Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Advertisements

New beginnings

There’s something slightly magical about autumn. The crispness of air, blushing of trees and the falling leaves always remind me of the beginning of the school year – my absolute favourite time of the year – when everything was new and full of anticipation. I absolutely loved the smell of new school books, buying new pencils and other school stuff. At the university I am always a little jealous for the first year students, since they have all the wonderful things just ahead of them. My time in Jyväskylä University was the best years I have had and it also determined so many of my future relationships.

1st of January doesn’t really have this “new beginnings” sensation for me, but it is 1st of September, the official end of summer – although the past few years the summer in Finland has left us waiting and it lingers on longer than the calendar actually says.

It is also autumn, that usually brings new beginnings at work. At university the school year is still the same (might explain my career choice), and this year autumn also brought me into a new country. I was invited as a visiting research scholar to the University of Stockholm already some time ago, but my graduation and funding resources were delaying my visit in Existential Research programme. I will be traveling back and forth in two or three week periods until January 2016, which allows me to keep my teaching and lecturing commitments both back home as well as benefit from the visit in Sweden.

Day after tomorrow it will be the final day of my first visit here and so far I have been enjoying myself like a terrier with a new tennis ball. Coming from Finland to Stockholm does not cause a big culture shock, since the language is already quite familiar, the city is more than just familiar and the Swedish culture altogether is so welcoming. I also had the pleasure of staying with a lovely family with pets, which has helped immensely missing my two pups who – despite our efforts – do not seem to understand my voice via Skype.

I am extremely happy for this opportunity to be “abroad” but not weeks or months in a row, since it is difficult to be away from your family and home, despite how much the visit is benefiting your research (career). Many big funding associations in Finland are encouraging (and partly forcing) researchers to add long-term international visits in research plans, which in some cases might be very good, but the associations do not seem to understand that some of us have families and spouses who are forced to stay home. For some being away from your loved ones might not be difficult, but for me it is very unconfortable and in a long term it also directly affects my work. This practice just is something that never seizes to amaze me.

Nevertheless, I am really looking forward the following months, since this arrangement is just absolutely perfect. I have the pleasure of working with talented and amazing people, which have the same research interest that I have, and it is a great opportunity to engage ideas about digital death, mourning rituals, hate and all that “happy stuff”. The past two weeks I have also taught a master’s class about internet ethnography and teaching is just what I would love to do more. The moment when the face of your student lights up, when they realise something and they go “aHA! Now I get it!”, that is what motivates to me to teach.

How to follow my blog? / Miten voit seurata blogiani?

I got a message some time ago from a person who recommended I would create a Facebook page for this blog, so it would be easier to discuss and follow. It seems that commenting blogs is not as straightforward as commenting in Facebook (or in Twitter for that matter), which is why – drums – you can now Like and Follow in:

Facebook – Bits in the Space

Bloglovin´ (can’t add a widget yet, they don’t support WordPress)

my Twitter account

or via email (check the sidebar)

I’m hoping to start posting more, especially when I will be visiting Stockholm from September onwards as a visiting scholar in Existential Terrains project.

____

Ja samma på finska, eli sain jokin aika viestiä, että blogiani olisi miellyttävämpi seurata ja kommentoida Facebookissa. Aiemmin olen jakanut postauksia vain omille Facebook-ystävilleni, mutta koska olen tarkka siitä kenet hyväksyn kaverikseni, tein julkisen sivun myös. Keskustelua on tullut muutoinkin enemmän Twitterin puolella, minkä vuoksi mielelläni tarjoan monta eri vaihtoehtoa blogini seuraamiselle.

Facebook – Bits in the Space

Bloglovin´ (en voi lisätä vimpainta sivupalkkiin, koska Bloglovin’ ei tue WordPressiä)

Twitter tilini

tai sähköpostitse (sivupalkissa on tilauslomake)

Yritän parhaani mukaan aktivoitua enemmän bloggauksessa. Monesti haluaisin jakaa linkkejä varsinaisen postauksen sijaan ja nyt voin tehdä sen myös Facebookissa. Etenkin ensi syyskuusta alkaen pyrin lisäämään bloggaamista, sillä olen vierailevana tutkijana Tukholman yliopistossa Existential Terrains projektissa koko syksyn.

Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen.

Minulla on siihen ristiriitainen suhde. Toisaalta sana merkitsee maailmojen luomista ja oven avaamista jonnekin toiseen ulottuvuuteen, vaatekaappia Narniaan, jäniksenkoloa, tähtipölyä Mikä-Mikä-Maahan. Se on ollut se tapa, millä olen lapsuudesta saakka jäsentänyt omaa maailmaani ja kokemuksiani siinä. Lukutoukkana haaveilin myös pitkään ensisijaisesti kirjailijaksi tulemisesta, ja kunnianhimoisena varhaisteininä jätinkin ensimmäisen fiktiokäsikirjoituksen Otavalle varhaiskypsässä 13-vuoden iässä. Käsikirjoitus ei mennyt kustannustoimittajan seulasta lävitse, mutta sain takaisin ystävällisen ja rohkaisevan kirjeen, jossa kehoitettiin jatkamaan ja kehittämään ilmaisua.

Writing a book is learning to be patient

Sittemmin niin fyysiseen kuin virtuaalisen pöytälaatikkoon kertyi sivukaupalla novelleja ja runoja, esseitä ja muita tekstejä, joissa kokeilin mahdollisimman laajasti erilaisia tyylilajeja. Luin kirjallisten esikuvieni tekstejä kuin piru raamattua ja yritin oppia ne tarinankerronan tekniikat, joilla saatiin lukija koukuttumaan ja teksti soljumaan. Kehitin systemaattisesti omaa ilmaisuani ja yritin löytää oman tapani kirjoittaa.

Yliopistossa tämä kaikki kuitenkin tyrehtyi, sillä suurin osa kirjalliselle ilmaisulle varatusta ajasta meni opiskelutöihin. Satunnaisesti kirjoitin puhekielistä blogia, mutta nimimerkin takaa ja päiväkirjamaisesti elämäjulkaisten. Maisteriopinnoissa upotin itseni pro gradu -työn kirjoittamiseen ja sen jälkeen kuvioon tuli väitöskirja, joka viimeistään iski viimeisen naulan luovan kirjoittamisen arkkuun.

IMG_0674

Kirjoittamisesta tuli työtä.

Aiemmin sivumäärä tuntui aina hyvin merkitykselliseltä saavutukselta. Se tuntui hurjalta ajatella, että minä itse olen kirjoittanut nuo kaikki kolmekymmentä tai sata sivua. Tai kaksi ja puoli sataa sivua. Ne ovat minun sanojani ja ajatuksiani, tosin sivuten myös toisten kirjoittajien, tutkijoiden, ajatuksia. Mutta se ei enää ole tuntunut samalla tavalla tärkeältä, merkitykseltä, kuin aiempi kirjoittaminen. Kun kirjoittaminen oli vielä mielikuvituksen ruokkimista, kaukana teknisistä rajoitteista, ja muodollisuuksista.

image2

Alku – keskikohta – loppu.

Myös akateemisella artikkelilla on vastaava runko. Erityisesti humanistisissa tieteissä kielellinen ilmaisu on akateemisessa kirjoittamisessakin tärkeää, sen sijaan, että käyttäisi rivejä mahdollisimman laajan lähdeviitekirjaston esittelemiseen. Mutta kun kirjoittamisesta on tullut osa työtä, ja hyvin keskeinen osa sitä, siitä on tullut myös monella tapaa vaikeampaa. Kun kirjoittaminen on luovaa ja inspiraatiokeskeistä, ei tekstiä määrällisesti välttämättä synny kovin paljon, mutta sen tuottaminen on eri tavalla “hyvää fiilistä”. Moni ammattikirjoittajakin ylläpitää tiettyjä rutiineja, kuten aamun ensituntien aikana ahkerointia ja iltapäivällä editointia. Samaan tapaan olen myös tutkijana yrittänyt rakentaa vastaavia rutiineja. Houkutella niitä sanoja esille ja systemaattisesti yrittää ylittää itseasettamiani esteitä ja “valkoisen paperin kammoa”. Pomodoro-tekniikka, SelfControl-sovellukset ja muuta kikkailut toimivat myös niinä päivinä, kun joutuu olemaan keskimääräistä ankarampi itselleen.

image1

Tiedän jo aika tarkkaan omat tehokkaat päivärutiinini, ja kun joinain päivinä se ajatus ei vain kulje, ja tekstiä ei vain synny, sen on annettava olla. Lenkki koirien kanssa, tiskaaminen, puutarhatyöt (kitkemisen valtava voima!) ja puolison tai kollegan kanssa keskusteleminen avaavat monesti isommatkin lukot.

Mutta onkohan sitä samaa kirjoittamisen taianomaista tuntua enää mahdollista tavoittaa? Onko sinulla hyväksi todettuja tekniikoita?

Kriisiseminaarista avoimeen tieteen tutkimusetiikkaan – tutkija panelistina

Kiireinen viikko takana. Maanantaina olin asiantuntijapaneelissa Turvallisuuskomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä Henkisen kriisinkestävyyden seminaarissa. Aiheena oli “Median merkitys kriisissä” ja keskustelemassa oli itseni lisäksi myös YLEn vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen, sekä valtioneuvoston kanslian viestintäjohtaja Markku Mantila.

Alustimme kukin oman puheemme lyhyesti ja käsiohjelmissa oli jaettuna laajemmat 4000 merkin puheenvuorot. Itse luonnollisesti keskityin omasta näkökulmasta mediaan teknologian ja internetin näkökulmasta, sekä miten esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä kriisiä voidaan purkaa verkkoteknologioiden avulla. Yleisöstä nousi myös kiinnostavia näkökulmia verkkovihasta, trolleista, medialukutaidosta sekä viestinnän monikanavaisuudesta. Keskustelimme myös auktoriteetin merkityksestä, eli siitä, kuka viestii missä, milloin ja kenelle kriisin hetkellä.

Tänään puolestani olin mukana ATT-hankkeen Avoimen tieteen areenalla, joka järjestettiin Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen tiloissa Minerva-aukiolla. Tavoitteena oli keskustella avoimesta tieteestä, avoimista tutkimusaineistoista sekä tutkimuseettisistä kysymyksistä monilta eri näkökanteilta. Panelisteiksi oli valittu mielestäni todella kiinnostava otos eri tieteenaloja:

  • Anna Haverinen, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopiston Porin yksikkö
  • Karoliina Honkala, kemia, Jyväskylän yliopisto
  • Veronika Laippala, kielitieteet, Turun yliopisto
  • Jussi Paananen, biolääketiede, Itä-Suomen yliopisto
  • Sami Pihlström, filosofia, Helsingin yliopisto
  • Ilpo Vattulainen, biologinen fysiikka, Tampereen teknillinen yliopisto

Alustimme jokainen keskustelua kymmenisen minuuttia, ja vaikka etukäteen olin pähkäillyt riittääkö minulla sanottavaa, huomasin videolta, että olin tehokkaasti papattanut melkein tasan kymmenen minuuttia (ks. kohta 35.10-45.00). Meille oli etukäteen annettu kysymykset, joita pohtia ja itse sain pureskeltavaksi kysymyksen tutkimusaineistojen kaupallisuudesta eli onko kaupallisuus ja kaupallinen käyttäjäseuranta elimellinen osa verkkoa, ja miten tutkia eri aineistoja verkossa eettisesti.

Kollegani Sari Östman ja Riikka Turtiainen ovat luoneet seuraavan tutkijan eettisen huoneentaulun, jota mainostinkin omassa puheessani. Tätä taulua voi käyttää työkaluna, kun määrittelee tutkimuksen alussa, sen aikana ja tutkimuksen päätteeksi eettisiä näkökulmia.

Tutkijan eettinen huoneentaulu (Turtiainen & Östman 2013)
Kuvakaappaus Turtiaisen (2013, 43) väitöskirjasta: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85069/diss2012Turtiainen.pdf?sequence=1

Korostin myös omassa puheessani kontekstuaalisuuden merkitystä eli sitä, kuinka verkkotutkimuksessa (erityisesti) aiheen valinta ratkaisee eettisyyden asteen. Tutkimuseettisistä, tekijänoikeudellisista ja henkilötietosuojalain määritelmistä huolimatta esimerkiksi itse pyysin aina tutkimusluvan, vaikka aineisto (esim. muistoblogi) olisi ollut julkisesti saatavilla. Koin sen osaksi vastuullista lähestymistapaa sekä intiimin ja herkän aiheen kunnioittamista. Varsinkin semi-julkisissa verkkotiloissa, kuten Facebookissa, moni unohtaa kirjoittavansa vaikkapa täysin julkiseen ryhmään. Tällöin mielestäni ryhmän perustajalla ja jäsenillä oli oikeus kieltää havainnointini. Usein sainkin vastaukseksi nimittäin “tätä ei ole tarkoitettu tutkimuskäyttöön, vaan meidän läheisen suremiseen ja muistelemiseen”.

Tutkimusaineistojen avoimuus ja open access oli kiinnostava näkökulma myös. Omalla alallani en ole esimerkiksi vielä törmännyt siihen, että kirjoittajan pitäisi itse maksaa open access julkaisulle oman artikkelinsa julkaisemisesta, mutta ilmeisesti joillain aloilla tämä alkaa olla jo valitettava käytäntö. Valitettava sen vuoksi, että esimerkiksi apurahatutkijoille monen sadan tai jopa tuhannen euron maksu on aivan liian iso kynnys. Thanatoksen toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä (ja lehden perustajajäsenenä) emme ole toimituskunnassa joutuneet vielä vastaavien kysymysten eteen, mutta meidän arkistomme ei olekaan (vielä) niin massivinen, että joutuisimme sen vuoksi miettimään kustannuskysymyksiä samalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavia keskusteluja tällä viikolla ja Twitter-tilini onkin sauhunnut. Kiinnostavilla ja antoisilla tapahtumilla on kuitenkin sivuvaikutuksensa, sillä artikkelin deadline vilkkuu kuun lopussa, ja sen vuoksi joudun paiskimaan töitä viikonloppunakin. Mutta mikäpäs kotikonttorin terassilla on nakutellessa, kun kelit suosivat ja kahvia riittää.

Akateemisesta rintamakarkuruudesta ja työssä jaksamisesta

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää Microsoftin ja Työterveyslaitoksen alulle panemana, jolloin tarkoituksena on niin kehittää kuin haastaa perinteisiä käsityksiä johtajuudesta ja itseohjautuvasta työskentelystä. Tutkijalle tämähän on jo niin tuttua kauraa, että tuntuu hassulta että moista varten tarvitaan ihan oma lanseerattu päivä ja herkulliset nettisivut asiaa varten. Tutkimusmaailmassa ei juurikaan kellokorttia tarvita (eikä tulisi tarvita) eikä se monen muunkaan mielestä ole työtä edistävä vempain, sillä tutkimus itsessään tapahtuu myös työajan ulkopuolella, alitajunnassa, ja joskus jopa keskellä yötä valvoessa, “vartin verran murehtiessa“. Tutkimusta tehdään työmatkalla, illalla koirien kanssa puuhaillessa ja sunnuntaisin, kun puolison silmä välttää (“mä katson nää artikkelit vaan ihan nopeesti..”).

Laulun sanoja jatkaakseni olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut niin väitöskirjaprojektissa kuin useissa työsuhteissa aiemminkin saanut olla “itseni herra“. Itseohjautuva työ ei pelkästään anna vastuuta, mutta myös opettaa ottamaan vastuuta. Työsuhteissa, joissa olen saanut itse päättää, suunnitella ja organisoida työtehtäviäni, olen ollut myös työhöni kaikista sitoutunein. Pääpiirteittäin tilanne tutkimustyössä pitäisi silloin olla kohdallaan, etenkin apurahalla, vai onko?

Aiheesta on keskustelu viime aikoina runsaasti. Kielentutkija Janne Saarikivi kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja (HS 8.9.2014) tyytymättömyydestään ja väsymyksestään yliopistoon työnantajana. Saarikivi väsyi siihen pisteeseen, että päätti lähteä.

Kun viimeksi olin tutkija, sain hoitaakseni määräaikaisen professuurin, “tutkimusansioilla”, kuten sanotaan. Ajattelin, että nyt näytän, mitä osaan. Se ei onnistunut. Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Myös Tiedemies on kirjoittanut useasti samasta aiheesta. Ennen väitöstä jatko-opiskelijalla on – opiskelijakollegani Anne Holapan Facebook kirjoitusta lainaten – kuherruskuukausi meneillään, jolloin tutkimustyö voi olla juuri niin ihanaa kuin on kuvitellut sen olevankin. Itse vastaanotin tutkintotodistukseni viime viikolla ja katsellessani sitä arvokasta paperinpalasta, tajusin ettei se tuonutkaan sitä tyydytystä siinä mittakaavassa mitä toivoin sen tekevän. Tajusin, että “tämä ei lopu tähän”. Akateeminen maailma ei anna sen loppua, sillä se paperinpalanen ei riitä. Minä en edelleenkään riitä.

Ulkopuolinen maailma, eli se, jota yliopisto ei hallinnoi, katselee tohtorintutkinnon suorittanutta arvostuksella ja kunnioituksella. “Vau, sähän oot kohta sitten professori!” jotkut hihkaisevat. Tuore väittelijä sen sijaan laskee katseensa alakuloisena maahan ja huokaisee, sillä akateemisen maailman silmissä tuore väittelijä, tuore tohtori, ei vielä ole yhtään mitään. “Nuori tutkija” tituleeraa Akatemia, ja ollakseen jotain tulee tutkijan pätevöittää itsensä julkaisuilla ja kansainvälisillä yhteistöillä, puhumattakaan rahoituksen saamisella, vähintään dosentiksi. “Varttunut tutkija” on nimeke, jota käytetään vielä jonkin verran työnhakuilmoituksissa, Akatemia sentään luopui ko. nimekkeen rahoitusmallista vuonna 2009, vaikka se näkyy edelleen heidän rahoituspäätöksissään taustalla. Nyt painavat kupissa osaaminen, aihe ja budjetti.

Yliopisto on älykkäiden ihmisten yhteisöksi typerä organisaatio. Jos it-yritys rekrytoi kovapalkkaisen koodaajan, he panevat hänet koodaamaan. Mutta tutkijakoulutuksen saaneet kovapalkkaiset professorit tutkivat vain vähän. Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

Saarikivi on oikeassa. Tutkimustyöhön on sisällytetty nykyään niin paljon byrokratiaa ja jopa apurahatutkija joutuu tekemään niin paljon kaikkea muuta, josta ei itseasiassa saa palkkaa lainkaan, mutta joka mahdollisesti edistää hänen tulevaisuuttaan väitösprojektin aikana ja sen jälkeen. Täytyy verkostoitua (kansainvälisesti tottakai) mahdollisimman kattavasti, julkaista mahdollisimman paljon (monografia ei ole tekosyy), kuulua oman tutkimusalueensa järjestöihin, organisoida seminaareja ja konferensseja, opettaa ja luennoida, raportoida ja suunnitella, ja tehdä niitä (lisää valinnainen alatyylinen ilmaisu) apurahahakemuksia. Kaikki tämä jää näkymättömiin muulta maailmalta, joka kuvittelee tutkijan tutkivan. Päivät pitkät.

Etenkin näin syksyisin (ja keväällä sitten uudelleen) tutkijalta menee leijonaosa työpäivistä apurahahakemusten laatimiseen. Jos hyvin käy, voi samaa pohjaa käyttää copy-pastella uudelleen. Aina ei kuitenkaan käy. Täytyy budjetoida, verkostoida, kisutella kutsukirjeitä ulkomailta mahdollisimman monta (“we welcome you as a visiting researcher..”) ja arvioida millä ilveellä jaksaisi itse sitten myöhemmin jos ja kun se raha saapuu, asua ulkomailla kuukaudesta aina vuoteen asti. Miten saada perhe mukaan tai voiko edes perhe lähteä? Mites koirat? Mites asunto? Suurin osa rahoittajista vaatii kuitenkin “kansainvälistymissuunnitelmaa”, johon konferenssimatkoja ei lasketa (vaikka ne ovat usein kaikista tehokkaimpia). Oma tutkimukseni on syntynyt parhaimmillaan ja tehokkaimmillaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä, rutiinien avulla. Ulkomaille muuttaminen rikkoo ja pirstouttaa kaiken tämän pieniksi siruiksi. *kokemuksen syvä rintaääni*

Tiedemies kiteyttää hienosti:

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä “palkitaan” siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Jenny Kangasvuo tuo esille blogikirjoituksessaan myös väitöskirjan aikana syntyvän ahdistuksen, kun jatko-opiskelija herää siihen happamaan todellisuuteen ettei yliopistoura ole mikään itsestäänselvyys, vaan lottovoitto, joka ehkä ansaitaan kivun ja kärsimyksen kautta:

Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%.

Tieteentekijöiden liiton luvut ovat karmivia.

Nyt varmasti herää lukijalla kysymys, että mitäs minä sitten aion tehdä? Loikkaanko yliopistolta pois (rintamakarkuri!), jäänkö poterooni sotimaan byrokratiaa vastaan vai koulutanko itseni uudelleen ammattiin, joka ei ehkä söisi sisältä päin näin paljon? (Ammattikouluun, yes, no, maybe?) Valitettavasti erittäin kirjavan CV:ni ja 15-vuotinaana aloitetun työssäkäynnin ansiosta tiedän, että jokainen työ syö sisältä yhtä lailla. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Olen parikymppisestä alkaen haaveillut pääseväni tekemään työtä, joka ei aamuisin ottaisi päähän kuin 0-40%. Siinä vaiheessa, kun lähestytään 50% tai mennään reippaasti sen yli, ei olla oikeilla jäljillä. Don’t get me wrong, rakastan tutkimustyötä. Silloin kun on aikaa tehdä sitä tutkimusta. Antropologi minussa tosin tekee (osallistuvaa) havainnointia koko ajan. Sitä ei vain saa pois päältä. Arvioin, mittaan, pohdin, mietin ja arvuuttelen ihmisen (kulttuurista) käyttäytymistä jatkuvasti. Bussissa, ravintolassa, kotona, lomamatkalla (etenkin ulkomailla!), ruokapöydässä, urheillessa.. Olen kiinnostunut ihmisestä (ja teknologiasta). Siksi toivonkin, että pääsisin tekemään työtä, missä pääsen kutittelemaan tätä kiinnostusta ihanalla tavalla. Aika näyttää mistä löydän tuollaisen paikan.