Vähänpä tutkija tiesi ja muita jatko-osia

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Advertisements

Viime viikon torstaina kirjoittamaani tekstiä on klikattu, luettu ja jaettu enemmän kuin mitään muuta koskaan kirjoittamaani. Olen yllättynyt ja suorastaan häkeltynyt sen saamasta huomiosta, mutta ennen kaikkea niistä lukemattomista sähköposteista ja yksityisviesteistä, joita olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta tutkijakollegoilta. En oikeasti uskonut, että kukaan erityisemmin huomaisi tai edes olkapäitään vaivautuisi kohottamaan tekstini vuoksi, enkä kirjoittanut sitä sillä silmällä. Mutta olen aivan valtavan otettu jokaisesta kauniista sanasta, kehuista ja inspiroivasta viestistä, jonka olen saanut. Te tiedätte keitä te olette: kiitos, vielä kerran.

Teksti oli muhinut päässäni vuorokauden verran, kun tajusin sen pahimman mahdollisen tapahtuneen: olen työtön. Olin tehnyt niin paljon töitä sen eteen, ettei tuota tipahdusta tapahtuisi. Alkujärkytyksestä toivuttuani ryhdyin kuitenkin laatimaan suunnitelmia, sillä se on luonteelleni tyypillistä. En osaa jäädä tuleen makaamaan, vaan haluan laittaa rattaat pyörimään uudelleen. Aina on vaihtoehtoja ja tämä on nyt mahdollisuus jättää kuluttava ihmissuhde nimeltä yliopistomaailma.

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Olen entinen grillitäti, eläköitynyt stand up-koomikko, pedanttisesti kirjapinoja oikova kirjakauppatyöntekijä ja museo-opas, joka halusi sen yhden kierroksen ajan saada museokävijälle tunteen jostain toisesta maailmasta tarinoiden avulla. Olen luonteeltani tutkijamainen, sillä tarkkailen, tutkin ja analysoin aina ja kaikkea. Sitä ei saa pois päältä napsauttamalla eikä se ole koskaan “lomalla”. Se on tapa olla maailmassa ja ymmärtää kaikkea mitä tapahtuu, ymmärtää ihmisiä (ja itseäni).

Katson vaikkapa Marimerkon kahvikuppiani pöydällä ja näen heti silmissäni graafikon tietokoneensa äärellä, piirtäen ja muokaten tekemäänsä kuvaa. Klik, klik, copy, paste, erase, add layer. Näen sen prosessin, kun kuva etenee uudesta astiamallistosta päättäville ja kuinka he pohtivat sopiiko uusi printti, kuvio ja malli Marimekon brändiin ja Marimekon kuluttajille. Sopiihan se, muutetaan vielä tuota ja ehkä tuota. Versio 5.9. Näen mielessäni sen tehtaan, jossa linjastolla vilisevät ne kahvikupit, lautaset ja kulhot yksi toisensa jälkeen. Ja viimeiseksi näen itseni, kuluttajana, joka ottaa kupin käteensä kaupan hyllyltä, ihailee sen muotoa ja hauskaa mustavalkoista maailmaa. Kuinka kuvittelen itseni juomassa kahvia siitä, tekemässä töitä, tarjoilemassa siitä vierailleni. Käyttämässä sitä arjessani.

Tämä kaikki vilisee mielessäni sen lyhyen hetken ajan. Siten mieleni toimii, eikä siihen tarvita apurahahakemuksia tai tuntiraportteja, ei teorioita eikä tieteellistä jargoniaa.

Kun muistin, etten itseasiassa ole koskaan haaveillut tutkijuudesta, muistin myös mistä olen aina haaveillut: kirjoittamisesta. Se on varhaisin haaveeni ja tavoitteeni, ja juontaa aikaan, kun olin kymmenenvuotias ja halusin kirjoittaa kirjan. Kirjoitinhan minä ja lähetinkin sen kustantajalle kolmetoistavuotiaana. Sain lempeän hylkäyskirjeen, jota muistelen edelleen lämmöllä, koska sen kirjoittaja näki kuinka sen ikäistä lasta kannattaisi kehottaa yrittämään myöhemmin uudelleen. “Jatka harjoittelua, tämä on tosi hyvä”, siinä ehkä sanottiin, en ole varma enää eikä sillä ole väliäkään. Muistan sen tunteen.

Myöhemmin halusin toimittajaksi. Se oli koko yläasteen ja lukioajan ainoa tulevaisuudessa siintävä kiintopiste. Kunnes en päässyt opiskelemaan. Löysin antropologian, sittemmin digitaalisen kulttuurin tutkimuksen ja loppu on historiaa. Olen silti aina halunnut vain kirjoittaa. Se on niin syvällä lihasmuistissani, etten tiedä muusta. Kirjoittaminen on kuitenkin nykyisessä digitaalisessa maailmassa niin paljon muutakin. Se on linkkejä, kuvia ja multimediaa. Se on kytköksiä, verkostoja, tykkäyksiä, jakoja, yhteisöjä ja yksilöitä.

Se on monikerroksista viestintää ja sitä minä haluan tehdä.

Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Yhdessä yhteisön perässä

En suureksi harmikseni päässyt tänä vuonna osallistumaan CMAD-tapahtumaan eli Community Manager Appreciation Day, joka järjestettiin Lahdessa eilen. Onneksi tapahtuma on hyvin aktiivinen (suorastaan hurmaavan maaninen) Twitterissä, joten hashtagilla #cmadfi löytyy runsaasti keskustelua ja tiivistelmiä aiheesta. Hyvän tiivistelmän päivästä löydät myös Marko Suomelta sekä Miia Kososelta. Etenkin Marko peräänkuulutti mittaamisen ja seurannan merkitystä yhteisöllisyyden tutkimisessa ja rakentamisessa:

Näyttää omasta subjektiivisesta näkökulmastani siltä että ala alkaa kypsyä hyvällä tavalla. Vaikka todettiinkin tutkimuksissa että sisäisten yhteisöjen arvostus ja niihin satsaus on yhä ihmeen vähäistä, asiaa kuitenkin edistetään laajemmin. Puhutaan juridiikasta, arvon tuotosta, mittaamisesta ja seurannasta eli ei olla enää pahimmassa hypessä, jossa yhteisön kuviteltiin ratkaisevan kaikki ongelmat tai että vuotava vene paikattiin twiiteillä ja tykkäyksillä (kuvainnollisesti puhuen).

Mittaamisesta hyvä esimerkki kannattaa kurkata Digitalistin postaus siitä, kuinka Digitalist Network on muotoutunut verkossa ja mikä merkitys eri sosiaalisen median foorumeilla on ollut parin viime vuoden aikana. Tekisi mieleni samaa käydä kurkkaamassa oman blogini statistiikkaa, vaikka tämä ei koskaan muotoutunutkaan niin aktiiviseksi tutkimusblogiksi kuin mitä esimerkiksi jatko-opiskelija Anja Terkamo-Moisio on onnistunut omalla tutkimusblogillaan Hyvä paha kuolema saamaan aikaiseksi. Toisaalta, omat kenttätyöni sijoittuivat siihen aikaan, kun Facebook ja Twitter eivät olleet vielä sytyttäneet suomalaisissa keskusteluhalukkuutta.

Joka tapauksessa, olin eilen siis kiinni huomisen luennon valmisteluissani, sillä menen vierailevaksi luennoitsijaksi Turkuun folkloristiikan oppiaineeseen puhumaan – kuinkas ollakaan – verkkoyhteisöistä ja yhteisöllisyyden kokemuksesta verkossa (kurkkaa Prezini). Käytän tapaustutkimusesimerkkeinä edesmenneen verkkopelaajan muistelemista ja suremista Second Life yhteisössä sekä verkkoväkivaltaa ja naisvihaa feministi ja vloggari Anita Sarkeesiania kohtaan. Käsittelen myös huumoria ja kuluttamista verkkoyhteisöjen näkökulmasta ja kuinka esimerkiksi muoti- ja ruokabloggarit voivat vaikuttaa jonkin tuotteen, kuten vaikkapa avokadon, menekkiin hyvin lyhyessä ajassa. Jopa siihen pisteeseen, että tietyt ruoka-aineet voivat loppua kaupoista, jotka eivät ole varautuneet äkkinäiseen hypetykseen.

Yhteisön teema jatkuu työpöydälläni myös muissa töissä, joista kirjoittelen erikseen myöhemmin lisää.

Kokemuksen saa digitalisoida

Olen hahmotellut tätä postausta päässäni jo jonkin aikaa, sillä olen törmännyt aiheeseen toistuvasti sosiaalisessa mediassa ja post doc-tutkimuksen apurahahakemuksia tehdessäni: kohtaaminen ja vuorovaikuttaminen verkossa. Miia Kososen tämän päiväinen postaus iskikin vihdoin kipinän tälle omalle tekstilleni, sillä Kosonen aloitti kirjoituksensa raflaavasti:

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Kososen mukaan kohtaamista ei kannata (eikä saa) digitalisoida “kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta”. Palaan tähän näkökulmaan hetken kuluttua. Ensin kuitenkin haluan terävöittää sitä, että kohtaaminen netissä on aina erilaista kuin kasvokkain eikä niitä – median ja joidenkin tutkijoiden yrityksistä huolimatta – tulisi edes arvottaa samalle viivalle. Internetiä on varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa kritisoitu edelleen 1980-lukulaisella diskurssilla, jolloin puhutaan “kasvottomuudesta”, “epäaitoudesta” ja “saavuttamattomuudesta”. Verkon yli tapahtuvalle vuorovaikutukselle usein ladataan kaikki ne samat painolastit ja oletusarvot kuin kasvokkaiselle vuorovaikutukselle, vaikka nämä ovat lähtökohtaisesti kaksi täysin eri asiaa. Yritetään pistää samalle viivalle äänen kautta tapahtuva puheen muodossa välittyvä kommunikaatio ja tekstuaalinen ja visuaalinen vuorovaikutus, joka sisältää valtavan määrän kontekstuaalista ja kulttuurista informaatiota. “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, onkin osuva sanaparsi tässä yhteydessä. Kasvokkaista vuorovaikutusta myös lähtökohtaisesti aina arvotetaan paremmaksi kommunikaatiomuodoksi, kun se itseasiassa saattaa olla eri persoonallisuuseroista johtuen sekavaa, vaivaannuttavaa ja jopa väärään tietoon johtavaa. Palatakseni kuitenkin Kososen kirjoitukseen on mielestäni hiukan hätkähdyttävää, että hän nimenomaan kieltää vuorovaikuttamisen verkon ylitse niissä tilanteissa, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan. Pointti tuskin on juuri tuo (EDIT: eikä olekaan, vaan teksti on suunnattu teknis-taloudelliselle yleisölle), vaan tavoitteena oli ehkä suunnata viesti kaupallisille toimijoille ja heidän verkkoviestinnälleen (minkä näen hyödyllisenä viestinä), mutta olen vastaavaa kommentointia huomannut myös muissa yhteyksissä, minkä vuoksi Kososen teksti toimiikin kätevänä aasinsiltana tähän omaan kirjoitukseeni.

Väitöstutkimukseni verkkosuremisesta ja -muistamisesta keskeisin tulos esimerkiksi kumoaa tuon väitteen ja sillä päätulokseni mukaan sureminen ja edesmenneen muiston kunnioittaminen verkossa yksin tai yhdessä (etenkin yhdessä) auttaa surevaa merkittävästi käsittelemään omaa menetystään, jäsentämään omaa ja edesmenneen muuttunutta identiteettiä sekä kokemaan vahvempaa yhteisöllisyyttä samaa kokeneiden ja omien läheistensä kanssa. Sureminen ja muiston kunnioittaminen verkossa ei myöskään korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta, vaan nimenomaan tukee sitä niinä hetkinä, kun se ei syystä tai toisesta ole luontevaa tai mahdollista. Tässä yhteydessä siis väitänkin, että nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan, kun ihmisellä on hätä ja hän kurottaa kohti omia verkostojaan ja läheisiään. Hän voi myös luoda uusia verkostoja vertaistuen avulla ja keskustella pahasta olostaan. Luonnollisesti kaikki eivät koe näin, vaan esimerkiksi masennuksesta sairastavaa ihmistä voi olla vaikea tervehdyttää vain verkossa, koska masentunut kokee ulkopuolisen maailman lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta tässä onkin juuri se avaintekijä: verkko tukee kasvokkaista vuorovaikutusta. Sen ei ole tarkoitus korvata sitä, vaan se voi parhaimmillaan luoda siltoja tilanteisiin, jotka saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita. Esimerkiksi juuri ihmiselle, joka kokee ahdistuksen, vihan, masennuksen, sairauden ja toivottomuuden aiheuttamia tunteita, jotka pahimmillaan eristävät kaikista sosiaalisista tilanteista. Miten sitten niissä yhteyksissä, joissa nettisosiaalisuus aiheuttaa noita yllä mainittuja tunteita? Post doc -tutkimukseni tulee toivottavasti (apurahojen niin salliessa) käsittelemään juuri näitä negatiivisia ilmiöitä: verkon kautta välittynyttä väkivallan kokemusta. (Koulu)kiusaaminen on ollut tänä syksynä erityisen tapetilla, mikä on ollut näin nettitutkijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista seurattavaa. #gamergate on toinen, kansainvälisempi, erittäin vakava ja suurta huomiota kerännyt aihe, jonka ytimessä on sukupuolittunut naisia kohtaan ilmaistu viha ja (verkko)väkivalta pelikulttuurin sisällä toimivia naisia kohtaan. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti eri medioissa, joissa on tuotu verkkovihaa ja trollausta hyvin monipuolisesti esille, sekä etenkin verkkoväkivallan netin ulkopuolelle ulottuvaa vaikutusta. Väkivalta tulee iholle. Aihe ei valitettavasti ole uusi, vaan trollausta ja pahantahtoista toimintaa eri muodoissaan on tutkittu eri aloilla jo muutaman vuoden ajan. Nettiin keskittyvässä kuolemantutkimuksessa on havaittu myös oma ilmiönsä “grief trolling”, josta tuli Iso-Britanniassa ennakkotapaus vuonna 2011, kun itsemurhan tehneiden teinien vanhempia ryhtyi häiriköimään ja kiusaamaan  mieleltään järkkynyt parikymppinen mies. Viimeisimpien tutkimusten mukaan trollaajien ja netissä kiusaajien mielenterveys onkin usein häiriintynyttä, kuten University of Manitoban psykologian laitoksen esittämässä kaaviossa todetaan. (Tutkimusta on kuitenkin myös kritisoitu metodologisesti kapeakatseiseksi.)

Vuorovaikutus verkossa onkin siis kliseitä käyttäen “kaksiteräinen miekka”. Se voi parhaimmillaan tehdä hyvää tai pahimmillaan vakavaa vahinkoa. Anonymiteetti tuntuu olevan bensaa liekkeihin, kun puhutaan vahingollisesta käyttäytymisestä, mutta joissain medioissa edes oman nimen ja kasvokuvan näyttäminen ei estä väkivaltaisen puheen julkituomista tai jopa suoraa uhkailua (joskus jopa aiheen tutkijoita kohtaan). Palatakseni uudelleen Kososen kirjoitukseen, jota hän jatkaa kasvokkaisten peruspalveluiden säilyttämisen puolesta puhumisella. En voisi olla enempää samaa mieltä, sillä vaikka tiettyjen palvelujen digitalisointi voi vähentää tuotantokustannuksia ja palkkakuluja runsaasti, ne voivat tuottaa vaikeuksia ja mielipahaa loppukäyttäjän päässä. Markkinointialalla onkin pitkään puhuttu panostamisesta asiakaspalveluun, myös verkossa. Kosonen käytti esimerkkinä pankkien asiakaspalvelua, joka on EPSI Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan vaikeuksissa: suomalaisten tyytyväisyys  onpankkeihin alhaisimmillaan 11 vuoteen. En ihmettele. Itsekin olen toivonut erinäisten pankkipalvelujen digitalisaatiota sen sijaan, että tarvitsisi aina konttorissa asioida. Toisaalta, kun konttorissa tulee käytyä, kaipaisin parempaa saavutettavuutta ja etenkin joustavampia kellonaikoja tapaamisille (eli ilta-aikoja). Kokonaisuudessaan internet ja digitalisaatio ovat muuttaneet jo ja tulevat muuttamaan vuorovaikutustapoja ja -kulttuuria. Kyse onkin enemmän siitä pysyvätkö kaikki kehityksessä mukana tasapuolisesti vai pääsevätkö ilkeilijät edelle ja muut jäävät kaipaamaan “vanhoja hyviä aikoja”?