography. I took me a couple of weeks to understand to potentiality of the situation for my research (and for me as a researcher), but eventually I decided to use my own experiences as much as the experiences of my informants. It would have made myself a hypocrite to exclude my own experiences (which weren’t different, I learned later).

Currently I am writing a chapter in my thesis about my autoethnographical experiences and trying to understand the meaning of analytical distance. Since my research material is online, it is currently changing (see previous post about the disappearance of my field in Second Life). When the memorializing feature in Facebook was launched in 2009 at the time the feature hid all the status updates of the memorialized profile. There even was a group formed to campaign for changes and one of the agenda was keeping the status updates visible. Today I went to check some details about the profile I am writing about – just had written a sentence, where I felt bad of not having the opportunity to read the status updates anymore – and to my surprise, and shock, they were visible again. But I didn’t expect how I suddenly lived the emotions from 2008 all over again. The shock, the pain and the sadness. I searched some of my private messages with the name of the person and found old chat logs with that person from 2007, six months before the death. And again I understood the gravity of the online material we leave behind. The messages and words, sentences and voices, that keep echoing in the pixel space.

However, writing about the incidence felt terrible. I needed to put it on paper (or on screen for that matter) and have it in the thesis, no matter how invasive it felt to my own personal experience. I started to wonder whether my questions to my informants had felt the same? I interviewed people only online via emails, chat windows and avatars. I did not see their faces and did not learn the actual names of some people either. But now I felt them and their answers gained a new level of meaning. I knew how they felt. It wasn’t because of my empathic personality, but how I was living the same fresh pain of losing a relationship in my life.

They don’t teach about this in the ethnography classes. We might read about anthropologists “lost in the field”, when they happen to marry someone from the tribe/city/village/family they are studying. But marrying is a happy event in life. Death is something else.

 

References:

Davies, Charlotte 1999, Reflexive Ethnography. A Guide to the Researching Selves and Others. London: Routledge.

Fingerroos, Outi (2003) Refleksiivinen paikantaminen kulttuurien tutkimuksessa. Elore, 2/03. (http://www.elore.fi/arkisto/2_03/fin203c.html)

Fingerroos, Outi (2004) Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset kannaksen muistitiedossa. SKS, Helsinki.

Gothóni, René (1997) Eläytyminen ja etääntyminen kenttätutkimuksessa. In: Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 136-148. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki

Uotinen, Johanna (2010) Digital Television and the Machine That Goes “PING!”: Autoethnography as a Method for Cultural Studies of Technology (http://dx.doi.org/10.1080/14797580903481306)

 

 

Doodling and doing

These couple of weeks have been surprisingly productive in a thesis-wise way, although the possibilities of intense procrastination have been tempting. Last week the academic and professionals of culture studies gathered together to a discussion event about the current disappointing situation of getting oneself employed or funded. The government is cutting away funds from all the culture fields, since the appreciation of cultural values have declined since the 1980’s. The discussion event was named Tuumasta toimeen (From thought to Action, see more here, in Finnish) and it seems the pessimistic attitude is yielding away because of the grass-root “yes we can” attitude. I spoke for less bureaucratic and less hierarchical university, where it does not matter whether you are a freshman, graduate or a professor. It is the ideas that matter. Fresh point of view. Sometimes even inexperience is an advantage when thinking outside the box.

More thinking outside the box -attitude was seen in the Ethnos seminar in Jyväskylä on Friday and Saturday. Unfortunately I had the opportunity to only listen my own workshops in which I either presented a paper or co-chaired with Laura Hirvi. To my own surprise I found out I have done auto-ethnographical research for the past four years, instead of reflexive. Need to look into that more, since I believe Johanna Uotinen has written about that method (or approach?). Either way, the seminar was a success and a bitter-sweet experience, since Jyväskylä is my academic home of which I seem to miss more and more when the years go by. *snif*

This week I have been occupied with the structure of the thesis and writing the ethnography of my field. The pieces are coming together and for the first time in months I am actually believing in myself and this research. Yay, for optimism!

Some doodles of the disposition:

2. Methods and theory
2.1. The New Trobriand – Ethnography of the Net
2.1.1. Present but not there – Virtual (participant) observation
The Humanity of Google and the problem of time and space
“Nice to meet you” – the presence of the researcher
Reflexivity or autoethnography
2.1.2. Virtual(ly) document(ed)
2.1.3. Questionnaires and interviews
2.2. Hermeneutic-phenomenological interpretation
2.3. Death and ritual
2.4. Conceptualizing virtuality and the after world

3. Research material
– online games
– social media
– how many questionnaires
– how many interviews
– blogs
– virtual candle websites
ETHICS

4. Online ritual practises

4.1. Ritualistic performances and representations of community
– ritual performance
– online performance and constructed community

4.2. Unintentional memorials
– how something becomes a memorial
– DRAW A CHART OF LIMINAL PROCESSES
– case of autoethnography

4.2.1.Crisis management and real-time collectivity
– case of R
– blogs

4.2.2. “She’s still here”
– spiritus
– keeping someone visible in Facebook
– don’t delete text messages etc.

4.3. Intentional memorials
– space to a place
– Maddrell: spaces KUVA
– (alustavasti jaoteltu 2 ja 3 ulot. onko järkeä?)

4.4 Changing bereavement, changing importances
– time and bereavement, 6 months
– reaching other generations

4.5. Private memories public venues
– privacy and publicity
– case of Lonely Rider
– interview with Carlo
– co-presence

4.6. Discourse of online mourning
-non-verbal
– “voimia”
– monologues
– dialogues (also imagined)

5. Phenomenology of Death and Memorials
5.1. Built and received identities
5.2. What is real? Death, discomfort and suspicion in virtual memorials
5.3. Memorial as a part of cultural memory (visuality and form)

Kansatieteen päivät 2012 ja oravan keskittymiskyky

Juna heiluttaa tutusti, kun VR vie minua Jyväskylään kahdeksi päiväksi Kansatieteen päiville. Puhun tänään iltapäivällä tutkimuksestani työryhmässä Verkkoetnografiat ja huomenna aamupäivällä olen puheenjohtajana Laura Hirven kera Modes of Making Ethnographies-työryhmässä. Kahteen päivään on mahdutettu 13 työryhmää ja kolme key note -luentoa, mikä on haastava kokemus sinänsä, sillä moni loistava paperi jää kuulematta ajan puutteen vuoksi. Eniten olen kuitenkin innoissani huomisaamun key note-luennosta, sillä George Marcus University of Californiasta (Irvine) on puhumassa aiheesta Experiments in Contemporary Ethnographic Research. Kyseisessä yliopistossa tehdään paljon laadukasta tutkimusta, puhumattakaan Tom Boellstorffin työstä virtuaalisen tutkimuksen saralla. Marcus saattaa mahdollisesti käsitellä paperissaan uutta käsitettä contemporary anthropology, joka on Philipp Buddkan lanseeraama termi. Suomeksi käännettynä termi olisi nykyantropologiaa tai nykyisyyden antropologiaa, jolloin se ei sulkisi ulos aiempien (mm. virtuaalisuuden, digitaalisen, e-) termien semanttisia ongelmia, jotka rajaavat tutkimusfokukset hyvin kapea-alaisiksi.

Amerikkalaiset tuntuvat muutoinkin olevan tutkimuksissaan paremmin ajan hermolla, kuin täällä Euroopassa, missä vasta kehitellään teoreettisia lähestymistapoja “tämän uuden teknologian” suhteen. Virtuaalisuuden ja teknologian tutkijana koen lievää huvittuneisuutta nimenomaan tuon “uutuuden” viehätyksen suhteen, sillä internetistä ja tietoteknologiasta puhuttaessa voisi mielestäni jo lopettaa sen uutuuden ja innovatiivisuuden korostamisen. Kyseessä on kuitenkin teknologia, joka on ollut käytössä laaja-alaisesti jo melkein kolmekymmentä vuotta. En voi olla miettimättä oliko puhelimen tai sähkön keksiminen yhtä suuri mullistus (ja vaikea hyväksyä?) kuin mitä internet ja tietokoneet ovat olleet.

Asenteessani on tiettyä etnosentrismiä havaittavissa, myönnän sen auliisti. Olen niin tottunut siihen, että informaatio on jatkuvasti saatavilla älypuhelimeni ja rakkaan läppärini avulla, että minun on vaikea ymmärtää sitä kokemusmaailmaa, joille ko. teknologiat eivät ole oleellinen tapa elää ja olla nykymaailmassa tutkijana. Olen jatkuvasti “kartalla”, kiinni kaikessa ja yhteydessä kaikkeen. Maailmani ei suinkaan kaadu, jos internet-yhteys yhtäkkiä katkeaa, mutta olen tietyllä tavalla kädetön ja jalaton. Nämä ovat työkalujani, joilla toimin ja muokkaan maailmaani sellaiseksi kuin sen haluan olevan.

Ironista sinänsä, että parhaat ajatukseni saan liikkeessä, liikkuvia maisemia ja hyöriviä ihmisiä tuijotellen. Ilman tietokoneen näyttöä ja sitä oravan keskittymiskykyä, joka selaimen välilehdillä pomppimisesta tulee.

Identiteettikriisi

Syksy on madellut hitaanlaisesti. Kehon sisäinen kelloni ei ymmärrä ajankulua, sillä kelit ovat täällä Lontoossa yhä syyskuisen lämpimät ja ajoittain jopa aurinkoiset. Huomisesta alkaen on kuitenkin enää vain neljä viikkoa jäljellä tätä “komennusta”.

Tavoitteenani oli tulla tänne verkostoitumaan, parantamaan kielitaitoani sekä aloittamaan väitöskirjan kirjoittamisprosessi analyysin kera. Siinä sivussa on tullut hoidettua Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran julkaisuasioita, muutamia luennointi- sekä opetustöitä sekä matkustamista. Kävin mm. Durhamin yliopistossa teologian laitoksella professori Douglas Daviesin kutsumana luennoimassa tutkimuksestani sekä perusopiskelijoille että laitoksen henkilökunnalle ja tutkijoille. Matka oli erittäin onnistunut ja sain uutta motivaatiota työn tekemiseen, joka ajoittain tuntuu suojuoksulta.

University College Londonin antropologian laitoksella olen viettänyt aikaa suhteellisen vähän. Digitaalisen antropologian opintoja jatko-opiskelijoille ei tänä vuonna ole lainkaan (seikka, joka olisi ollut mukava tietää ennen tänne tuloa!), vaan opinnot ovat keskittyneet lukupiireihin sekä vierailevien luennoitsijoiden seminaareihin. Olen hiukan pettynyt, sillä tuo digitaalisen antropologian mahdollisuus oli nimenomaan se syy hakea tänne täksi syksyksi, sillä Suomessa opetus on edelleen hyvin hajanaista tai ajoittain jopa täysin olematonta.

Tutkimussuuntauksena digitaalinen antropologia tunnetaan myös nimillä virtuaaliantropologia, kyberantropologia sekä jopa media-antropologia. UCL:ssa painotus on materiaalinen sekä opetus on tähän mennessä keskittynyt ns. puritaaniseen etnografiaan, jossa painotetaan pitkäjaksoista etnografista kenttätyötä offline-olosuhteissa tutkittavien parissa. Professori Daniel Miller on sanonut suoraan aineistostani, että se ei ole hänen mielestään riittävä eikä etnografinen, sillä online-etnografia on ns. ohutta kuvausta. Hän on kyllä täysin tietoinen esimerkiksi Christine Hinen tai Tom Boellstorffin tutkimuksista ja ajatuksista, joiden mukaan nettiantropologiaa voi tehdä myös täysin itse netissä. 

Totuin valitettavasti jo maisteritutkimukseni aikana selittämään tutkimusintressejäni ja -metodejani juurta jaksaen muille antropologeille, jolloin astuminen digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen Turun yliopistoon tuntui kuin kotiin tulemiselta. Yhtäkkiä kieltäni ymmärrettiin, metodologiani hyväksyttiin eikä tutkimukseni perustaa kyseenalaistettu muutoin kuin terveellä tieteellisellä kritiikillä. Kokemukseni täällä Lontoossa on kuitenkin saanut minut (jälleen) kyseenalaistamaan tutkijaidentiteettiäni antropologina. Jos merkittävä osa kohtaamistani antropologeista pitää työtäni epämääräisenä näpertelynä, haluanko todella identifioitua antropologiksi? Vai olenko vain kohdannut “vääriä” antropologeja?

Kontekstista riippuen olen esitellyt itseni joko kuolematutkijana, nettitutkijana, virtuaaliantropologina tai – ilahduttavalla sanahirviöllä – virtuaalitanatologina. Tiedostan varsin hyvin, että useat tutkijat indentifioituvat joko itsensä tai muiden toimesta aina kulloisenkin tutkimusintressinsä kautta, mutta antropologin identieetti on itselleni aina ollut jopa eräänlainen kunniakysymys (syistä, joista en ala tässä sen laajemmin erittelemään.) Tutkimusmetodologiani ja -kysymykseni, puhumattakaan teorioistani, ovat kuitenkin alusta saakka olleet niin monitieteisiä, että niiden sovittaminen puritaanisen antropologian lokeroon tuntuu kuin neliskulmaisen muovipalikan tunkemiselta vääränlaiseen koloon.

Philip Budka kirjoittaa paperissaan From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? (working Paper for the EASA Media Anthropology Network’s 38th e-Seminars) nykyisyyden antropologiasta. Sana kääntyy suomeksi hiukan huonosti, mutta kai merkitys on selkeä.

This means that the anthropologist of the contemporary, on the one hand, has to be close to things when they happen, but, on the other hand, has to preserve a certain untimeliness. That’s were a crucial difference with journalism emerges. To analyze the emergent in anthropology, it also needs new concepts and ideas in terms of fieldwork and ethnography. — This does not mean to reinvent ethnography or fieldwork, but to critically rethink some of its elements. (Budka 2011)

Digitaalisista teknologioista ja etenkin internetistä on tullut nykyiselle ihmiselle hyvin olennainen osa arkipäiväistä elämää, olipa se sitten tahdonalaista tai pakkoa (kuten joillekin esimerkiksi Facebookiin liittyminen on eräänlainen sosiaalinen pakko, ns. “kun kaikki muutkin ja muutoin jää ulkopuolelle”). Tämä kokonaisvaltainen digitaalisten teknologioiden hyödyntäminen ja kuluttaminen on väistämättä vaikuttanut myös niihin rakenteisiin, joita ihmiset luovat ylläpitääkseen sosiaalisia ja kulttuurisia järjestelmiään.

Internet on niin ikään sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettu teknologinen järjestelmä, jonka tutkiminen monimuotoisesti, holistisesti ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen tulisi – tutkimuskehyksestä tietenkin riippuen – tarkastella juuri monitieteisyyttä hyödyntäen.

En suostu hyväksymään oletusta, jonka mukaan tutkimuksen tekemisen edellytyksenä on aina yhdet ja samat välineet, joita ei tulisi kyseenalaistaa, etenkin kun näiden tutkimusvälineiden kehittämisestä on jo hiukan aikaa. Nykyisyys (ei siis moderni) on dynaaminen ilmiö (Rabinow & Marcus 2008: 94), joka tulisi myös tutkia dynaamisesti.

 

Lähteet tähän avautumiseen:

Budka, Philip (2011) From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary?

Rabinow, P., Marcus, G. E. (with Faubion, J. D., Rees, T.) 2008. Designs for an anthropology of the contemporary. Durham: Duke University Press.

 

Near

Just found a new blog in Finnish where a widow tells her story about her husbands cancer. It’s fairly recent – the blog I mean – and it tells about the critical time of the decease, the actual dying.

Sometimes I hate this subject. It feels so banal to carry on with my own life after reading about the suffering of another person, their despair and hurt, how life seems utterly meaningless. And my current life situation could not be any happier with a newly bought apartment and other happy life changes. It feels wrong to just continue my day, my life, as nothing is happening, nothing happened and this is just research.

To a person like me, it’s not. It gets personal, it comes close.

Goooood moooorning Looondoon!

Time flies fast when you’re having fun, right? Well this past week in London has felt like an eternal, mostly just because the first days flew by just getting to know around the neighborhood and learning to use the DLR, trains and tube. It also seems that I am a little bit early here considering the fact that all lectures start in the beginning of October and many of the students are not here yet. However, this gives me a head start to establish some kind of a familiar routine with my work and getting to know the city a little bit better.

I met with professor Daniel Miller earlier week and received small “home work” tasks to familiarize myself with his current and past work. His newest book Tales from Facebook (2011) was in Amazon with a bargain price of 8.80 pounds with shipping costs included. I received to book yesterday and it feels like freshly out from the print! Bless Amazon! I reckon I will be using its services a lot during this time here in the UK since the shipping expenses are ridiculously small compared to my beloved home country.

Professor Miller also gave me a task to conduct at least a half a dozen of face-to-face interviews while I am here, since he did not approve my choice of not having any f2f interviews. In my opinion I would not need any more material, since I have researched this phenomena of virtual mourning on an international scale already for 4 years, but oh well, I will play by his rules. I want to do this research as good as possible, since by so far there has not been any thorough publication on the subject – at least that I am aware of (please prove me wrong!).

Which is also why I would like to encourage all of you to answer my queries or contact me directly by email (anna.haverinen(a)utu.fi).

Queries in English click here, and Finnish versions click here!

Rephrasing

One question that keeps repeating about this phenomena of virtual memorials is that why people do it? I have also included that question in my research dilemmas, but it is beginning to be more and more irrelevant. If you phrase the question in a more larger context, it would be why people are gathering together in online environments to mourn and honor?

One question that keeps repeating about this phenomena of virtual memorials is that why people do it?  I have also included that question in my research dilemmas, but it is beginning to be more and more irrelevant. If you phrase the question in a larger context, it would be why people are gathering together in online environments to mourn and honor? The question itself seems to imply, that this has not happened before. Almost as people would not have searched other people in the time of loss and sorrow, in the time of someone passing away and in the time of honoring the memory of a loved one as part of the process of transferring him/her to the afterworld.

Yesterday I started to read the work of Émile Durkheim, The Elementary Forms of Religious Life (1912). In his book Durkheim explains how a joined disaster/fortune creates collective sentiments and how collectivity increases these sentiments. In other words, people gather together in time of sorrow as well as happiness and these feelings escalate when people are together.

This is exactly the same thing with virtual memorials. They create a sort of hype around and inside them. Feelings can escalate in a very similar way as they did for example around the Finnish elections. My Facebook wall was filled with discussion threads around status updates and I know I wasn’t the only one. Same thing happens in other forums, especially discussion forums of newspapers, where people almost seem to start waging was against each other, despite the fact that the first comment might have been perfectly gentile. *

Of course memorials do not have a similar aggressive feature inside them and people seem to think more what they write. Nevertheless, most of the people I have interviewed are afraid of insulting or inappropriate comments. This is usually why they close theirs pages with a password or moderate the comments.

Virtual interaction has not removed the fact that people can make inappropriate comments even face to face. In the time of sorrow and bereavement person can be very sensitive to different opinions and comments. On the other hand, other people might be afraid saying something wrong and this can lead people not to talk to this bereaving person. Especially in Finland people can be very concerned about saying something wrong. This is why they might prefer saying nothing at all. Facebook gives an opportunity to circle around this problem, since commenting there has a very low threshold, compared to a formal memorial website. Writing a heart (<3) is a very short, non-verbal, silent but affectionate way to give condolence in the time when “there are no words”.

The key element of anthropology is to answer the question why people do what they do and how do they do it? It seems that I need to rephrase that question and elaborate the facts that I am looking from this subject.

*There’s even a saying in Finnish which loosely translates as “stupidity increases in a crowd”.