Suunnitteluajattelu eli design thinking on prosessi ja kehitysmalli, jonka tavoitteena on luoda nopeita testattavia ideoita. Sitä käytetään tyypillisesti palvelumuotoilun perustana, jolloin prosessi voi jalkautua mihin tahansa online tai offline -palveluiden kehittämiseen.
Suunnitteluajattelun prosessi alkaa käyttäjien tarpeiden ja toiveiden empaattisesta ymmärryksestä, jota voidaan havainnoida, analysoida ja tutkia monella eri tapaa. Tämän jälkeen määritellään ongelma(t) ja kehityskohteet, joida lähdetään ideoimaan eteenpäin palveluiksi. Ideat luodaan prototyypeiksi ja niitä testataan kohderyhmään kuuluvilla käyttäjillä, jotta voidaan todeta a) toimivatko ideat eli onko alussa määritellyt ongelmat ratkaistavissa, b) mitä seuraavia kehitysaskeleita tarvitaan prototyypin kehittämisessä?
empathise > define > ideate > prototype > test
Prosessi toistetaan syklisesti niin usein kuin tarvitaan (tai projektin budjetti sallii).
Suunnitteluajattelua on myös kritisoitu runsaasti. Esimerkiksi Natasha Jen väittää, että suunnitteluajattelu on itseasiassa potaskaa (“bullshit”), sillä yllä esitetystä prosessista puuttuu kokonaan kriittinen näkökulma, joka on tärkeä osa suunnittelua (ja muotoilua ylipäätään).
Kritiikki on erinomaisen tärkeää, sillä se haastaa kysymään ovatko määritellyt ongelmat edes olennaisia ongelmia, onko niitä varten luotu ratkaisu tarpeeksi hyvä ja kenen näkökulmasta ongelma on itseasiassa edes tärkeä tai jopa tärkein. Kritiikki sparraa ja saa fokusoimaan tärkeimpään.
Antropologisesta näkökulmasta katsottuna nostaisin tässä kohtaa refleksiivisyyden merkityksen esille, jonka avulla antropologit määrittelevät oman itsensä suhteessa tutkittavaan ilmiöön tutkimuksen kaikissa vaiheissa – alussa, keskellä ja erityisesti lopussa.
Voidakseen määritellä oikeat ongelmat ja voidakseen olla empaattinen käyttäjiä kohtaan, tulee suunnittelijan (designerin) kyetä myös astua taaksepäin ja analysoida omaa asemaansa kyseiseen ilmiöön, toisin sanoen reflektoida.
Ilman oman itsen kriittistä havainnointia voi olla vaikea huomata miten oma näkökulma onkin keskittynyt tiettyyn asentoon. Meillä jokaisella on uniikki perspektiivi katsoa maailmaa, mutta meillä on myös paljon jaettua kokemusta ja ymmärrystä, eli toisin sanoen jaettua kulttuuria. Tämä jakaminen tekee itseasiassa usein sokeaksi, mikä johtaa vaarallisiin olettamuksiin.
Olettamuksia tehdään paljon erilaisissa suunnittelukonteksteissa, etenkin alkuvaiheessa. Ne näyttäytyvät usein esimerkiksi mutuiluna (“musta tuntuu että..”) tai vaikkapa oman lähipiirin kokemusten peilaamisena (“itseasiassa mun veli on juuri tuollainen”).
Tällöin ollaan hiukan vaarallisilla vesillä, sillä meistä jokainen kuuluu erilaisiin kokemusten kupliin, joiden törmäyttäminen voi olla vaikeaa ja joka voi pahimmillaan johtaa kognitiiviseen dissonanssiin. Kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa sitä kokemusta, kun keskenään ristiriitaisia asenteita, tunteita tai käyttäytymisiä riitelee keskenään. Ihminen pyrkii luontaisesti välttämään tätä ristiriitaisuuden kokemusta hakeutumalla ainoastaan sellaisten kokemusten ja sisältöjen pariin, jotka eivät aiheuta tätä ristiriitaa. Facebook on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, miten kognitiivista dissonanssia voi hillitä esimerkiksi hiljentämällä tiettyjä “kavereita”, jolloin heidän sisältönsä ei näy seinällä. Tällöin tapahtuu kupliintumista.
Antropologian perusolemukseen kuuluu noiden kuplien törmäyttäminen. Puhkaiseminen on vaikeaa ja törmäyttämiseen kuuluu omien ennakkokäsitysten ja oletusten kyseenalaistaminen. Se on tyypillisesti epämukavaa hommaa, sillä harva on jatkuvasti raadollisen rehellinen itselleen.
Yksi hyvin konkreettinen esimerkki törmäyttämisestä on yrittää havainnoida jotain täysin tuttua asiaa tai kokemusta kuin se tapahtuisi ensi kertaa. Muun muassa Ideon Tom Kelley on puhunut deja vu:n vastakohdasta eli vuja de-kokemuksesta. Vuja de perustuu siihen kristallinkirkkaaseen hetkeen, kun yhtäkkiä näkee tutun ja usein rutiininomaisen asian täysin uudella tavalla. Rutiininomaisuus ja automaatio tekevät usein sokeaksi innovaatioille (ns. low hanging fruits) ja ilmeisille kehityskohteille.
Kriittisen katseen omaaminen vaatii kuitenkin jatkuvaa reflektion harjoittamista, jotta vuja de -kokemuksia tulisi yhä useammin. Se on tietynlaista itsensä ja oman kokemuksen etäännyttämistä.
Antropologinen reflektointi lähtee aina tutkijan itsensä kriittisestä havainnoinnista. Voidakseen empaattisesti ymmärtää muita täytyy ensin ymmärtää omaa kokemusmaailmaansa ja – erityisesti – sen rajoitteita tai haavoittuvaisuutta. Esimerkiksi jos olen vegaani ja olen projektissa, jonka asiakkaana on liha- tai turkisteollisuuden asiakas. Olenko absoluuttisen varma, että maailmankuvani ei vaikuta tapaani empaattisesti ymmärtää kohderyhmää ja heidän ongelmiaan ja tarpeitaan? Vastaus on ei, mutta rehellisen reflektoinnin ja kokemuksen avulla vääristymää voi välttää parhaansa mukaan.
Lopuksi keräsin muutamia vinkkejä reflektiivisen ja kriittisen otteen harjoittamiseen palvelumuotoilussa (ja missä tahansa suunnitteluajatteluun perustuvassa työskentelyssä):
- Mitä olemme tekemässä ja miksi?
- Kenelle olemme tekemässä? Miksi juuri nämä ihmiset?
- Kuka on määritellyt kohderyhmän? Onko se oikeasti olemassa vai vain oletus?
- Onko palvelumuotoilutiimi tarpeeksi monimuotoinen?
- Pystytkö nopeasti nimeämään omat asenteesi ja arvosi, jotka vaikuttavat tapaasi hahmottaa maailmaa rajoittavasti?
****
Soveltavaa antropologiaa -blogisarja on tarkoitettu kenelle tahansa palvelumuotoilusta, design-antropologiasta ja laadullisista menetelmistä kiinnostuneelle. Tutustu myös sarjan edellisiin osiin:
1. Miten oma persoonasi vaikuttaa tutkimukseesi?
2. Seksikäs etnografia ja palvelumuotoilu