Akateemisesta rintamakarkuruudesta ja työssä jaksamisesta

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää Microsoftin ja Työterveyslaitoksen alulle panemana, jolloin tarkoituksena on niin kehittää kuin haastaa perinteisiä käsityksiä johtajuudesta ja itseohjautuvasta työskentelystä. Tutkijalle tämähän on jo niin tuttua kauraa, että tuntuu hassulta että moista varten tarvitaan ihan oma lanseerattu päivä ja herkulliset nettisivut asiaa varten. Tutkimusmaailmassa ei juurikaan kellokorttia tarvita (eikä tulisi tarvita) eikä se monen muunkaan mielestä ole työtä edistävä vempain, sillä tutkimus itsessään tapahtuu myös työajan ulkopuolella, alitajunnassa, ja joskus jopa keskellä yötä valvoessa, “vartin verran murehtiessa“. Tutkimusta tehdään työmatkalla, illalla koirien kanssa puuhaillessa ja sunnuntaisin, kun puolison silmä välttää (“mä katson nää artikkelit vaan ihan nopeesti..”).

Laulun sanoja jatkaakseni olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut niin väitöskirjaprojektissa kuin useissa työsuhteissa aiemminkin saanut olla “itseni herra“. Itseohjautuva työ ei pelkästään anna vastuuta, mutta myös opettaa ottamaan vastuuta. Työsuhteissa, joissa olen saanut itse päättää, suunnitella ja organisoida työtehtäviäni, olen ollut myös työhöni kaikista sitoutunein. Pääpiirteittäin tilanne tutkimustyössä pitäisi silloin olla kohdallaan, etenkin apurahalla, vai onko?

Aiheesta on keskustelu viime aikoina runsaasti. Kielentutkija Janne Saarikivi kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja (HS 8.9.2014) tyytymättömyydestään ja väsymyksestään yliopistoon työnantajana. Saarikivi väsyi siihen pisteeseen, että päätti lähteä.

Kun viimeksi olin tutkija, sain hoitaakseni määräaikaisen professuurin, “tutkimusansioilla”, kuten sanotaan. Ajattelin, että nyt näytän, mitä osaan. Se ei onnistunut. Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Myös Tiedemies on kirjoittanut useasti samasta aiheesta. Ennen väitöstä jatko-opiskelijalla on – opiskelijakollegani Anne Holapan Facebook kirjoitusta lainaten – kuherruskuukausi meneillään, jolloin tutkimustyö voi olla juuri niin ihanaa kuin on kuvitellut sen olevankin. Itse vastaanotin tutkintotodistukseni viime viikolla ja katsellessani sitä arvokasta paperinpalasta, tajusin ettei se tuonutkaan sitä tyydytystä siinä mittakaavassa mitä toivoin sen tekevän. Tajusin, että “tämä ei lopu tähän”. Akateeminen maailma ei anna sen loppua, sillä se paperinpalanen ei riitä. Minä en edelleenkään riitä.

Ulkopuolinen maailma, eli se, jota yliopisto ei hallinnoi, katselee tohtorintutkinnon suorittanutta arvostuksella ja kunnioituksella. “Vau, sähän oot kohta sitten professori!” jotkut hihkaisevat. Tuore väittelijä sen sijaan laskee katseensa alakuloisena maahan ja huokaisee, sillä akateemisen maailman silmissä tuore väittelijä, tuore tohtori, ei vielä ole yhtään mitään. “Nuori tutkija” tituleeraa Akatemia, ja ollakseen jotain tulee tutkijan pätevöittää itsensä julkaisuilla ja kansainvälisillä yhteistöillä, puhumattakaan rahoituksen saamisella, vähintään dosentiksi. “Varttunut tutkija” on nimeke, jota käytetään vielä jonkin verran työnhakuilmoituksissa, Akatemia sentään luopui ko. nimekkeen rahoitusmallista vuonna 2009, vaikka se näkyy edelleen heidän rahoituspäätöksissään taustalla. Nyt painavat kupissa osaaminen, aihe ja budjetti.

Yliopisto on älykkäiden ihmisten yhteisöksi typerä organisaatio. Jos it-yritys rekrytoi kovapalkkaisen koodaajan, he panevat hänet koodaamaan. Mutta tutkijakoulutuksen saaneet kovapalkkaiset professorit tutkivat vain vähän. Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

Saarikivi on oikeassa. Tutkimustyöhön on sisällytetty nykyään niin paljon byrokratiaa ja jopa apurahatutkija joutuu tekemään niin paljon kaikkea muuta, josta ei itseasiassa saa palkkaa lainkaan, mutta joka mahdollisesti edistää hänen tulevaisuuttaan väitösprojektin aikana ja sen jälkeen. Täytyy verkostoitua (kansainvälisesti tottakai) mahdollisimman kattavasti, julkaista mahdollisimman paljon (monografia ei ole tekosyy), kuulua oman tutkimusalueensa järjestöihin, organisoida seminaareja ja konferensseja, opettaa ja luennoida, raportoida ja suunnitella, ja tehdä niitä (lisää valinnainen alatyylinen ilmaisu) apurahahakemuksia. Kaikki tämä jää näkymättömiin muulta maailmalta, joka kuvittelee tutkijan tutkivan. Päivät pitkät.

Etenkin näin syksyisin (ja keväällä sitten uudelleen) tutkijalta menee leijonaosa työpäivistä apurahahakemusten laatimiseen. Jos hyvin käy, voi samaa pohjaa käyttää copy-pastella uudelleen. Aina ei kuitenkaan käy. Täytyy budjetoida, verkostoida, kisutella kutsukirjeitä ulkomailta mahdollisimman monta (“we welcome you as a visiting researcher..”) ja arvioida millä ilveellä jaksaisi itse sitten myöhemmin jos ja kun se raha saapuu, asua ulkomailla kuukaudesta aina vuoteen asti. Miten saada perhe mukaan tai voiko edes perhe lähteä? Mites koirat? Mites asunto? Suurin osa rahoittajista vaatii kuitenkin “kansainvälistymissuunnitelmaa”, johon konferenssimatkoja ei lasketa (vaikka ne ovat usein kaikista tehokkaimpia). Oma tutkimukseni on syntynyt parhaimmillaan ja tehokkaimmillaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä, rutiinien avulla. Ulkomaille muuttaminen rikkoo ja pirstouttaa kaiken tämän pieniksi siruiksi. *kokemuksen syvä rintaääni*

Tiedemies kiteyttää hienosti:

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä “palkitaan” siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Jenny Kangasvuo tuo esille blogikirjoituksessaan myös väitöskirjan aikana syntyvän ahdistuksen, kun jatko-opiskelija herää siihen happamaan todellisuuteen ettei yliopistoura ole mikään itsestäänselvyys, vaan lottovoitto, joka ehkä ansaitaan kivun ja kärsimyksen kautta:

Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%.

Tieteentekijöiden liiton luvut ovat karmivia.

Nyt varmasti herää lukijalla kysymys, että mitäs minä sitten aion tehdä? Loikkaanko yliopistolta pois (rintamakarkuri!), jäänkö poterooni sotimaan byrokratiaa vastaan vai koulutanko itseni uudelleen ammattiin, joka ei ehkä söisi sisältä päin näin paljon? (Ammattikouluun, yes, no, maybe?) Valitettavasti erittäin kirjavan CV:ni ja 15-vuotinaana aloitetun työssäkäynnin ansiosta tiedän, että jokainen työ syö sisältä yhtä lailla. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Olen parikymppisestä alkaen haaveillut pääseväni tekemään työtä, joka ei aamuisin ottaisi päähän kuin 0-40%. Siinä vaiheessa, kun lähestytään 50% tai mennään reippaasti sen yli, ei olla oikeilla jäljillä. Don’t get me wrong, rakastan tutkimustyötä. Silloin kun on aikaa tehdä sitä tutkimusta. Antropologi minussa tosin tekee (osallistuvaa) havainnointia koko ajan. Sitä ei vain saa pois päältä. Arvioin, mittaan, pohdin, mietin ja arvuuttelen ihmisen (kulttuurista) käyttäytymistä jatkuvasti. Bussissa, ravintolassa, kotona, lomamatkalla (etenkin ulkomailla!), ruokapöydässä, urheillessa.. Olen kiinnostunut ihmisestä (ja teknologiasta). Siksi toivonkin, että pääsisin tekemään työtä, missä pääsen kutittelemaan tätä kiinnostusta ihanalla tavalla. Aika näyttää mistä löydän tuollaisen paikan.

Advertisements

London diaries: Keeping busy

October sneaked up on me behind the corner. It has been over a month now here in London and I haven’t posted anything here even once! I’ve been mostly writing or micro-blogging in my Facebook account – in Finnish and to certain people only – which might have been the reason I haven’t felt necessary to open this place to any feelings and discussion about what has happened here so far.

Shortly, not much. September was a bit of a waste, since the classes started this week and I wasn’t aware of the lack of things to attend in September. Mostly I focused on learning how to get around the city and its massive transportation system. Helsinki seems like a small village compared to this place which is occupied by 8 million people. (note: the population of Finland is around 5 million.)

The spare time has been good though, since I’ve manage to start the actual writing process of my thesis. I use HeiaHeia.com to track up my exercises and I figured it would be wise to do the same with my writing as well. It’s good to keep up how many pages I’ve actually manage to write something, even if it’s just rough drafts or notes, it is still something. For example, during the last two weeks in September I tried to write at least half an hour every day (which can lead to writing even hours) and I manage to achieve 20 pages of raw text in couple of chapters. It was even better than I imagined! With my attention span it’s pretty good. The Finnish Death Studies Association takes a lot of my time at the moment, though, since I’m the secretary and organizing the associations web journal Thanatos as well.

Also the classes started this week and I’m attending a few reading groups which are so far proven to be very useful. October is also a busy month because I have to apply for funding next year as well. This week I haven’t had a chance to write anything, but I’m trying not to be that hard on myself about it, since I should concentrate on the possibilities what UCL and being here in general provides me.

Apu(a)rahoja ja apura(u)hoja

Sieltähän se napsahti, uusi apuraha tälle vuodelle. Valtava kivi vierähti sydämeltä, vanne lakkasi kiristämästä päätä ja niin edelleen (lisää sopiva vertauskuva).

Matkaoppaiden mainoksesta lainaten tämän työn “suola ja arsenikki” on nimenomaan apurahojen hakeminen. Sitä tieten tahtoen asettaa itsensä neljäksi vuodeksi asemaan, joka vastaa vuoden mittaisia pätkätyösuhteita. Joka vuosi joutuu käyttämään päiviä ellei jopa viikkoja työajastaan siihen, että anoo ja hakee lakki kourassa rahoitusta tutkimukselleen. Kuukausittain käteen jäävä summa on pieni, mutta kaipa se näin lapsettomalle ei-keskusta-asunnosta-haaveilevalle on riittävä. Vähän juustoa sen leivän päälle. Kurkkuakin, mutta ei kotimaista sentään.

Moni myös ihmettelee miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti tehdä tällaista työtä, jossa rahallinen epävarmuus syö jatkuvasti motivaatiota. Ihmettelenhän sitä minäkin, kun tulostelen hakemuksia, liitteitä, suorituksia ja otteita. Rustaan allekirjoitukset sydänverellä.

Toisaalta tämä vapaus on juuri sitä mitä työltäni haluan. Kotikonttorissani ei ole kellokorttia, vaan töitä tehdään välillä vuorokauden ajasta riippumatta. Eilen heräsin neljän jälkeen aamulla tekemään Second Life-haastattelua (Second Lifen aikavyöhyke kulkee San Fransiscon ajassa, joka on -10h Suomen ajasta). Myöhemmin päivällä otin univajeen kiinni päikkäreillä.

Saan tehdä sitä mitä haluan missä haluan ja miten haluan. Itsepäiselle ja “minä ite”-ihmiselle tällainen on nannaa. Ehtii sitä kellokorttia leimailla myöhemminkin! Voi olla kuitenkin, että symbioottiseksi muodostuva suhteeni armaaseen läppäriini herättää närää huushollin toisessa osapuolessa. Tämä on tietenkin vain empiirisesti vielä testaamaton hypoteesi.