Mihin antropologiaa tarvitaan?

Suomen Kuvalehden provosoiva otsikko“Lopetetaan antropologia!”  herätti huomioni aamukahvin lomassa. Elina Järvinen kirjoittaa kärjistävällä otteella hallituksen painostuksesta yliopistoille, sillä hallitus haluaa jatkossa keskittää tukensa vain työllistymiseen tähtääviin opintoihin, mikä tietysti johtaa väistämättä siihen, että yliopistojen on yhä enemmän mietittävä mitkä alat saavat kirstun kilahtamaan oikealla soinnilla ja siten yliopiston rattaat pyörimässä.

Järvinen käyttää esimerkkinä omaa oppialaani eli antropologiaa, mutta se voisi koskettaa melkein mitä tahansa humanistisiin aloihin kuuluvaa tiedettä. Ongelmana erityisesti antropologiassa on Järvisen tekstin mukaan se, että vain aniharva valmistunut tekee itseasiassa koulutustaan vastaavaa työtä.

Mitä hyötyä antropologiasta siis on, jos päädyt “haravoimaan hautausmaata” tai “etuuskäsittelijäksi sosiaalivirastoon”? Artikkelia varten haastateltiin myös antropologian professori Timo Kaartista, joka huomautti ettei yliopisto ole ammattikoulu. En voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Yliopiston ei kuulukaan olla ammattikoulu, sillä sitä varten on omat koulunsa, jotka  – korostaisin painokkaasti – eivät ole onnistuneet opiskelijoidensa työllistymistavoitteissa aina yhtään sen paremmin. Kaartinen painottaa yliopiston sivistävää merkitystä, mutta täytyy myös muistaa, että hän on myös luonut uransa tiedettä tehden.*

Jokainen antropologi ei tee tieteellistä tutkimusta työkseen.

Ja se on ihan ok. Oikeasti. Kun itse aloitin opiskeluni 2004, ajattelin ottaa sivuaineikseni sellaisia aineita, joiden avulla voisin työllistyä hyvin esim. maahanmuuttotyön tai politiikan pariin. Valitettavasti muutamia aiheisiin liittyviä kursseja kokeiltuani en pystynyt yhtään motivoimaan itseäni opiskelemaan niitä vain siksi, että “työllistyn sitten joskus”. Viisi vuotta on kaksikymppiselle mielettömän pitkä aika oppia, opiskella ja ylipäätään kypsyä ihmisenä. Opettelin siis ulkoa afrikkalaisia siirtymäriittejä, lahjan vaihtamisen teoriaa, identiteetin käsitteitä ja pohdin mitä kivaa tekisin kavereiden kanssa seuraavana viikonloppuna. Työllistymisestä puhuttiin opinto-ohjaajan kanssa silloin tällöin, mutta en juuri käyttänyt siihen aikaa ja vaivaa, koska tiesin jo kandin jälkeen haluavani tehdä väitöskirjan. Ehkä olisi kannattanut, mutta toivoin, että antropologia antaa minulle tulevaisuudessa enemmän avoimia kuin suljettuja ovia.

Paino sanalla “toivoa”. Ensimmäisenä opiskeluvuonna meille nimittäin kerrottiin kolme antropologian urapolkua.

“Teistä tulee joko museo-alan työntekijöitä, tutkijoita tai työttömiä, valitettavasti.” 

Raivostun vieläkin, 13 vuotta myöhemmin, tuota lausetta ajatellessani. Kukaan ei kertonut meille, että Adidas, IBM, Nokia, Lego tai moni muu iso kansainvälinen yritys on käyttänyt antropologeja. En ole varma tiesikö edes. Esimerkiksi Tanskassa design-antropologia on jo oma tunnettu alansa, ja Yhdysvalloissa soveltavaa antropologiaa opetetaan melkeinpä kaikissa yliopistoissa, joissa antropologiaa voi opiskella. Ruotsissa antropologit osallistuvat säännöllisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja Yhdysvalloissa virtuaaliantropologit voivat olla vaikkapa pelisuunnittelijoita.

Miksi ei siis myös meillä? Miksi edelleen antropologiasta puhutaan tieteenä, jossa antropologi lähtee kaukaiseen maahan vuosikausiksi?

Antropologia on niin paljon muutakin. Antropologia luo mielestäni ensijaisesti edellytyksiä ajatella, keskustella, analysoida ja kiteyttää tietyllä tavalla. Se ei ole pelkkää (yleis)sivistystä, sillä nykyisessä humanistista ajattelua karsastavassa yhteiskunnassa pitää olla myös kyky soveltaa ja tehdä päätelmiä. Tähän antropologiassa on mielestäni suurin potentiaali, vaikka se nykyisessä perusopetuksessa ei aina (syystä jos toisesta) näykään.

freddy-marschall-186923

* PS. Haluaisin tietää kokeeko Kaartinen pientä pistoa sydämessään, jos hänen opiskelijansa valmistuttuaan haravoi hautausmaata?

 

Advertisements

Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi. 

Welcome to Data Science Hackathon – Citizen Mindscapes & Suomi24

Interested in science, large data sets, creating tools to hack data? Welcome to Data Science Hackathon -Citizen Mindscapes & Suomi24 29.-30.5.2015.

The main goal of the event is to allow researchers and coders work together and find new ways of collaborating in the field of data science. Over two days, teams consisting of coders and researchers will figure out research problems and create solutions and demos to find their answers.

Curious to know more? See Futurice event info and see you there!

TÄNÄÄN: Akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan

“Tilaisuus ei paranna Suomen mahdollisuuksia palata AAA-luottoluokitukseen. Sillä ei ole järjestäjää, selkeää agendaa, brändiä tai logoa. Se on vahvuusalueeltaan aivan epämääräinen eikä vastaa työelämän tai yritysmaailman tarpeisiin. Osanottajat ovat sitoutuneet siihen, että tilaisuudesta ei jää jälkeäkään TUHAT-tietokantaan eikä yliopistomme ranking-sijoitus siis tule värähtämäänkään. Tapahtumassa on tarjolla puhdasta tietoa ja kommunikaatiota eikä lainkaan tiedon ja kommunikaation kvantifiointia tai raportointia. Kannattanee siis ehkä tulla. Emme edes laske osanottajia.” Janne Saarikivi – Vapaa yliopisto liikaa lukeville. Työelämän tarpeisiin vastaamaton tapahtuma Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlan kunniaksi.

Viime aikaisiin tiedepoliittisiin keskusteluihin liittyen tule tänään Helsingin yliopiston Porthanian rakennuksen liepeille osallistumaan tieteelliseen tapahtumaan, joka ei  tule näkymään Tuhat-tietokannassa, se ei nosta kenenkään h-indeksiä tai muutakaan virallisilla mittareilla olevaa tieteellistä tolloksellisuutta (entistä kakkosohjaajaani prof. Outi Fingerroossin sanoja lainatakseni). Itsekään en ole Helsingin yliopiston jäsen tai työntekijä, mutta aion mennä osoittamaan tieteellisen kollegiaalisen tukeni asiassa, sekä nauttimaan tunnelmasta!

Tapahtuman Facebook-sivuilta lainattua:

“Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen.”

Jorma Ollila, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Slush-kasvuyritystapahtumassa

———————————————————————

Tästä tilaisuudesta et saa opintopisteitä. Eivätkä luennoitsijat ja yliopisto saa merkintöjä TUHAT-tietokantaan.

Tämä tilaisuus on liikaa opiskelua, vapaan lukeneisuuden juhla, akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan.

Me olemme ylpeitä akateemisuudestamme. Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Pidämme luentoja toisillemme yliopiston ulkopuolella, koska yliopiston sisäpuolella meidän odotetaan tuottavan rahaa, innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja, tutkintoja tai kärkisijoja yliopistorankingeissa.

Emme tulleet yliopistoon näistä syistä. Olemme yliopistolaisia, koska haluamme tietoja, ymmärrystä, sivistystä ja viisautta. Olemme yliopistolaisia saadaksemme selville, minkälainen todellisuus on.

Haluamme, että yhteiskunnassa on paikkoja, joiden tavoite ei ole määritettävissä ja tuotto mitattavissa kuin ämpärin tilavuus.

Oikeassa yliopistossa tavoitellaan tietoa ja ymmärrystä enemmän kuin rahaa ja menestystä. Siellä luotetaan siihen, että jos tiede on rehellistä, se on lopulta myös hyödyllistä.

Akateemisella vapaudella on tarkoituksensa, nimittäin luovuus. Suurin osa kaikesta, mitä maailmassa on keksitty, on keksitty sattumalta. Luovuus, kuten sivistys, viisaus ja moraali vaativat oikeaa akatemiaa, jossa luetaan vapaasti, tarpeettomasti ja ylenpalttisesti.

Yliopistomme on 375 vuotta vanha. Yliopistolla on omat syynsä olla olemassa: tieto, tutkimus, oppi, sivistys, ymmärrys, uteliaisuus ja luovuus. Yliopisto ei koskaan ole ollut ainoastaan valtion, keisarin, kuninkaan tai kirkon palvelija. Siellä on aina arvioitu vallitsevia arvoja kriittisesti. Tänäänkään yliopisto ei ole pelkkä talouselämän palvelija ja innovaatiotehdas.

Nyt yliopistohenkilökunnan aika menee pitkälti oman tekemiseen raportointiin ja toisten tekemisten arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkii ja opettaa, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan. Tähän käytämme aikamme ja energiamme, vaikka haluaisimme palvella tiedettä.

Jatkuva mittaaminen, raportointi, evaluaatio ja huippuretoriikka on oikean luovan ja viisaan yliopiston vastakohta. Mutta yliopisto hehkuttaa sijoituksia rankingeissa ja julkaisumäärissä, kantaa huolta graafisesta ilmeestä ja riitelee Tokmannin kanssa ämpärikaupan nimestä.

Emme tunnista itseämme tästä yliopistomme brändistä. Siksi viestimme itse. Nämä näennäisen hyödyttömät liialliset, rehelliset ja tieteelliset luennot ovat viestimme.

 

Ohjelma:

klo 12.30 FT, kollegiumtutkija Janne Saarikivi (fennougristiikka/HCAS): Onko sanojen merkitysmuutos (epä)säännöllinen?

klo 13.00 prof. Juha Janhunen (Itä-Aasian tutkimus): Kielihistoriasta

klo 13.30 VTT, dos., tutkijatohtori Eeva Luhtakallio (sosiologia): Kansalaisuus ja performatiivinen valta

klo 14.00 PhD., dos., akatemiatutkija Reetta Toivanen (oikeusantropologia): Suvaitsevaisuuden kirot. Kriittinen antropologia ja rasismi

klo 14.30 prof. Jaakko Hämeen-Anttila (arabistiikka): Kulttuurivaikutteiden välittyminen itäisen Välimeren alueella ennen uutta aikaa

klo 15.00 FT, kollegiumtutkija Taina Riikonen (äänitaide/HCAS): Äänellä kirjoittaminen ja radion iho

klo 15.30 prof. Tomi Huttunen (venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri): Semiosfääristä

klo 16.00 prof. Eero Tarasti (musiikkitiede): Kulttuuri ja transendenssi

klo 16.30 FT, dos, yliopistotutkija Syksy Räsänen (kosmologia): Sata vuotta yleistä suhteellisuusteoriaa – mitä me siitä hyödymme?

Jokaisen luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksiin ja keskusteluun. Puheenjohtajana toimii VTT, LLM Miia Halme-Tuomisaari (antropologia).

Pleis tu bi – menovinkki Helsingissä 27.3. “HCAS SYMPOSIUM: Mediating Belonging – Re-thinking Social Theory Today”

Vinkkaan mielenkiintoisesta key note -esiintyjästä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämässä kaksipäiväsessä tapahtumassa “HCAS SYMPOSIUM: Mediating Belonging – Re-thinking Social Theory Today“. (Ilmoittautumaan ehtii vielä!). Symposium järjestää myös avoimen tapahtuman Korjaamolla perjantaina illalla “Muukalaisena elämässä? Keskustelua kuulumisen ja vierauden tunteista” tapahtuman (tsek Facebook).

Perjantai 27.3.

13:30 III Key Note Professor Susanna Paasonen, University of Turku, Volatile, vital networks: affect, connectivity and technology
Chair: Research Fellow Nora Hämäläinen, HCAS
14:30 Comments and Discussion (Dr Stephanie Alice Baker, City University London)
15:00 Closing of the Conference (Johanna Sumiala, HCAS)

Professori Susanna Paasonen on mediatutkimuksen alan guru, jonka viimeaikaiset tutkimukset ovat keskittyneet mm. pornoon ja affektiteoriaan.

Abstrakti: Volatile, vital networks: affect, connectivity and technology

Smart devices and network connectivity have ubiquitous presence in everyday life. As citizens, we are dependent on their accessibility and functioning in carrying on with our everyday lives in acts of work and play alike, by ourselves and in connection with others. Since technological failure is nevertheless always imminent, these dependencies are also sources of ambiguity, frustration, irritation and fear. Drawing on student essays describing the sensations evoked by technological failure, this presentation explores the visceral, affective intensities involved in constant connectivity to, and dependency on, network media. By examining how the essays articulate and configure the notion of “the user,” the paper addresses network
media as both volatile and vital in the ways that it modulates (increases, sustains and diminishes) the users’ capacity to act in the world — to the point of undermining the notion of the user itself. It does so through a dialogue with theorizations of affect (e.g. Ahmed; Featherstone), network culture (e.g. Kember & Zylinska), STS and actor-network theory (e.g. Latour; Schüll). Much more than an instrument for communication and information exchange, connectivity therefore becomes figured as a vital component of the networks that comprise the social world and individuals’ potentialities for action within.