Vähänpä tutkija tiesi ja muita jatko-osia

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Viime viikon torstaina kirjoittamaani tekstiä on klikattu, luettu ja jaettu enemmän kuin mitään muuta koskaan kirjoittamaani. Olen yllättynyt ja suorastaan häkeltynyt sen saamasta huomiosta, mutta ennen kaikkea niistä lukemattomista sähköposteista ja yksityisviesteistä, joita olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta tutkijakollegoilta. En oikeasti uskonut, että kukaan erityisemmin huomaisi tai edes olkapäitään vaivautuisi kohottamaan tekstini vuoksi, enkä kirjoittanut sitä sillä silmällä. Mutta olen aivan valtavan otettu jokaisesta kauniista sanasta, kehuista ja inspiroivasta viestistä, jonka olen saanut. Te tiedätte keitä te olette: kiitos, vielä kerran.

Teksti oli muhinut päässäni vuorokauden verran, kun tajusin sen pahimman mahdollisen tapahtuneen: olen työtön. Olin tehnyt niin paljon töitä sen eteen, ettei tuota tipahdusta tapahtuisi. Alkujärkytyksestä toivuttuani ryhdyin kuitenkin laatimaan suunnitelmia, sillä se on luonteelleni tyypillistä. En osaa jäädä tuleen makaamaan, vaan haluan laittaa rattaat pyörimään uudelleen. Aina on vaihtoehtoja ja tämä on nyt mahdollisuus jättää kuluttava ihmissuhde nimeltä yliopistomaailma.

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Olen entinen grillitäti, eläköitynyt stand up-koomikko, pedanttisesti kirjapinoja oikova kirjakauppatyöntekijä ja museo-opas, joka halusi sen yhden kierroksen ajan saada museokävijälle tunteen jostain toisesta maailmasta tarinoiden avulla. Olen luonteeltani tutkijamainen, sillä tarkkailen, tutkin ja analysoin aina ja kaikkea. Sitä ei saa pois päältä napsauttamalla eikä se ole koskaan “lomalla”. Se on tapa olla maailmassa ja ymmärtää kaikkea mitä tapahtuu, ymmärtää ihmisiä (ja itseäni).

Katson vaikkapa Marimerkon kahvikuppiani pöydällä ja näen heti silmissäni graafikon tietokoneensa äärellä, piirtäen ja muokaten tekemäänsä kuvaa. Klik, klik, copy, paste, erase, add layer. Näen sen prosessin, kun kuva etenee uudesta astiamallistosta päättäville ja kuinka he pohtivat sopiiko uusi printti, kuvio ja malli Marimekon brändiin ja Marimekon kuluttajille. Sopiihan se, muutetaan vielä tuota ja ehkä tuota. Versio 5.9. Näen mielessäni sen tehtaan, jossa linjastolla vilisevät ne kahvikupit, lautaset ja kulhot yksi toisensa jälkeen. Ja viimeiseksi näen itseni, kuluttajana, joka ottaa kupin käteensä kaupan hyllyltä, ihailee sen muotoa ja hauskaa mustavalkoista maailmaa. Kuinka kuvittelen itseni juomassa kahvia siitä, tekemässä töitä, tarjoilemassa siitä vierailleni. Käyttämässä sitä arjessani.

Tämä kaikki vilisee mielessäni sen lyhyen hetken ajan. Siten mieleni toimii, eikä siihen tarvita apurahahakemuksia tai tuntiraportteja, ei teorioita eikä tieteellistä jargoniaa.

Kun muistin, etten itseasiassa ole koskaan haaveillut tutkijuudesta, muistin myös mistä olen aina haaveillut: kirjoittamisesta. Se on varhaisin haaveeni ja tavoitteeni, ja juontaa aikaan, kun olin kymmenenvuotias ja halusin kirjoittaa kirjan. Kirjoitinhan minä ja lähetinkin sen kustantajalle kolmetoistavuotiaana. Sain lempeän hylkäyskirjeen, jota muistelen edelleen lämmöllä, koska sen kirjoittaja näki kuinka sen ikäistä lasta kannattaisi kehottaa yrittämään myöhemmin uudelleen. “Jatka harjoittelua, tämä on tosi hyvä”, siinä ehkä sanottiin, en ole varma enää eikä sillä ole väliäkään. Muistan sen tunteen.

Myöhemmin halusin toimittajaksi. Se oli koko yläasteen ja lukioajan ainoa tulevaisuudessa siintävä kiintopiste. Kunnes en päässyt opiskelemaan. Löysin antropologian, sittemmin digitaalisen kulttuurin tutkimuksen ja loppu on historiaa. Olen silti aina halunnut vain kirjoittaa. Se on niin syvällä lihasmuistissani, etten tiedä muusta. Kirjoittaminen on kuitenkin nykyisessä digitaalisessa maailmassa niin paljon muutakin. Se on linkkejä, kuvia ja multimediaa. Se on kytköksiä, verkostoja, tykkäyksiä, jakoja, yhteisöjä ja yksilöitä.

Se on monikerroksista viestintää ja sitä minä haluan tehdä.

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi. 

“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.

Digitaalinen jäämistösi – mitä sinusta jää digitaalisena jäljelle?

Olin tänään puhumassa digitaalisesta jäämistöstä Turun Auralassa, missä yleisö koostui pääasiassa seniori-ikäisistä kuuntelijoista. Sali oli täynnä ja luento striimattiin myös reaaliajassa Raision kansalaisopistoon. 

Digitaalisesta jäämistöstä on ollut viime vuosina jonkin verran puhetta ja enemmän jäämistöoikeuden* näkökulmasta. Raha onkin yleensä se suurin ongelmatekijä, kun lähdetään perikunnan asioita selvittämään.

lataus (1)
Kuva

Miten jäämistöä tulisi hallinnoida?

Digijäämistöksi luetaan kaikki henkilön omistama digitaalinen materiaali, jolloin se koostuu niin teknologiasta (tietokoneet, älypuhelimet), linsenssien alaisista ohjelmistoista, digivalokuvista, käyttäjätileistä palveluissa, sähköisistä sopimuksista, salasanoista, profiileista jne.. Määrä voi olla huikea, vaikka myös maallinen jäämistökin voi olla mittava. Hallinnointi vaatii taas erilaisen lähestymistavan, sillä digijäämistö ei vie samalla tavalla fyysistä tilaa.

Perikunnalle olennaisinta onkin pohtia mikä on rahallisesti merkittävää; toisin sanoen onko edesmenneellä suoraveloitussopimuksia esim. Netflixiin, kuntosalille tai paperilehdistä, tai onko hän ollut esimerkiksi aktiivinen nettipokerinpelaaja, jonka käyttäjätilillä saattaa olla satoja euroja tallessa. Kuolintodistus ja sen digitaalinen kopio, eli yleensä pdf-tiedosto, on kaiken a ja o, kun palveluja lopetetaan. Googlea voi käyttää apuna, kun haluaa löytää ohjeita eri palveluntarjoajilta, jolloin seuraavat hakulauseet ovat hyödyksi:

– miten poistaa edesmenneen käyttäjäprofiili (palvelun nimi)

– miten poistaa Googlen hakuosuma

– kuolleen käyttäjätilin lopettaminen (palvelun nimi)

Ylläolevilla hakulausekkeilla löytää yleensä ohjeet kuinka edetä. Jos ohjeita ei löydy, tai niitä on vaikea noudattaa, voi aina lähettää sähköpostia tai jopa soittaa ja kysyä suoraan kuinka toimia.

Se aineisto, joka ei ole jäämistövarallisuuden näkökulmasta merkittävää, saattaa olla tunnearvoltaan kuitenkin jotain muuta. Monet sovellukset, kuten Facebook, tallentavat valtavat määrät digitaalista persoonallisuutta, jalanjälkiä, jotka kertovat ihmisestä ja hänen elämästään tietynlaisen puolen. Surevalle ihmiselle tällaiset tunnearvolta rikkaat aineistot voivat olla yllättävänkin tärkeitä, mutta tätä voi olla etukäteen vaikea ennakoida ilman aiempaa kokemusta vastaavasta.

Missä vaiheessa poistan puhelinnumeron? Tunnearvon merkitys

Digijäämistön ollessa kyseessä, myös tunteet tulevat mukaan. Yllättävätkin asiat saattavat olla symbolisesti tärkeitä, kuten esimerkiksi tekstiviestit ja puhelinnumerot, digikuvista puhumattakaan. Digikuvien määrä on huikea verrattuna aiempien vuosikymmenien paperikuviin, mutta määrä ei tietenkään aina takaa laatua ja laatu on aina subjektiivista. Toiselle se heilahtanut lomakuva saattaa olla tunnearvoltaan tärkeä, koska se muistuttaa tietystä hetkestä. Toiselle taas ne kymmenet selfiet, varvaskuvat tai videonpätkät edesmenneen koirista leikkimässä.

Tunnearvon ennakointi etukäteen voi olla yllättävän hankalaa, sillä arvon ymmärtää usein vasta silloin kuin menetys tulee omalle kohdalle. Esimerkiksi läheisen puhelinnumeron poistaminen kännykästä voi olla yhtä iso askel kuin vaikkapa edesmenneen puolison hammasharjan pois heittäminen. Jos suru ei ole tullut kohdalle, tuollaisen ratkaisun tekeminen voi tuntua lastenleikiltä, kunnes joutuu itse kohtaamaan sen symbolisen luopumisen – konkreettisesti.

Digitaalinen arki säilyy – vai säilyykö?

Näyttökuva 2015-04-02 kello 10.22.11
Kuva

Puhuin myös digitaalisen arjen säilymisestä ja miten se tulee vaikuttamaan tulevien vuosikymmenien tai -satojen tutkijoiden elämään. Se, mitä nykyhistorioitsijat tietävät esimerkiksi 1800-luvusta, riippuu täysin niistä painetuista ja kirjoitetuista lähteistä, jotka tuolta ajalta ovat säilyneet. Kirjeet ja kirkonkirjat, viralliset dokumentit. Nykyajasta pelkästään yhdeltä henkilöltä voi jäädä jälkeen tuhansia statuspäivityksiä ja yhtä monia tekstiviestejä, joissa pyydetään vaikkapa puolisoa tuomaan maitoa kaupasta, nauhoittamaan Salkkarit tai joissa hehkutetaan alkanutta kesälomaa kuvalla omista varpaista nurmikolla – ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Toisaalta, digitaalinen aineisto on hyvin haurasta. Yksi näpäytys delete-nappia, verkon kaatuminen, kahvikuppi tietokoneen näppäimistölle ja valtava määrä digitaalista aineistoa on kadonnut tiettymättömiin. Yksi luennolle osallistuneista herroista myös toi esille sen seikan, että vaikka haluaisi itse jättää omille lapsenlapsilleen vaikkapa bloginsa, eivät he teini-ikäisinä osaa olla sellaisesta kiinnostuneita. Arvostus voi tulla vasta joskus paljon myöhemmin, “sitten aikuisena”, jolloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Teknologia itsessään myös vanhenee. Vielä 2000-luvun alussa suositeltiin digikuvien tallentamista cd- ja dvd-levyille, kunnes huomattiin, ettei se teknologiana kestä aikaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi valokuvapaperi. Puhumattakaan ohjelmistojen vanhentumisesta. Diskettiä en itse saisi enää millään omalla päätelaitteellani luettua. Ohjelmistopäivitykset vanhentavat tiedostoja myös.

Mitä tehdä ja minne ottaa yhteyttä?

Kuva

Moni kommentoi luennon jälkeen, että kylläpä kuoleminenkin on tehty vaikeaksi, ja onhan se. Tai no, kuoleminen itsessään ei ole vaikeampaa, ainoastaan perikunnan vastuu ja huolehtimisen arvoiset asiat. Jokaiseen palveluntarjoajaan joutuu yleensä olemaan erikseen yhteydessä, digitaalisia dokumentteja (pdf.) varten saattaa joutua etsimään se digitaalisen laitteen, jolla tehdä niitä dokumentteja (eli skanneri). Kuolintodistukseen on pääsy vain lähiomaisella, mutta esimerkiksi ystävät ja kollegat saattavat joutua “kestämään” jonkin sosiaalisen median sovelluksen jatkuvaa muistuttelua syntymäpäivistä, joita ei enää juhlisteta, ja kaveri-pyyntöehdotuksista, joita kukaan ei ole enää hyväksymässä. Maailmamme digitalisoituu – tahdoimme sitä tai emme – ja nyt eläkkeellä olevat sukupolvet saattavat olla niitä viimeisiä, joiden digijäämistö on vielä jollain tavalla hahmotettavissa: pankkisopimuksia ja suoraveloituksia.

Aina voi myös maksaa siitä, että joku toinen huolehtii. Mors Digitalis on uuden karhea jyväskyläläinen digitaalinen hautaustoimisto, joka lupaa sulkea palvelut ja kotiuttaa digitaalisen omaisuuden perikunnalle jaettavaksi. Palvelusta voi myös maksaa ennakkoon, ns. testamentin tapaan, mikäli tietää digijäämistönsä hallinnoimisen olevan vaikea pala tai että sen hoito on välittömässä lähitulevaisuudessa edessä. Palvelu voi olla etenkin yrittäjälle, poliittisesti tai taiteellisesti aktiiviselle hyvin hyödyllinen, kun digitaalista aineistoa – oli se rahallisesti arvokasta tai ei – on enemmäin kuin ns. perustallaajalla.

Vastaavia palveluntarjoajia on varmasti tulossa vielä paljon lisää. Myös moni sivustoista tulee tulevaisuudessa ottamaan jäämistöasiat tarkemmin huomioon. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa parhaillaan meneillään, mikä tutkijan näkökulmasta on kiehtovaa seurattavaa.

picdump_77
Kuva

 

 

 

*Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on kirjoittanut teoksen Digitaalinen jäämistövarallisuusjoka perustuu vuonna 2012 tekemäänsä selvitykseen digitaalisen jäämistön oikeudellisesta asemasta. Viestintävirasto esimerkiksi katsoo, että perikunnalla on oikeus saada käyttöönsä edesmenneen sähköiset viestit eli esimerkiksi sähköpostit, mikäli nämä eivät ole työantajan tietosuojalain piirissä.

TÄNÄÄN: Akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan

“Tilaisuus ei paranna Suomen mahdollisuuksia palata AAA-luottoluokitukseen. Sillä ei ole järjestäjää, selkeää agendaa, brändiä tai logoa. Se on vahvuusalueeltaan aivan epämääräinen eikä vastaa työelämän tai yritysmaailman tarpeisiin. Osanottajat ovat sitoutuneet siihen, että tilaisuudesta ei jää jälkeäkään TUHAT-tietokantaan eikä yliopistomme ranking-sijoitus siis tule värähtämäänkään. Tapahtumassa on tarjolla puhdasta tietoa ja kommunikaatiota eikä lainkaan tiedon ja kommunikaation kvantifiointia tai raportointia. Kannattanee siis ehkä tulla. Emme edes laske osanottajia.” Janne Saarikivi – Vapaa yliopisto liikaa lukeville. Työelämän tarpeisiin vastaamaton tapahtuma Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlan kunniaksi.

Viime aikaisiin tiedepoliittisiin keskusteluihin liittyen tule tänään Helsingin yliopiston Porthanian rakennuksen liepeille osallistumaan tieteelliseen tapahtumaan, joka ei  tule näkymään Tuhat-tietokannassa, se ei nosta kenenkään h-indeksiä tai muutakaan virallisilla mittareilla olevaa tieteellistä tolloksellisuutta (entistä kakkosohjaajaani prof. Outi Fingerroossin sanoja lainatakseni). Itsekään en ole Helsingin yliopiston jäsen tai työntekijä, mutta aion mennä osoittamaan tieteellisen kollegiaalisen tukeni asiassa, sekä nauttimaan tunnelmasta!

Tapahtuman Facebook-sivuilta lainattua:

“Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen.”

Jorma Ollila, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Slush-kasvuyritystapahtumassa

———————————————————————

Tästä tilaisuudesta et saa opintopisteitä. Eivätkä luennoitsijat ja yliopisto saa merkintöjä TUHAT-tietokantaan.

Tämä tilaisuus on liikaa opiskelua, vapaan lukeneisuuden juhla, akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan.

Me olemme ylpeitä akateemisuudestamme. Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Pidämme luentoja toisillemme yliopiston ulkopuolella, koska yliopiston sisäpuolella meidän odotetaan tuottavan rahaa, innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja, tutkintoja tai kärkisijoja yliopistorankingeissa.

Emme tulleet yliopistoon näistä syistä. Olemme yliopistolaisia, koska haluamme tietoja, ymmärrystä, sivistystä ja viisautta. Olemme yliopistolaisia saadaksemme selville, minkälainen todellisuus on.

Haluamme, että yhteiskunnassa on paikkoja, joiden tavoite ei ole määritettävissä ja tuotto mitattavissa kuin ämpärin tilavuus.

Oikeassa yliopistossa tavoitellaan tietoa ja ymmärrystä enemmän kuin rahaa ja menestystä. Siellä luotetaan siihen, että jos tiede on rehellistä, se on lopulta myös hyödyllistä.

Akateemisella vapaudella on tarkoituksensa, nimittäin luovuus. Suurin osa kaikesta, mitä maailmassa on keksitty, on keksitty sattumalta. Luovuus, kuten sivistys, viisaus ja moraali vaativat oikeaa akatemiaa, jossa luetaan vapaasti, tarpeettomasti ja ylenpalttisesti.

Yliopistomme on 375 vuotta vanha. Yliopistolla on omat syynsä olla olemassa: tieto, tutkimus, oppi, sivistys, ymmärrys, uteliaisuus ja luovuus. Yliopisto ei koskaan ole ollut ainoastaan valtion, keisarin, kuninkaan tai kirkon palvelija. Siellä on aina arvioitu vallitsevia arvoja kriittisesti. Tänäänkään yliopisto ei ole pelkkä talouselämän palvelija ja innovaatiotehdas.

Nyt yliopistohenkilökunnan aika menee pitkälti oman tekemiseen raportointiin ja toisten tekemisten arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkii ja opettaa, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan. Tähän käytämme aikamme ja energiamme, vaikka haluaisimme palvella tiedettä.

Jatkuva mittaaminen, raportointi, evaluaatio ja huippuretoriikka on oikean luovan ja viisaan yliopiston vastakohta. Mutta yliopisto hehkuttaa sijoituksia rankingeissa ja julkaisumäärissä, kantaa huolta graafisesta ilmeestä ja riitelee Tokmannin kanssa ämpärikaupan nimestä.

Emme tunnista itseämme tästä yliopistomme brändistä. Siksi viestimme itse. Nämä näennäisen hyödyttömät liialliset, rehelliset ja tieteelliset luennot ovat viestimme.

 

Ohjelma:

klo 12.30 FT, kollegiumtutkija Janne Saarikivi (fennougristiikka/HCAS): Onko sanojen merkitysmuutos (epä)säännöllinen?

klo 13.00 prof. Juha Janhunen (Itä-Aasian tutkimus): Kielihistoriasta

klo 13.30 VTT, dos., tutkijatohtori Eeva Luhtakallio (sosiologia): Kansalaisuus ja performatiivinen valta

klo 14.00 PhD., dos., akatemiatutkija Reetta Toivanen (oikeusantropologia): Suvaitsevaisuuden kirot. Kriittinen antropologia ja rasismi

klo 14.30 prof. Jaakko Hämeen-Anttila (arabistiikka): Kulttuurivaikutteiden välittyminen itäisen Välimeren alueella ennen uutta aikaa

klo 15.00 FT, kollegiumtutkija Taina Riikonen (äänitaide/HCAS): Äänellä kirjoittaminen ja radion iho

klo 15.30 prof. Tomi Huttunen (venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri): Semiosfääristä

klo 16.00 prof. Eero Tarasti (musiikkitiede): Kulttuuri ja transendenssi

klo 16.30 FT, dos, yliopistotutkija Syksy Räsänen (kosmologia): Sata vuotta yleistä suhteellisuusteoriaa – mitä me siitä hyödymme?

Jokaisen luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksiin ja keskusteluun. Puheenjohtajana toimii VTT, LLM Miia Halme-Tuomisaari (antropologia).

Yhdessä yhteisön perässä

En suureksi harmikseni päässyt tänä vuonna osallistumaan CMAD-tapahtumaan eli Community Manager Appreciation Day, joka järjestettiin Lahdessa eilen. Onneksi tapahtuma on hyvin aktiivinen (suorastaan hurmaavan maaninen) Twitterissä, joten hashtagilla #cmadfi löytyy runsaasti keskustelua ja tiivistelmiä aiheesta. Hyvän tiivistelmän päivästä löydät myös Marko Suomelta sekä Miia Kososelta. Etenkin Marko peräänkuulutti mittaamisen ja seurannan merkitystä yhteisöllisyyden tutkimisessa ja rakentamisessa:

Näyttää omasta subjektiivisesta näkökulmastani siltä että ala alkaa kypsyä hyvällä tavalla. Vaikka todettiinkin tutkimuksissa että sisäisten yhteisöjen arvostus ja niihin satsaus on yhä ihmeen vähäistä, asiaa kuitenkin edistetään laajemmin. Puhutaan juridiikasta, arvon tuotosta, mittaamisesta ja seurannasta eli ei olla enää pahimmassa hypessä, jossa yhteisön kuviteltiin ratkaisevan kaikki ongelmat tai että vuotava vene paikattiin twiiteillä ja tykkäyksillä (kuvainnollisesti puhuen).

Mittaamisesta hyvä esimerkki kannattaa kurkata Digitalistin postaus siitä, kuinka Digitalist Network on muotoutunut verkossa ja mikä merkitys eri sosiaalisen median foorumeilla on ollut parin viime vuoden aikana. Tekisi mieleni samaa käydä kurkkaamassa oman blogini statistiikkaa, vaikka tämä ei koskaan muotoutunutkaan niin aktiiviseksi tutkimusblogiksi kuin mitä esimerkiksi jatko-opiskelija Anja Terkamo-Moisio on onnistunut omalla tutkimusblogillaan Hyvä paha kuolema saamaan aikaiseksi. Toisaalta, omat kenttätyöni sijoittuivat siihen aikaan, kun Facebook ja Twitter eivät olleet vielä sytyttäneet suomalaisissa keskusteluhalukkuutta.

Joka tapauksessa, olin eilen siis kiinni huomisen luennon valmisteluissani, sillä menen vierailevaksi luennoitsijaksi Turkuun folkloristiikan oppiaineeseen puhumaan – kuinkas ollakaan – verkkoyhteisöistä ja yhteisöllisyyden kokemuksesta verkossa (kurkkaa Prezini). Käytän tapaustutkimusesimerkkeinä edesmenneen verkkopelaajan muistelemista ja suremista Second Life yhteisössä sekä verkkoväkivaltaa ja naisvihaa feministi ja vloggari Anita Sarkeesiania kohtaan. Käsittelen myös huumoria ja kuluttamista verkkoyhteisöjen näkökulmasta ja kuinka esimerkiksi muoti- ja ruokabloggarit voivat vaikuttaa jonkin tuotteen, kuten vaikkapa avokadon, menekkiin hyvin lyhyessä ajassa. Jopa siihen pisteeseen, että tietyt ruoka-aineet voivat loppua kaupoista, jotka eivät ole varautuneet äkkinäiseen hypetykseen.

Yhteisön teema jatkuu työpöydälläni myös muissa töissä, joista kirjoittelen erikseen myöhemmin lisää.