“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Advertisements

Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi. 

Facebook ja kuolema-asetukset / Facebook and Legacy Contact

Yhteisöpalvelu Facebook on ilmoittanut muuttavansa asetuksiaan koskien käyttäjän tilin hallintaa tämän kuoleman jälkeen. Jatkossa Facebookin käyttäjä voi myöntää toiselle henkilölle tilinsä käyttöoikeuden menehtyessään, kertoo Washington Post. (Helsingin Sanomat*, 13.2.2015)

Facebook päätti vihdoin ja viimein muuttaa asetuksiaan, ja mahdollistaa nyt myös digitaalisen jäämistön hallinnan Facebookissa. Yksi väitöstutkimukseni isoimmista aineistoista tuli juuri Facebookin kautta. Ennen 2009 voimaan tullutta memorialisoinnin mahdollisuutta, useimmat perustivat muistoryhmiä läheistensä muistoa kunnioittamaan. Sittemmin memorialisointi mahdollisti itse edesmenneen profiilin säilyttämisen, mutta siten, ettei sovellus jatkuvasti muistuta yhteydenpidosta. Aiemmin ei kuitenkaan memorialisoituja profiileja ole eroteltu millään tavalla, vaan ne ovat jääneet ns. passiivisiksi tileiksi. Nyt uuden asetuspäivityksen myötä memorialisoituun profiiliin tulee merkintä “Remembering” henkilön nimen edelle. Asetukset tulevat voimaan aluksi vain Yhdysvalloissa.

Mutta miksi memorialisoida Facebook profiili? Monen mielestä Facebook on iso paha susi, jota tulee välttää kaikin keinoin. Surun ja kuoleman sattuessa sosiaalinen media, tässä tapauksessa esimerkiksi juuri FB, on kuitenkin surevalle ja hänen läheisilleen valtavan suuri voimavara, joilla tukea ja osoittaa välittämistään – kasvokkaisen kommunikoinnin oheella. Sosiaalinen media on mahdollistanut surevalle itselleen keinon olla yhteydessä muihin ihmisiin myös niinä vuorokauden aikoina, jolloin puhelimen ottaminen käteen tai vierailu ei vain tunnu oikealta. Joskus ei tarvita edes sanoja tai toisen fyysistä läsnäoloa, vaan ainoastaan jokin paikka ja keino saada mielen päältä pois sanat “kauhea ikävä”.

_____________

And same in English. Facebook will be – finally – changing its settings and allow a Legacy Contact, that would have the ability administrate your Facebook account in the case of your demise.

Today we’re introducing a new feature that lets people choose a legacy contact—a family member or friend who can manage their account when they pass away. Once someone lets us know that a person has passed away, we will memorialize the account and the legacy contact will be able to:

  • Write a post to display at the top of the memorialized Timeline (for example, to announce a memorial service or share a special message)
  • Respond to new friend requests from family members and friends who were not yet connected on Facebook
  • Update the profile picture and cover photo

Previously in 2009 Facebook enabled the memorialization feature, but this is a much needed update since it enables the curation of Facebook digital legacy in an easier way. Also, people themselves can decide whether they wish their accounts to be deleted after their death.

In my thesis Facebook was one of the most the biggest research material and easiest to track its development throughout the years, since I have been a user since 2009. Social media applications, such as FB, provide a possibility for the bereaved to connect and share support to one another, especially at times that might not enable or require a face-to-face meeting, such as in the middle of the night. Sometimes one might just need a place and a medium to get the grief ”off of their mind”, by posting on the group or memorial ”I miss you so much”. </span

*Hesarilla voitaisiin mielestäni opetella myös linkittämään jutun alkuperäislähteeseen. Pelkkä maininta “kertoo Washington Post” on laiskaa journalismia.