Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Advertisements

On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen.

Minulla on siihen ristiriitainen suhde. Toisaalta sana merkitsee maailmojen luomista ja oven avaamista jonnekin toiseen ulottuvuuteen, vaatekaappia Narniaan, jäniksenkoloa, tähtipölyä Mikä-Mikä-Maahan. Se on ollut se tapa, millä olen lapsuudesta saakka jäsentänyt omaa maailmaani ja kokemuksiani siinä. Lukutoukkana haaveilin myös pitkään ensisijaisesti kirjailijaksi tulemisesta, ja kunnianhimoisena varhaisteininä jätinkin ensimmäisen fiktiokäsikirjoituksen Otavalle varhaiskypsässä 13-vuoden iässä. Käsikirjoitus ei mennyt kustannustoimittajan seulasta lävitse, mutta sain takaisin ystävällisen ja rohkaisevan kirjeen, jossa kehoitettiin jatkamaan ja kehittämään ilmaisua.

Writing a book is learning to be patient

Sittemmin niin fyysiseen kuin virtuaalisen pöytälaatikkoon kertyi sivukaupalla novelleja ja runoja, esseitä ja muita tekstejä, joissa kokeilin mahdollisimman laajasti erilaisia tyylilajeja. Luin kirjallisten esikuvieni tekstejä kuin piru raamattua ja yritin oppia ne tarinankerronan tekniikat, joilla saatiin lukija koukuttumaan ja teksti soljumaan. Kehitin systemaattisesti omaa ilmaisuani ja yritin löytää oman tapani kirjoittaa.

Yliopistossa tämä kaikki kuitenkin tyrehtyi, sillä suurin osa kirjalliselle ilmaisulle varatusta ajasta meni opiskelutöihin. Satunnaisesti kirjoitin puhekielistä blogia, mutta nimimerkin takaa ja päiväkirjamaisesti elämäjulkaisten. Maisteriopinnoissa upotin itseni pro gradu -työn kirjoittamiseen ja sen jälkeen kuvioon tuli väitöskirja, joka viimeistään iski viimeisen naulan luovan kirjoittamisen arkkuun.

IMG_0674

Kirjoittamisesta tuli työtä.

Aiemmin sivumäärä tuntui aina hyvin merkitykselliseltä saavutukselta. Se tuntui hurjalta ajatella, että minä itse olen kirjoittanut nuo kaikki kolmekymmentä tai sata sivua. Tai kaksi ja puoli sataa sivua. Ne ovat minun sanojani ja ajatuksiani, tosin sivuten myös toisten kirjoittajien, tutkijoiden, ajatuksia. Mutta se ei enää ole tuntunut samalla tavalla tärkeältä, merkitykseltä, kuin aiempi kirjoittaminen. Kun kirjoittaminen oli vielä mielikuvituksen ruokkimista, kaukana teknisistä rajoitteista, ja muodollisuuksista.

image2

Alku – keskikohta – loppu.

Myös akateemisella artikkelilla on vastaava runko. Erityisesti humanistisissa tieteissä kielellinen ilmaisu on akateemisessa kirjoittamisessakin tärkeää, sen sijaan, että käyttäisi rivejä mahdollisimman laajan lähdeviitekirjaston esittelemiseen. Mutta kun kirjoittamisesta on tullut osa työtä, ja hyvin keskeinen osa sitä, siitä on tullut myös monella tapaa vaikeampaa. Kun kirjoittaminen on luovaa ja inspiraatiokeskeistä, ei tekstiä määrällisesti välttämättä synny kovin paljon, mutta sen tuottaminen on eri tavalla “hyvää fiilistä”. Moni ammattikirjoittajakin ylläpitää tiettyjä rutiineja, kuten aamun ensituntien aikana ahkerointia ja iltapäivällä editointia. Samaan tapaan olen myös tutkijana yrittänyt rakentaa vastaavia rutiineja. Houkutella niitä sanoja esille ja systemaattisesti yrittää ylittää itseasettamiani esteitä ja “valkoisen paperin kammoa”. Pomodoro-tekniikka, SelfControl-sovellukset ja muuta kikkailut toimivat myös niinä päivinä, kun joutuu olemaan keskimääräistä ankarampi itselleen.

image1

Tiedän jo aika tarkkaan omat tehokkaat päivärutiinini, ja kun joinain päivinä se ajatus ei vain kulje, ja tekstiä ei vain synny, sen on annettava olla. Lenkki koirien kanssa, tiskaaminen, puutarhatyöt (kitkemisen valtava voima!) ja puolison tai kollegan kanssa keskusteleminen avaavat monesti isommatkin lukot.

Mutta onkohan sitä samaa kirjoittamisen taianomaista tuntua enää mahdollista tavoittaa? Onko sinulla hyväksi todettuja tekniikoita?