Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Advertisements

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi. 

Call for Papers: Thanatos vol. 5 1/2016

(see in English below)

Thanatos on Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n vertaisarvioitu, monialainen ja tieteellinen open access verkkolehti, joka ilmestyy kaksi kertaa vuodessa. Kevään 2016 numero on avoin numero, johon pyydämme nyt tieteellisiä artikkelikäsikirjoituksia, katsauksiasekä tutkimusraportteja. Thanatos julkaisee myös lyhyempiä tekstejä, kuten esseitä, kirja- ja elokuva-arvioita, kolumneja sekä haastatteluita, jotka liittyvät kuolemantutkimuksen alaan tai sen eri ilmiöihin.

Ensisijaisena julkaisukielenä on suomi, mutta käsikirjoituksia otetaan vastaan myös ruotsin ja englannin kielellä. Kielentarkistuskulut ovat kirjoittajan vastuulla. Käytämme artikkeleiden toimitustyössä ulkopuolisia asiantuntijoita (refereitä). Thanatoksella on Julkaisufoorumin luokitus numero 1.

Thanatos pyrkii edistämään kuolemantutkimuksen eri alojen välistä vuoropuhelua tuomalla mahdollisuuden poikkitieteelliseen keskusteluun. Julkaisemme laadukkaita tutkimusartikkeleita sekä ajankohtaisia tutkimuskatsauksia, mutta myös erilaisia kuolemantutkimuksen alaan liittyviä lyhyempiä tekstejä ja puheenvuoroja.

Aikataulu:
– abstraktit 30.11.2015 (thanatos.toimitus@gmail.com)
– tieto hyväksytyistä abstrakteista 17.12.2015
– (artikkeli)käsikirjoitukset 1. versio 5.2.2016
– referee-kierros helmi-maaliskuu 2016
– julkaisu kesäkuun alku 2016

Lisätietoja ja kysymyksiä voi lähettää toimituskunnalle thanatos.toimitus@gmail.com. Tutustu myös aiempiin numeroihin osoitteessa: http://thanatos-journal.com/

In English: Call for Papers: Thanatos vol. 5 1/2016

Thanatos is a peer-reviewed, multi-disciplinary and a scientific web-journal published by the Finnish Death Studies Association. We publish twice a year a journal that consists of articles, short and long research reports, book reviews, columns and seminar reports. The primary publication language is Finnish, but we do accept manuscripts in English and Swedish as well, however, the costs of proofreading are the responsibility of the author. The journal is peer-reviewed, which means we use fellow scholars in determing the potentiality of the manuscript for publication.

Thanatos aspires to advance dialogue between interdisciplinary scholars and professionals working in the field of death and dying. The association welcomes articles, research reports and reviews, but also essays, columns, conference reports, book/music/movie reviews andinterviews related to death, dying and bereavement. We are aiming for more broader discussions over the traditional scientific boundaries and to enhance a more holistic way of dealing subjects such as – for example – hospice care, suicide, bereavement, materiality around death and dying, aging, (im)mortality and so forth.

Schedule:
– abstracts 30th of November 2015 (thanatos.toimitus@gmail.com)
– information about approved abstracts 17th of December 2015
– manuscripts 1. version 5th of February 2016
– anonymous referee review February-March 2016
– Publication of the issue in early June 2016

Questions and abstracts are to be sent to thanatos.toimitus@gmail.com

Elokuvaliput arvottu!

Verkkokyselyni on nyt suljettu ja arvoin kaksi Finnkinon 4 kappaleen elokuvalippupakettia. Kyselyyn osallistui yhteensä 575 vastaajaa, joista 454 osallistui elokuvalippuarvontaan.

Random.org suosi seuraavia numeroita:

Näyttökuva 2015-10-05 kello 18.14.03 Näyttökuva 2015-10-05 kello 18.13.53

Onnekkaille on lähetetty sähköpostia! Kiitokset kaikille vastanneille. Seuraavaksi tämä tutkija lähteekin penkomaan mitä aarteita tämä kysely pitääkään sisällään.

Vielä ehtii osallistua verkkoväkivaltakyselyyn!

Kyselytutkimukseni väkivallasta ja vihapuheesta verkossa sulkeutuu ylihuomenna sunnuntaina eli 3.10.

Vielä ehtii siis vastaamaan!

Kysely vie noin 10-15 minuuttia ja kaikkien vastanneiden kesken arvotaan nyt kaksi kappaletta Finnkinon 4kpl:n elokuvalippupaketteja, sillä yllätyin positiivisesti kyselyn suosiosta. Vastanneita on tällä hetkellä hiukan alle 600 kappaletta, mutta erityisesti miesvastaajia kaipaisin lisää.

Kysely on hankkeeni ensimmäinen ja sen tarkoituksena on muun muassa ymmärtää miten ihmiset kokevat väkivallan verkossa ja mikä ylipäätään ymmärretään väkivallaksi. Olen ikikiitollinen jokaisesta vastauksesta, joita olen saanut jo tähänkin mennessä ja arvostan valtavasti jokaisen vastaajan käyttämää aikaa ja vaivaa. Kiitos siis jo nyt.

Kutsua saa myös jakaa eteenpäin!

New beginnings

There’s something slightly magical about autumn. The crispness of air, blushing of trees and the falling leaves always remind me of the beginning of the school year – my absolute favourite time of the year – when everything was new and full of anticipation. I absolutely loved the smell of new school books, buying new pencils and other school stuff. At the university I am always a little jealous for the first year students, since they have all the wonderful things just ahead of them. My time in Jyväskylä University was the best years I have had and it also determined so many of my future relationships.

1st of January doesn’t really have this “new beginnings” sensation for me, but it is 1st of September, the official end of summer – although the past few years the summer in Finland has left us waiting and it lingers on longer than the calendar actually says.

It is also autumn, that usually brings new beginnings at work. At university the school year is still the same (might explain my career choice), and this year autumn also brought me into a new country. I was invited as a visiting research scholar to the University of Stockholm already some time ago, but my graduation and funding resources were delaying my visit in Existential Research programme. I will be traveling back and forth in two or three week periods until January 2016, which allows me to keep my teaching and lecturing commitments both back home as well as benefit from the visit in Sweden.

Day after tomorrow it will be the final day of my first visit here and so far I have been enjoying myself like a terrier with a new tennis ball. Coming from Finland to Stockholm does not cause a big culture shock, since the language is already quite familiar, the city is more than just familiar and the Swedish culture altogether is so welcoming. I also had the pleasure of staying with a lovely family with pets, which has helped immensely missing my two pups who – despite our efforts – do not seem to understand my voice via Skype.

I am extremely happy for this opportunity to be “abroad” but not weeks or months in a row, since it is difficult to be away from your family and home, despite how much the visit is benefiting your research (career). Many big funding associations in Finland are encouraging (and partly forcing) researchers to add long-term international visits in research plans, which in some cases might be very good, but the associations do not seem to understand that some of us have families and spouses who are forced to stay home. For some being away from your loved ones might not be difficult, but for me it is very unconfortable and in a long term it also directly affects my work. This practice just is something that never seizes to amaze me.

Nevertheless, I am really looking forward the following months, since this arrangement is just absolutely perfect. I have the pleasure of working with talented and amazing people, which have the same research interest that I have, and it is a great opportunity to engage ideas about digital death, mourning rituals, hate and all that “happy stuff”. The past two weeks I have also taught a master’s class about internet ethnography and teaching is just what I would love to do more. The moment when the face of your student lights up, when they realise something and they go “aHA! Now I get it!”, that is what motivates to me to teach.

Millainen on hyvä kyselytutkimus?

Kesälomat ovat ohitse monella ja olen uudelleen ryhtynyt levittämään tietoa verkkoväkivaltaa käsittelevästä kyselytutkimuksestani. Tavoittelen noin viittäsataa vastaajaa, mutta tällä hetkellä vastaajina on vielä hyvin paljon enemmän naisia, jolloin pidän todennäköisesti kyselyä avoinna, kunnes otos on tasaisempi.

Osallistu nyt!

Naiset vastaavat yleisesti enemmän erilaisiin kyselyihin*, mutta uskoisin tämän aiheen kiinnostavan molempia sukupuolia (sekä sukupuolia noiden kahden väliltä tai ulkopuolelta).

Kyselyn laatiminen on aina mutkikas prosessi, missä pitää ottaa huomioon hyvin erilaisia seikkoja aina sanamuodoista vastausvaihtoehtoisin sekä kyselyn kestoon. Olen saanut runsaasti hyvää palautetta, mutta myös erilaisia kommentteja ja kehitysehdotuksia, joihin haluaisinkin tässä vaiheessa lyhyesti kommentoida myös itse.

Kysely on liian pitkä.

Arvioin vastausajaksi noin 10-15 minuuttia, sillä en uskonut monen ryhtyvän kirjoittamaan kovin laajoja vastauksia avoimiin kysymyksiin. Yllätyksekseni olin kuitenkin väärässä ja hyvin moni on analysoinut kokemuksiaan ja asenteitaan laajemmin kuin alun perin odotin. Kyselyissäkin varmasti pätee tiettyyn pisteeseen saakka ns. YouTube-sääntö, eli sisällön pitää koukuttaa katsoja ensimmäisen muutaman sekunnin aikana tai katsoja klikkaa muualle.

Kyselyni aihe todennäköisesti on houkuttanut vastaajia jatkamaan pidemmälle, eli heillä on ollut aiheesta sanottavaa. Liian lyhyt kysely taas ei anna tarpeeksi vastausmassaa, jota lähteä analyysissa penkomaan, mutta se voi houkuttaa enemmän vastaajia.

Kysely on liian laaja, verkkoväkivallan voi ymmärtää monella tapaa.

Tämä oli tyystin tietoinen valinta, sillä tämän kyselyn tarkoituksena on kartoittaa yleisesti asenteita ja käsityksiä. Liian tarkat määrittelyt saattavat ohjata vastauksia väärään suuntaan, kuten jos kyselyssä mainitaan liikaa esimerkkejä. Hankkeeni on kolmivuotinen ja tämä on ensimmäinen kyselytutkimus aiheesta. Myöhemmin aion tehdä yksityiskohtaisempia kyselyjä ja haastatteluja.

Kyselyn alussa pyydän myös vastaajia itse määrittelemään mikä on väkivaltaa verkossa, koska tutkimuksen tavoitteena on nimenomaan ymmärtää miten ihmiset määrittelevät väkivallan. Pari kysymystä myöhemmin vastausvaihtoehdoissa on käytetty Edelsteinin ja Wolfin (*ICCA 2013) määritelmiä verkkovihasta, johon heidän mukaansa sisällytetään rasismi ja antisemitismi, homofobia, uskonnollinen kiihkoilu, naisviha ja poliittinen vihapuhe, väkivaltainen pornografia, terrorismin edistäminen, nettikiusaus, vastapuheen vaientava häpäiseminen, solvaukset ja nimittelyt, huhujen levittäminen sekä vammaisiin kohdistuva ahdasmielisyys. Tämä osio olisi voinut olla myös tarkempi ja esittää lähde edellä mainituille määrittelyille.

Muutama vastaaja kommentoi muun muassa, ettei solvaukset, väkivaltainen pornografia tai vammaisiin kohdistuva ahdasmielisyys ole väkivaltaa. Tämä on erittäin paljastava löytö tutkijan näkökulmasta, sillä esimerkiksi lakitieteiden professori Danielle Keats Citron määrittelee teoksessaan Hate Crimes in Cyberspace (2014) väkivallan verkossa seuraavasti:

– väkivalta = pelottava, loukkaava, ahdistava ja vahingoittava käyttäytyminen (niin fyysinen kuin henkinen)
– verkossa ja verkon välityksellä luotu väkivallan kokemus, joka näyttäytyy joko tekstin, kuvan ja virtuaalisen avatarin välityksellä (usein yhdistettynä)
– tunnetaan myös verkkokiusaamisena (cyber-bullying), trollaamisena (häiriköintinä), ahdisteluna (harassment), vainoamisena (stalking) sekä vihapuheena (hate speech)

(ks. myös Tampereen yliopiston tutkimus Vihapuhe sananvapautta kaventamassa)

Liikaa avoimia kysymyksiä, ei jaksa vastata.

Tämä on kyselytutkimuksen yksi perusongelmista. Vastauksia on tällä hetkellä hiukan yli 400, mutta kysely on avattu ja jätetty vastaamatta melkein 2000 kertaa. Olen taustaltani laadulliseen tutkimusainestoon koulutuksen saanut antropologi, jolloin määrällinen aineisto kyllä-ei-entiedä-vastauksilla laadullinen analyysi on vaikeampaa. (Antropologiassa teemme yleensä syvällisempiä haastatteluja määrällisesti vähemmän.) Digitaalisen kulttuurin tutkimukseen kuuluvan hankkeeni tavoitteena on kuitenkin ymmärtää miten kieltä ja erityisesti retoriikkaa käytetään väkivallan kokemuksessa sekä kokemuksen aiheuttamisessa, jolloin omin sanoin eli avoimeen kysymykseen vastaaminen on tutkimusaineistona kullanarvoista. Miinuspuolena on väistämättä juuri tuo määrällisyyden vähäisyys, jolloin ehkä tilastollinen tutkimus jää ohueksi. Hankkeeni tavoitteena ei kuitenkaan ole luoda laajoja koko Suomen kattavia tilastoja (ellei kyselyni saisi vastausryntäystä useamman tuhannen vastaajan verran).

Mitä se väkivalta verkossa sitten on?

Väkivaltaa on monenlaista ja se on hyvin voimakkaasti sidottu kieleen, sen käytön tapoihin sekä kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Tulen käyttämään analyysissani norjalaisen sosiologin Johan Galtungin jo vuonna 1969 julkaisemaa määritelmää väkivallan eri muodoista (ks. alla oleva kuvakaappaus opetusmateriaalistani). Suoralla väkivallalla viitataan fyysiseen tai henkiseen kajoamiseen.

Näyttökuva 2015-08-04 kello 9.57.19

Syksyllä pääsen kuitenkin vastausaineiston tarkempaan analyysiin.

Millainen sinun mielestäsi on hyvä kysely?

* Curtin, R., Presser, S., & Singer, E. (2000). The effects of response rate changes on the index of consumer sentiment. Public Opinion Quarterly 64: 413–428.

Moore, D. L., & Tarnai, J. (2002). Evaluating nonresponse error in mail surveys. In: Groves, R. M., Dillman, D. A., Eltinge, J. L., and Little, R. J. A. (eds.), Survey Nonresponse, John Wiley & Sons, New York, pp. 197–211.

Holiday smoliday? Didn’t think so

My calendar says July ends tomorrow. Which in the case for Finns it means summer is almost over. July is usually the month everyone has their holiday, since it’s usually the warmest and sunniest, but this year the temperature has been exceptionally low and barely +20C. In case of not having time to actually have a holiday (ahem..yours truly) it doesn’t really matter whether it is raining cats and dogs, since _one_must_write.

I managed to load myself waaaayyyy too much writing for this summer, but as we say in Finnish the greedy one meets an awful ending, and I can only blame myself. I’ve booked my schedule in August with a lot of seminars both here in Finland as in England, and on top of that I have three article deadlines as well. Hence the not having time for a holiday.

Regarding my current study about online violence, it has been interesting to follow the current anti- and pro-racism discussion. Finns Party (Perussuomalaiset in Finnish) has caused a turmoil in the media because of the party members’ comments on multiculturalism as something to actively fight against and how African immigrants should be sterilizedThese developments lead to a huge protest rally, which took place on Tuesday with 15.000 people participating.

My survey about online violence (in Finnish) is still open and I’m delighted that there is already over 350 responds. I’m targeting 500, which I hope will reach in August when people get back from their holidays.

When not writing or editing article manuscripts I’ve been busy with research literature. This Is Why We Can’t Have Nice Things – Mapping the Relationship between Online Trolling and Mainstrem Culture (2015) by Whitney Phillips has been an utter delight to read and also a perfect excuse to spend time in my hammock at my balcony. Can’t remember the last time I laughed so much while reading a research book! (But it probably tells more about me than Whitney’s writing.)

Next week I have the pleasure of attending the thesis defence of a colleague, Sari Östman, who will be defending her Digital Culture thesis about life publishing. ‘What kind of an update would this make?’ Cultural appropriation of life-publishing is published in Finnish only, but you can check her other work from Academia.edu. Yay, a good excuse to dress up nice and be geeky with my digiculture colleagues.

On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.