“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Advertisements

Vielä ehtii osallistua verkkoväkivaltakyselyyn!

Kyselytutkimukseni väkivallasta ja vihapuheesta verkossa sulkeutuu ylihuomenna sunnuntaina eli 3.10.

Vielä ehtii siis vastaamaan!

Kysely vie noin 10-15 minuuttia ja kaikkien vastanneiden kesken arvotaan nyt kaksi kappaletta Finnkinon 4kpl:n elokuvalippupaketteja, sillä yllätyin positiivisesti kyselyn suosiosta. Vastanneita on tällä hetkellä hiukan alle 600 kappaletta, mutta erityisesti miesvastaajia kaipaisin lisää.

Kysely on hankkeeni ensimmäinen ja sen tarkoituksena on muun muassa ymmärtää miten ihmiset kokevat väkivallan verkossa ja mikä ylipäätään ymmärretään väkivallaksi. Olen ikikiitollinen jokaisesta vastauksesta, joita olen saanut jo tähänkin mennessä ja arvostan valtavasti jokaisen vastaajan käyttämää aikaa ja vaivaa. Kiitos siis jo nyt.

Kutsua saa myös jakaa eteenpäin!

Kriisiseminaarista avoimeen tieteen tutkimusetiikkaan – tutkija panelistina

Kiireinen viikko takana. Maanantaina olin asiantuntijapaneelissa Turvallisuuskomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä Henkisen kriisinkestävyyden seminaarissa. Aiheena oli “Median merkitys kriisissä” ja keskustelemassa oli itseni lisäksi myös YLEn vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen, sekä valtioneuvoston kanslian viestintäjohtaja Markku Mantila.

Alustimme kukin oman puheemme lyhyesti ja käsiohjelmissa oli jaettuna laajemmat 4000 merkin puheenvuorot. Itse luonnollisesti keskityin omasta näkökulmasta mediaan teknologian ja internetin näkökulmasta, sekä miten esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä kriisiä voidaan purkaa verkkoteknologioiden avulla. Yleisöstä nousi myös kiinnostavia näkökulmia verkkovihasta, trolleista, medialukutaidosta sekä viestinnän monikanavaisuudesta. Keskustelimme myös auktoriteetin merkityksestä, eli siitä, kuka viestii missä, milloin ja kenelle kriisin hetkellä.

Tänään puolestani olin mukana ATT-hankkeen Avoimen tieteen areenalla, joka järjestettiin Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen tiloissa Minerva-aukiolla. Tavoitteena oli keskustella avoimesta tieteestä, avoimista tutkimusaineistoista sekä tutkimuseettisistä kysymyksistä monilta eri näkökanteilta. Panelisteiksi oli valittu mielestäni todella kiinnostava otos eri tieteenaloja:

  • Anna Haverinen, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopiston Porin yksikkö
  • Karoliina Honkala, kemia, Jyväskylän yliopisto
  • Veronika Laippala, kielitieteet, Turun yliopisto
  • Jussi Paananen, biolääketiede, Itä-Suomen yliopisto
  • Sami Pihlström, filosofia, Helsingin yliopisto
  • Ilpo Vattulainen, biologinen fysiikka, Tampereen teknillinen yliopisto

Alustimme jokainen keskustelua kymmenisen minuuttia, ja vaikka etukäteen olin pähkäillyt riittääkö minulla sanottavaa, huomasin videolta, että olin tehokkaasti papattanut melkein tasan kymmenen minuuttia (ks. kohta 35.10-45.00). Meille oli etukäteen annettu kysymykset, joita pohtia ja itse sain pureskeltavaksi kysymyksen tutkimusaineistojen kaupallisuudesta eli onko kaupallisuus ja kaupallinen käyttäjäseuranta elimellinen osa verkkoa, ja miten tutkia eri aineistoja verkossa eettisesti.

Kollegani Sari Östman ja Riikka Turtiainen ovat luoneet seuraavan tutkijan eettisen huoneentaulun, jota mainostinkin omassa puheessani. Tätä taulua voi käyttää työkaluna, kun määrittelee tutkimuksen alussa, sen aikana ja tutkimuksen päätteeksi eettisiä näkökulmia.

Tutkijan eettinen huoneentaulu (Turtiainen & Östman 2013)
Kuvakaappaus Turtiaisen (2013, 43) väitöskirjasta: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85069/diss2012Turtiainen.pdf?sequence=1

Korostin myös omassa puheessani kontekstuaalisuuden merkitystä eli sitä, kuinka verkkotutkimuksessa (erityisesti) aiheen valinta ratkaisee eettisyyden asteen. Tutkimuseettisistä, tekijänoikeudellisista ja henkilötietosuojalain määritelmistä huolimatta esimerkiksi itse pyysin aina tutkimusluvan, vaikka aineisto (esim. muistoblogi) olisi ollut julkisesti saatavilla. Koin sen osaksi vastuullista lähestymistapaa sekä intiimin ja herkän aiheen kunnioittamista. Varsinkin semi-julkisissa verkkotiloissa, kuten Facebookissa, moni unohtaa kirjoittavansa vaikkapa täysin julkiseen ryhmään. Tällöin mielestäni ryhmän perustajalla ja jäsenillä oli oikeus kieltää havainnointini. Usein sainkin vastaukseksi nimittäin “tätä ei ole tarkoitettu tutkimuskäyttöön, vaan meidän läheisen suremiseen ja muistelemiseen”.

Tutkimusaineistojen avoimuus ja open access oli kiinnostava näkökulma myös. Omalla alallani en ole esimerkiksi vielä törmännyt siihen, että kirjoittajan pitäisi itse maksaa open access julkaisulle oman artikkelinsa julkaisemisesta, mutta ilmeisesti joillain aloilla tämä alkaa olla jo valitettava käytäntö. Valitettava sen vuoksi, että esimerkiksi apurahatutkijoille monen sadan tai jopa tuhannen euron maksu on aivan liian iso kynnys. Thanatoksen toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä (ja lehden perustajajäsenenä) emme ole toimituskunnassa joutuneet vielä vastaavien kysymysten eteen, mutta meidän arkistomme ei olekaan (vielä) niin massivinen, että joutuisimme sen vuoksi miettimään kustannuskysymyksiä samalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavia keskusteluja tällä viikolla ja Twitter-tilini onkin sauhunnut. Kiinnostavilla ja antoisilla tapahtumilla on kuitenkin sivuvaikutuksensa, sillä artikkelin deadline vilkkuu kuun lopussa, ja sen vuoksi joudun paiskimaan töitä viikonloppunakin. Mutta mikäpäs kotikonttorin terassilla on nakutellessa, kun kelit suosivat ja kahvia riittää.

Digitaalinen jäämistösi – mitä sinusta jää digitaalisena jäljelle?

Olin tänään puhumassa digitaalisesta jäämistöstä Turun Auralassa, missä yleisö koostui pääasiassa seniori-ikäisistä kuuntelijoista. Sali oli täynnä ja luento striimattiin myös reaaliajassa Raision kansalaisopistoon. 

Digitaalisesta jäämistöstä on ollut viime vuosina jonkin verran puhetta ja enemmän jäämistöoikeuden* näkökulmasta. Raha onkin yleensä se suurin ongelmatekijä, kun lähdetään perikunnan asioita selvittämään.

lataus (1)
Kuva

Miten jäämistöä tulisi hallinnoida?

Digijäämistöksi luetaan kaikki henkilön omistama digitaalinen materiaali, jolloin se koostuu niin teknologiasta (tietokoneet, älypuhelimet), linsenssien alaisista ohjelmistoista, digivalokuvista, käyttäjätileistä palveluissa, sähköisistä sopimuksista, salasanoista, profiileista jne.. Määrä voi olla huikea, vaikka myös maallinen jäämistökin voi olla mittava. Hallinnointi vaatii taas erilaisen lähestymistavan, sillä digijäämistö ei vie samalla tavalla fyysistä tilaa.

Perikunnalle olennaisinta onkin pohtia mikä on rahallisesti merkittävää; toisin sanoen onko edesmenneellä suoraveloitussopimuksia esim. Netflixiin, kuntosalille tai paperilehdistä, tai onko hän ollut esimerkiksi aktiivinen nettipokerinpelaaja, jonka käyttäjätilillä saattaa olla satoja euroja tallessa. Kuolintodistus ja sen digitaalinen kopio, eli yleensä pdf-tiedosto, on kaiken a ja o, kun palveluja lopetetaan. Googlea voi käyttää apuna, kun haluaa löytää ohjeita eri palveluntarjoajilta, jolloin seuraavat hakulauseet ovat hyödyksi:

– miten poistaa edesmenneen käyttäjäprofiili (palvelun nimi)

– miten poistaa Googlen hakuosuma

– kuolleen käyttäjätilin lopettaminen (palvelun nimi)

Ylläolevilla hakulausekkeilla löytää yleensä ohjeet kuinka edetä. Jos ohjeita ei löydy, tai niitä on vaikea noudattaa, voi aina lähettää sähköpostia tai jopa soittaa ja kysyä suoraan kuinka toimia.

Se aineisto, joka ei ole jäämistövarallisuuden näkökulmasta merkittävää, saattaa olla tunnearvoltaan kuitenkin jotain muuta. Monet sovellukset, kuten Facebook, tallentavat valtavat määrät digitaalista persoonallisuutta, jalanjälkiä, jotka kertovat ihmisestä ja hänen elämästään tietynlaisen puolen. Surevalle ihmiselle tällaiset tunnearvolta rikkaat aineistot voivat olla yllättävänkin tärkeitä, mutta tätä voi olla etukäteen vaikea ennakoida ilman aiempaa kokemusta vastaavasta.

Missä vaiheessa poistan puhelinnumeron? Tunnearvon merkitys

Digijäämistön ollessa kyseessä, myös tunteet tulevat mukaan. Yllättävätkin asiat saattavat olla symbolisesti tärkeitä, kuten esimerkiksi tekstiviestit ja puhelinnumerot, digikuvista puhumattakaan. Digikuvien määrä on huikea verrattuna aiempien vuosikymmenien paperikuviin, mutta määrä ei tietenkään aina takaa laatua ja laatu on aina subjektiivista. Toiselle se heilahtanut lomakuva saattaa olla tunnearvoltaan tärkeä, koska se muistuttaa tietystä hetkestä. Toiselle taas ne kymmenet selfiet, varvaskuvat tai videonpätkät edesmenneen koirista leikkimässä.

Tunnearvon ennakointi etukäteen voi olla yllättävän hankalaa, sillä arvon ymmärtää usein vasta silloin kuin menetys tulee omalle kohdalle. Esimerkiksi läheisen puhelinnumeron poistaminen kännykästä voi olla yhtä iso askel kuin vaikkapa edesmenneen puolison hammasharjan pois heittäminen. Jos suru ei ole tullut kohdalle, tuollaisen ratkaisun tekeminen voi tuntua lastenleikiltä, kunnes joutuu itse kohtaamaan sen symbolisen luopumisen – konkreettisesti.

Digitaalinen arki säilyy – vai säilyykö?

Näyttökuva 2015-04-02 kello 10.22.11
Kuva

Puhuin myös digitaalisen arjen säilymisestä ja miten se tulee vaikuttamaan tulevien vuosikymmenien tai -satojen tutkijoiden elämään. Se, mitä nykyhistorioitsijat tietävät esimerkiksi 1800-luvusta, riippuu täysin niistä painetuista ja kirjoitetuista lähteistä, jotka tuolta ajalta ovat säilyneet. Kirjeet ja kirkonkirjat, viralliset dokumentit. Nykyajasta pelkästään yhdeltä henkilöltä voi jäädä jälkeen tuhansia statuspäivityksiä ja yhtä monia tekstiviestejä, joissa pyydetään vaikkapa puolisoa tuomaan maitoa kaupasta, nauhoittamaan Salkkarit tai joissa hehkutetaan alkanutta kesälomaa kuvalla omista varpaista nurmikolla – ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Toisaalta, digitaalinen aineisto on hyvin haurasta. Yksi näpäytys delete-nappia, verkon kaatuminen, kahvikuppi tietokoneen näppäimistölle ja valtava määrä digitaalista aineistoa on kadonnut tiettymättömiin. Yksi luennolle osallistuneista herroista myös toi esille sen seikan, että vaikka haluaisi itse jättää omille lapsenlapsilleen vaikkapa bloginsa, eivät he teini-ikäisinä osaa olla sellaisesta kiinnostuneita. Arvostus voi tulla vasta joskus paljon myöhemmin, “sitten aikuisena”, jolloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Teknologia itsessään myös vanhenee. Vielä 2000-luvun alussa suositeltiin digikuvien tallentamista cd- ja dvd-levyille, kunnes huomattiin, ettei se teknologiana kestä aikaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi valokuvapaperi. Puhumattakaan ohjelmistojen vanhentumisesta. Diskettiä en itse saisi enää millään omalla päätelaitteellani luettua. Ohjelmistopäivitykset vanhentavat tiedostoja myös.

Mitä tehdä ja minne ottaa yhteyttä?

Kuva

Moni kommentoi luennon jälkeen, että kylläpä kuoleminenkin on tehty vaikeaksi, ja onhan se. Tai no, kuoleminen itsessään ei ole vaikeampaa, ainoastaan perikunnan vastuu ja huolehtimisen arvoiset asiat. Jokaiseen palveluntarjoajaan joutuu yleensä olemaan erikseen yhteydessä, digitaalisia dokumentteja (pdf.) varten saattaa joutua etsimään se digitaalisen laitteen, jolla tehdä niitä dokumentteja (eli skanneri). Kuolintodistukseen on pääsy vain lähiomaisella, mutta esimerkiksi ystävät ja kollegat saattavat joutua “kestämään” jonkin sosiaalisen median sovelluksen jatkuvaa muistuttelua syntymäpäivistä, joita ei enää juhlisteta, ja kaveri-pyyntöehdotuksista, joita kukaan ei ole enää hyväksymässä. Maailmamme digitalisoituu – tahdoimme sitä tai emme – ja nyt eläkkeellä olevat sukupolvet saattavat olla niitä viimeisiä, joiden digijäämistö on vielä jollain tavalla hahmotettavissa: pankkisopimuksia ja suoraveloituksia.

Aina voi myös maksaa siitä, että joku toinen huolehtii. Mors Digitalis on uuden karhea jyväskyläläinen digitaalinen hautaustoimisto, joka lupaa sulkea palvelut ja kotiuttaa digitaalisen omaisuuden perikunnalle jaettavaksi. Palvelusta voi myös maksaa ennakkoon, ns. testamentin tapaan, mikäli tietää digijäämistönsä hallinnoimisen olevan vaikea pala tai että sen hoito on välittömässä lähitulevaisuudessa edessä. Palvelu voi olla etenkin yrittäjälle, poliittisesti tai taiteellisesti aktiiviselle hyvin hyödyllinen, kun digitaalista aineistoa – oli se rahallisesti arvokasta tai ei – on enemmäin kuin ns. perustallaajalla.

Vastaavia palveluntarjoajia on varmasti tulossa vielä paljon lisää. Myös moni sivustoista tulee tulevaisuudessa ottamaan jäämistöasiat tarkemmin huomioon. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa parhaillaan meneillään, mikä tutkijan näkökulmasta on kiehtovaa seurattavaa.

picdump_77
Kuva

 

 

 

*Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on kirjoittanut teoksen Digitaalinen jäämistövarallisuusjoka perustuu vuonna 2012 tekemäänsä selvitykseen digitaalisen jäämistön oikeudellisesta asemasta. Viestintävirasto esimerkiksi katsoo, että perikunnalla on oikeus saada käyttöönsä edesmenneen sähköiset viestit eli esimerkiksi sähköpostit, mikäli nämä eivät ole työantajan tietosuojalain piirissä.

Kokemuksen saa digitalisoida

Olen hahmotellut tätä postausta päässäni jo jonkin aikaa, sillä olen törmännyt aiheeseen toistuvasti sosiaalisessa mediassa ja post doc-tutkimuksen apurahahakemuksia tehdessäni: kohtaaminen ja vuorovaikuttaminen verkossa. Miia Kososen tämän päiväinen postaus iskikin vihdoin kipinän tälle omalle tekstilleni, sillä Kosonen aloitti kirjoituksensa raflaavasti:

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Kososen mukaan kohtaamista ei kannata (eikä saa) digitalisoida “kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta”. Palaan tähän näkökulmaan hetken kuluttua. Ensin kuitenkin haluan terävöittää sitä, että kohtaaminen netissä on aina erilaista kuin kasvokkain eikä niitä – median ja joidenkin tutkijoiden yrityksistä huolimatta – tulisi edes arvottaa samalle viivalle. Internetiä on varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa kritisoitu edelleen 1980-lukulaisella diskurssilla, jolloin puhutaan “kasvottomuudesta”, “epäaitoudesta” ja “saavuttamattomuudesta”. Verkon yli tapahtuvalle vuorovaikutukselle usein ladataan kaikki ne samat painolastit ja oletusarvot kuin kasvokkaiselle vuorovaikutukselle, vaikka nämä ovat lähtökohtaisesti kaksi täysin eri asiaa. Yritetään pistää samalle viivalle äänen kautta tapahtuva puheen muodossa välittyvä kommunikaatio ja tekstuaalinen ja visuaalinen vuorovaikutus, joka sisältää valtavan määrän kontekstuaalista ja kulttuurista informaatiota. “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, onkin osuva sanaparsi tässä yhteydessä. Kasvokkaista vuorovaikutusta myös lähtökohtaisesti aina arvotetaan paremmaksi kommunikaatiomuodoksi, kun se itseasiassa saattaa olla eri persoonallisuuseroista johtuen sekavaa, vaivaannuttavaa ja jopa väärään tietoon johtavaa. Palatakseni kuitenkin Kososen kirjoitukseen on mielestäni hiukan hätkähdyttävää, että hän nimenomaan kieltää vuorovaikuttamisen verkon ylitse niissä tilanteissa, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan. Pointti tuskin on juuri tuo (EDIT: eikä olekaan, vaan teksti on suunnattu teknis-taloudelliselle yleisölle), vaan tavoitteena oli ehkä suunnata viesti kaupallisille toimijoille ja heidän verkkoviestinnälleen (minkä näen hyödyllisenä viestinä), mutta olen vastaavaa kommentointia huomannut myös muissa yhteyksissä, minkä vuoksi Kososen teksti toimiikin kätevänä aasinsiltana tähän omaan kirjoitukseeni.

Väitöstutkimukseni verkkosuremisesta ja -muistamisesta keskeisin tulos esimerkiksi kumoaa tuon väitteen ja sillä päätulokseni mukaan sureminen ja edesmenneen muiston kunnioittaminen verkossa yksin tai yhdessä (etenkin yhdessä) auttaa surevaa merkittävästi käsittelemään omaa menetystään, jäsentämään omaa ja edesmenneen muuttunutta identiteettiä sekä kokemaan vahvempaa yhteisöllisyyttä samaa kokeneiden ja omien läheistensä kanssa. Sureminen ja muiston kunnioittaminen verkossa ei myöskään korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta, vaan nimenomaan tukee sitä niinä hetkinä, kun se ei syystä tai toisesta ole luontevaa tai mahdollista. Tässä yhteydessä siis väitänkin, että nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan, kun ihmisellä on hätä ja hän kurottaa kohti omia verkostojaan ja läheisiään. Hän voi myös luoda uusia verkostoja vertaistuen avulla ja keskustella pahasta olostaan. Luonnollisesti kaikki eivät koe näin, vaan esimerkiksi masennuksesta sairastavaa ihmistä voi olla vaikea tervehdyttää vain verkossa, koska masentunut kokee ulkopuolisen maailman lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta tässä onkin juuri se avaintekijä: verkko tukee kasvokkaista vuorovaikutusta. Sen ei ole tarkoitus korvata sitä, vaan se voi parhaimmillaan luoda siltoja tilanteisiin, jotka saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita. Esimerkiksi juuri ihmiselle, joka kokee ahdistuksen, vihan, masennuksen, sairauden ja toivottomuuden aiheuttamia tunteita, jotka pahimmillaan eristävät kaikista sosiaalisista tilanteista. Miten sitten niissä yhteyksissä, joissa nettisosiaalisuus aiheuttaa noita yllä mainittuja tunteita? Post doc -tutkimukseni tulee toivottavasti (apurahojen niin salliessa) käsittelemään juuri näitä negatiivisia ilmiöitä: verkon kautta välittynyttä väkivallan kokemusta. (Koulu)kiusaaminen on ollut tänä syksynä erityisen tapetilla, mikä on ollut näin nettitutkijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista seurattavaa. #gamergate on toinen, kansainvälisempi, erittäin vakava ja suurta huomiota kerännyt aihe, jonka ytimessä on sukupuolittunut naisia kohtaan ilmaistu viha ja (verkko)väkivalta pelikulttuurin sisällä toimivia naisia kohtaan. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti eri medioissa, joissa on tuotu verkkovihaa ja trollausta hyvin monipuolisesti esille, sekä etenkin verkkoväkivallan netin ulkopuolelle ulottuvaa vaikutusta. Väkivalta tulee iholle. Aihe ei valitettavasti ole uusi, vaan trollausta ja pahantahtoista toimintaa eri muodoissaan on tutkittu eri aloilla jo muutaman vuoden ajan. Nettiin keskittyvässä kuolemantutkimuksessa on havaittu myös oma ilmiönsä “grief trolling”, josta tuli Iso-Britanniassa ennakkotapaus vuonna 2011, kun itsemurhan tehneiden teinien vanhempia ryhtyi häiriköimään ja kiusaamaan  mieleltään järkkynyt parikymppinen mies. Viimeisimpien tutkimusten mukaan trollaajien ja netissä kiusaajien mielenterveys onkin usein häiriintynyttä, kuten University of Manitoban psykologian laitoksen esittämässä kaaviossa todetaan. (Tutkimusta on kuitenkin myös kritisoitu metodologisesti kapeakatseiseksi.)

Vuorovaikutus verkossa onkin siis kliseitä käyttäen “kaksiteräinen miekka”. Se voi parhaimmillaan tehdä hyvää tai pahimmillaan vakavaa vahinkoa. Anonymiteetti tuntuu olevan bensaa liekkeihin, kun puhutaan vahingollisesta käyttäytymisestä, mutta joissain medioissa edes oman nimen ja kasvokuvan näyttäminen ei estä väkivaltaisen puheen julkituomista tai jopa suoraa uhkailua (joskus jopa aiheen tutkijoita kohtaan). Palatakseni uudelleen Kososen kirjoitukseen, jota hän jatkaa kasvokkaisten peruspalveluiden säilyttämisen puolesta puhumisella. En voisi olla enempää samaa mieltä, sillä vaikka tiettyjen palvelujen digitalisointi voi vähentää tuotantokustannuksia ja palkkakuluja runsaasti, ne voivat tuottaa vaikeuksia ja mielipahaa loppukäyttäjän päässä. Markkinointialalla onkin pitkään puhuttu panostamisesta asiakaspalveluun, myös verkossa. Kosonen käytti esimerkkinä pankkien asiakaspalvelua, joka on EPSI Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan vaikeuksissa: suomalaisten tyytyväisyys  onpankkeihin alhaisimmillaan 11 vuoteen. En ihmettele. Itsekin olen toivonut erinäisten pankkipalvelujen digitalisaatiota sen sijaan, että tarvitsisi aina konttorissa asioida. Toisaalta, kun konttorissa tulee käytyä, kaipaisin parempaa saavutettavuutta ja etenkin joustavampia kellonaikoja tapaamisille (eli ilta-aikoja). Kokonaisuudessaan internet ja digitalisaatio ovat muuttaneet jo ja tulevat muuttamaan vuorovaikutustapoja ja -kulttuuria. Kyse onkin enemmän siitä pysyvätkö kaikki kehityksessä mukana tasapuolisesti vai pääsevätkö ilkeilijät edelle ja muut jäävät kaipaamaan “vanhoja hyviä aikoja”?

Kansatieteen päivät 2012 ja oravan keskittymiskyky

Juna heiluttaa tutusti, kun VR vie minua Jyväskylään kahdeksi päiväksi Kansatieteen päiville. Puhun tänään iltapäivällä tutkimuksestani työryhmässä Verkkoetnografiat ja huomenna aamupäivällä olen puheenjohtajana Laura Hirven kera Modes of Making Ethnographies-työryhmässä. Kahteen päivään on mahdutettu 13 työryhmää ja kolme key note -luentoa, mikä on haastava kokemus sinänsä, sillä moni loistava paperi jää kuulematta ajan puutteen vuoksi. Eniten olen kuitenkin innoissani huomisaamun key note-luennosta, sillä George Marcus University of Californiasta (Irvine) on puhumassa aiheesta Experiments in Contemporary Ethnographic Research. Kyseisessä yliopistossa tehdään paljon laadukasta tutkimusta, puhumattakaan Tom Boellstorffin työstä virtuaalisen tutkimuksen saralla. Marcus saattaa mahdollisesti käsitellä paperissaan uutta käsitettä contemporary anthropology, joka on Philipp Buddkan lanseeraama termi. Suomeksi käännettynä termi olisi nykyantropologiaa tai nykyisyyden antropologiaa, jolloin se ei sulkisi ulos aiempien (mm. virtuaalisuuden, digitaalisen, e-) termien semanttisia ongelmia, jotka rajaavat tutkimusfokukset hyvin kapea-alaisiksi.

Amerikkalaiset tuntuvat muutoinkin olevan tutkimuksissaan paremmin ajan hermolla, kuin täällä Euroopassa, missä vasta kehitellään teoreettisia lähestymistapoja “tämän uuden teknologian” suhteen. Virtuaalisuuden ja teknologian tutkijana koen lievää huvittuneisuutta nimenomaan tuon “uutuuden” viehätyksen suhteen, sillä internetistä ja tietoteknologiasta puhuttaessa voisi mielestäni jo lopettaa sen uutuuden ja innovatiivisuuden korostamisen. Kyseessä on kuitenkin teknologia, joka on ollut käytössä laaja-alaisesti jo melkein kolmekymmentä vuotta. En voi olla miettimättä oliko puhelimen tai sähkön keksiminen yhtä suuri mullistus (ja vaikea hyväksyä?) kuin mitä internet ja tietokoneet ovat olleet.

Asenteessani on tiettyä etnosentrismiä havaittavissa, myönnän sen auliisti. Olen niin tottunut siihen, että informaatio on jatkuvasti saatavilla älypuhelimeni ja rakkaan läppärini avulla, että minun on vaikea ymmärtää sitä kokemusmaailmaa, joille ko. teknologiat eivät ole oleellinen tapa elää ja olla nykymaailmassa tutkijana. Olen jatkuvasti “kartalla”, kiinni kaikessa ja yhteydessä kaikkeen. Maailmani ei suinkaan kaadu, jos internet-yhteys yhtäkkiä katkeaa, mutta olen tietyllä tavalla kädetön ja jalaton. Nämä ovat työkalujani, joilla toimin ja muokkaan maailmaani sellaiseksi kuin sen haluan olevan.

Ironista sinänsä, että parhaat ajatukseni saan liikkeessä, liikkuvia maisemia ja hyöriviä ihmisiä tuijotellen. Ilman tietokoneen näyttöä ja sitä oravan keskittymiskykyä, joka selaimen välilehdillä pomppimisesta tulee.

Kesäseminaari 2011: Death and Dying in the Digital Age

CDAS Conference 2011

Death & Dying in the Digital Age

25 & 26 June 2011
Bath Royal Literary & Scientific Institute, Bath

Conference announcement and call for papers

2010 saw several international conferences on the subject of digital death, organised and attended by researchers in human-computer interaction (HCI) and design, with several articles published in HCI journals. The University of Bath’s Centre for Death & Society (CDAS) has extensive contacts in death studies, palliative & bereavement care, & the funeral industry, and is in a unique position to promote engagement between HCI/design research and death studies.

The 2011 CDAS summer conference will examine how new interactive digital technologies affect the social relationships of those who are dying, mourners, and descendents. 20 minute papers are invited from researchers in HCI, design, the social sciences and humanities; software developers and entrepreneurs; and the caring, funeral and memorial professions. Abstracts (up to 250 words) to be emailed to cdas@bath.ac.uk by 14 March 2011. Topics could include, but are not limited to:

  • Dying: Do digital communications change the experience of dying? Dying people and/or their carers can communicate bad news or regular updates to their friends by e-mail, Facebook etc: does this differ from letters, telephone calls, etc? Do dying people’s blogs make the experience of dying less private than their earlier print equivalents? Do such technologies erode the so-called taboo of death?
  • Mourning: How do social networking sites (SNSs) change the experience of mourning? What is the online experience of communicating with the dead? Of talking with other mourners about the dead? Do SNSs re-insert mourners into community, if so how? Do they change the 20c experience of grief as private? How are they evolving?
  • Digital inheritance: How are protocols developing for the following, and what evidence is there of practice so far? Digital wills; SNS policies re deceased members; digital archiving; digital archaeology; the mortality/immortality of digital data

The conference will be held in the centre of the world heritage city of Bath, in the amenable surroundings of the Bath Royal Literary & Scientific Institute (car park nearby, Bath Spa station 10 mins walk, Bristol Airport 1 hour). The cost, £45 for a single day, £80 for the weekend, includes lunch and refreshments. There will be opportunities to socialise over a drink (Friday evening) or meal (Saturday evening,). There is plentiful accommodation nearby, which delegates need to arrange for themselves

You can download a booking form here: Word formatPDF format

Please return to:

Centre for Death & Society
Department of Social and Policy Sciences
University of Bath
Bath
BA2 7AY

Please do not send credit/debit card details by email.

Contact us if you have any queries
Email: cdas@bath.ac.uk
Tel +44 (0)1225 386949.

All the links below are to external websites and will open in a new window.

Bath Royal Literary and Scientific Institute: Conference venue
City of Bath: Visit Bath website with details of accommodation, places to visit, how to get here etc.
Accommodation: The Visit Bath website has a range of accommodation and offer a room booking service free of charge
Hostels: There are a number of hostels in Bath which offer high quality, low budget accommodation
Bristol Airport: Approximately 1 hour away from Bath City Centre