Mihin antropologiaa tarvitaan?

Suomen Kuvalehden provosoiva otsikko“Lopetetaan antropologia!”  herätti huomioni aamukahvin lomassa. Elina Järvinen kirjoittaa kärjistävällä otteella hallituksen painostuksesta yliopistoille, sillä hallitus haluaa jatkossa keskittää tukensa vain työllistymiseen tähtääviin opintoihin, mikä tietysti johtaa väistämättä siihen, että yliopistojen on yhä enemmän mietittävä mitkä alat saavat kirstun kilahtamaan oikealla soinnilla ja siten yliopiston rattaat pyörimässä.

Järvinen käyttää esimerkkinä omaa oppialaani eli antropologiaa, mutta se voisi koskettaa melkein mitä tahansa humanistisiin aloihin kuuluvaa tiedettä. Ongelmana erityisesti antropologiassa on Järvisen tekstin mukaan se, että vain aniharva valmistunut tekee itseasiassa koulutustaan vastaavaa työtä.

Mitä hyötyä antropologiasta siis on, jos päädyt “haravoimaan hautausmaata” tai “etuuskäsittelijäksi sosiaalivirastoon”? Artikkelia varten haastateltiin myös antropologian professori Timo Kaartista, joka huomautti ettei yliopisto ole ammattikoulu. En voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Yliopiston ei kuulukaan olla ammattikoulu, sillä sitä varten on omat koulunsa, jotka  – korostaisin painokkaasti – eivät ole onnistuneet opiskelijoidensa työllistymistavoitteissa aina yhtään sen paremmin. Kaartinen painottaa yliopiston sivistävää merkitystä, mutta täytyy myös muistaa, että hän on myös luonut uransa tiedettä tehden.*

Jokainen antropologi ei tee tieteellistä tutkimusta työkseen.

Ja se on ihan ok. Oikeasti. Kun itse aloitin opiskeluni 2004, ajattelin ottaa sivuaineikseni sellaisia aineita, joiden avulla voisin työllistyä hyvin esim. maahanmuuttotyön tai politiikan pariin. Valitettavasti muutamia aiheisiin liittyviä kursseja kokeiltuani en pystynyt yhtään motivoimaan itseäni opiskelemaan niitä vain siksi, että “työllistyn sitten joskus”. Viisi vuotta on kaksikymppiselle mielettömän pitkä aika oppia, opiskella ja ylipäätään kypsyä ihmisenä. Opettelin siis ulkoa afrikkalaisia siirtymäriittejä, lahjan vaihtamisen teoriaa, identiteetin käsitteitä ja pohdin mitä kivaa tekisin kavereiden kanssa seuraavana viikonloppuna. Työllistymisestä puhuttiin opinto-ohjaajan kanssa silloin tällöin, mutta en juuri käyttänyt siihen aikaa ja vaivaa, koska tiesin jo kandin jälkeen haluavani tehdä väitöskirjan. Ehkä olisi kannattanut, mutta toivoin, että antropologia antaa minulle tulevaisuudessa enemmän avoimia kuin suljettuja ovia.

Paino sanalla “toivoa”. Ensimmäisenä opiskeluvuonna meille nimittäin kerrottiin kolme antropologian urapolkua.

“Teistä tulee joko museo-alan työntekijöitä, tutkijoita tai työttömiä, valitettavasti.” 

Raivostun vieläkin, 13 vuotta myöhemmin, tuota lausetta ajatellessani. Kukaan ei kertonut meille, että Adidas, IBM, Nokia, Lego tai moni muu iso kansainvälinen yritys on käyttänyt antropologeja. En ole varma tiesikö edes. Esimerkiksi Tanskassa design-antropologia on jo oma tunnettu alansa, ja Yhdysvalloissa soveltavaa antropologiaa opetetaan melkeinpä kaikissa yliopistoissa, joissa antropologiaa voi opiskella. Ruotsissa antropologit osallistuvat säännöllisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja Yhdysvalloissa virtuaaliantropologit voivat olla vaikkapa pelisuunnittelijoita.

Miksi ei siis myös meillä? Miksi edelleen antropologiasta puhutaan tieteenä, jossa antropologi lähtee kaukaiseen maahan vuosikausiksi?

Antropologia on niin paljon muutakin. Antropologia luo mielestäni ensijaisesti edellytyksiä ajatella, keskustella, analysoida ja kiteyttää tietyllä tavalla. Se ei ole pelkkää (yleis)sivistystä, sillä nykyisessä humanistista ajattelua karsastavassa yhteiskunnassa pitää olla myös kyky soveltaa ja tehdä päätelmiä. Tähän antropologiassa on mielestäni suurin potentiaali, vaikka se nykyisessä perusopetuksessa ei aina (syystä jos toisesta) näykään.

freddy-marschall-186923

* PS. Haluaisin tietää kokeeko Kaartinen pientä pistoa sydämessään, jos hänen opiskelijansa valmistuttuaan haravoi hautausmaata?

 

Advertisements

Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat

Väitöskirjatutkija on jo töissä – Mielipide – Päivän lehti – Helsingin Sanomat.

Väi­tös­kir­ja­tut­ki­joi­den kou­lu­lais­ta­mi­nen eli kut­su­mi­nen toh­to­ri­opis­ke­li­joik­si tai -kou­lu­tet­ta­vik­si on kei­no ase­moi­da työ­tä te­ke­vät tut­ki­jat opis­ke­li­joik­si, joil­le ei tar­vit­se mak­saa pä­te­vyyt­tä vas­taa­vaa palk­kaa ja joil­ta voi­daan evä­tä muil­le työn­te­ki­jöil­le kuu­lu­vat etuu­det, ku­ten päi­vä­ra­hat työ­mat­koil­ta.” -Sinikka Torkkola, HS, 7.10.2014.

Akateemisesta rintamakarkuruudesta ja työssä jaksamisesta

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää Microsoftin ja Työterveyslaitoksen alulle panemana, jolloin tarkoituksena on niin kehittää kuin haastaa perinteisiä käsityksiä johtajuudesta ja itseohjautuvasta työskentelystä. Tutkijalle tämähän on jo niin tuttua kauraa, että tuntuu hassulta että moista varten tarvitaan ihan oma lanseerattu päivä ja herkulliset nettisivut asiaa varten. Tutkimusmaailmassa ei juurikaan kellokorttia tarvita (eikä tulisi tarvita) eikä se monen muunkaan mielestä ole työtä edistävä vempain, sillä tutkimus itsessään tapahtuu myös työajan ulkopuolella, alitajunnassa, ja joskus jopa keskellä yötä valvoessa, “vartin verran murehtiessa“. Tutkimusta tehdään työmatkalla, illalla koirien kanssa puuhaillessa ja sunnuntaisin, kun puolison silmä välttää (“mä katson nää artikkelit vaan ihan nopeesti..”).

Laulun sanoja jatkaakseni olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut niin väitöskirjaprojektissa kuin useissa työsuhteissa aiemminkin saanut olla “itseni herra“. Itseohjautuva työ ei pelkästään anna vastuuta, mutta myös opettaa ottamaan vastuuta. Työsuhteissa, joissa olen saanut itse päättää, suunnitella ja organisoida työtehtäviäni, olen ollut myös työhöni kaikista sitoutunein. Pääpiirteittäin tilanne tutkimustyössä pitäisi silloin olla kohdallaan, etenkin apurahalla, vai onko?

Aiheesta on keskustelu viime aikoina runsaasti. Kielentutkija Janne Saarikivi kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja (HS 8.9.2014) tyytymättömyydestään ja väsymyksestään yliopistoon työnantajana. Saarikivi väsyi siihen pisteeseen, että päätti lähteä.

Kun viimeksi olin tutkija, sain hoitaakseni määräaikaisen professuurin, “tutkimusansioilla”, kuten sanotaan. Ajattelin, että nyt näytän, mitä osaan. Se ei onnistunut. Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Myös Tiedemies on kirjoittanut useasti samasta aiheesta. Ennen väitöstä jatko-opiskelijalla on – opiskelijakollegani Anne Holapan Facebook kirjoitusta lainaten – kuherruskuukausi meneillään, jolloin tutkimustyö voi olla juuri niin ihanaa kuin on kuvitellut sen olevankin. Itse vastaanotin tutkintotodistukseni viime viikolla ja katsellessani sitä arvokasta paperinpalasta, tajusin ettei se tuonutkaan sitä tyydytystä siinä mittakaavassa mitä toivoin sen tekevän. Tajusin, että “tämä ei lopu tähän”. Akateeminen maailma ei anna sen loppua, sillä se paperinpalanen ei riitä. Minä en edelleenkään riitä.

Ulkopuolinen maailma, eli se, jota yliopisto ei hallinnoi, katselee tohtorintutkinnon suorittanutta arvostuksella ja kunnioituksella. “Vau, sähän oot kohta sitten professori!” jotkut hihkaisevat. Tuore väittelijä sen sijaan laskee katseensa alakuloisena maahan ja huokaisee, sillä akateemisen maailman silmissä tuore väittelijä, tuore tohtori, ei vielä ole yhtään mitään. “Nuori tutkija” tituleeraa Akatemia, ja ollakseen jotain tulee tutkijan pätevöittää itsensä julkaisuilla ja kansainvälisillä yhteistöillä, puhumattakaan rahoituksen saamisella, vähintään dosentiksi. “Varttunut tutkija” on nimeke, jota käytetään vielä jonkin verran työnhakuilmoituksissa, Akatemia sentään luopui ko. nimekkeen rahoitusmallista vuonna 2009, vaikka se näkyy edelleen heidän rahoituspäätöksissään taustalla. Nyt painavat kupissa osaaminen, aihe ja budjetti.

Yliopisto on älykkäiden ihmisten yhteisöksi typerä organisaatio. Jos it-yritys rekrytoi kovapalkkaisen koodaajan, he panevat hänet koodaamaan. Mutta tutkijakoulutuksen saaneet kovapalkkaiset professorit tutkivat vain vähän. Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

Saarikivi on oikeassa. Tutkimustyöhön on sisällytetty nykyään niin paljon byrokratiaa ja jopa apurahatutkija joutuu tekemään niin paljon kaikkea muuta, josta ei itseasiassa saa palkkaa lainkaan, mutta joka mahdollisesti edistää hänen tulevaisuuttaan väitösprojektin aikana ja sen jälkeen. Täytyy verkostoitua (kansainvälisesti tottakai) mahdollisimman kattavasti, julkaista mahdollisimman paljon (monografia ei ole tekosyy), kuulua oman tutkimusalueensa järjestöihin, organisoida seminaareja ja konferensseja, opettaa ja luennoida, raportoida ja suunnitella, ja tehdä niitä (lisää valinnainen alatyylinen ilmaisu) apurahahakemuksia. Kaikki tämä jää näkymättömiin muulta maailmalta, joka kuvittelee tutkijan tutkivan. Päivät pitkät.

Etenkin näin syksyisin (ja keväällä sitten uudelleen) tutkijalta menee leijonaosa työpäivistä apurahahakemusten laatimiseen. Jos hyvin käy, voi samaa pohjaa käyttää copy-pastella uudelleen. Aina ei kuitenkaan käy. Täytyy budjetoida, verkostoida, kisutella kutsukirjeitä ulkomailta mahdollisimman monta (“we welcome you as a visiting researcher..”) ja arvioida millä ilveellä jaksaisi itse sitten myöhemmin jos ja kun se raha saapuu, asua ulkomailla kuukaudesta aina vuoteen asti. Miten saada perhe mukaan tai voiko edes perhe lähteä? Mites koirat? Mites asunto? Suurin osa rahoittajista vaatii kuitenkin “kansainvälistymissuunnitelmaa”, johon konferenssimatkoja ei lasketa (vaikka ne ovat usein kaikista tehokkaimpia). Oma tutkimukseni on syntynyt parhaimmillaan ja tehokkaimmillaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä, rutiinien avulla. Ulkomaille muuttaminen rikkoo ja pirstouttaa kaiken tämän pieniksi siruiksi. *kokemuksen syvä rintaääni*

Tiedemies kiteyttää hienosti:

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä “palkitaan” siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Jenny Kangasvuo tuo esille blogikirjoituksessaan myös väitöskirjan aikana syntyvän ahdistuksen, kun jatko-opiskelija herää siihen happamaan todellisuuteen ettei yliopistoura ole mikään itsestäänselvyys, vaan lottovoitto, joka ehkä ansaitaan kivun ja kärsimyksen kautta:

Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%.

Tieteentekijöiden liiton luvut ovat karmivia.

Nyt varmasti herää lukijalla kysymys, että mitäs minä sitten aion tehdä? Loikkaanko yliopistolta pois (rintamakarkuri!), jäänkö poterooni sotimaan byrokratiaa vastaan vai koulutanko itseni uudelleen ammattiin, joka ei ehkä söisi sisältä päin näin paljon? (Ammattikouluun, yes, no, maybe?) Valitettavasti erittäin kirjavan CV:ni ja 15-vuotinaana aloitetun työssäkäynnin ansiosta tiedän, että jokainen työ syö sisältä yhtä lailla. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Olen parikymppisestä alkaen haaveillut pääseväni tekemään työtä, joka ei aamuisin ottaisi päähän kuin 0-40%. Siinä vaiheessa, kun lähestytään 50% tai mennään reippaasti sen yli, ei olla oikeilla jäljillä. Don’t get me wrong, rakastan tutkimustyötä. Silloin kun on aikaa tehdä sitä tutkimusta. Antropologi minussa tosin tekee (osallistuvaa) havainnointia koko ajan. Sitä ei vain saa pois päältä. Arvioin, mittaan, pohdin, mietin ja arvuuttelen ihmisen (kulttuurista) käyttäytymistä jatkuvasti. Bussissa, ravintolassa, kotona, lomamatkalla (etenkin ulkomailla!), ruokapöydässä, urheillessa.. Olen kiinnostunut ihmisestä (ja teknologiasta). Siksi toivonkin, että pääsisin tekemään työtä, missä pääsen kutittelemaan tätä kiinnostusta ihanalla tavalla. Aika näyttää mistä löydän tuollaisen paikan.

Tutkimusrahoituksen turhan jännittävät käänteet! – Tieteentekijöiden liitto

“Yliopistokorvaus on yliopistoille suoraan osoitettu 7 %:n korvaus myönnetystä apurahasta, ja sen tarkoituksena on kattaa säätiöltä rahoituksen saaneen apurahatutkijan normaalit peruskulut yliopistolle.  Miksi raha ei kelpaa yliopistoille? Pelottaako yliopistotyönantajaa se, että säätiöiden (!) apuraha tulkittaisiin tehdyn sitoumuksen myötä verotettavaksi tuloksi ja apurahan verovapaus näin vaarantuisi?  Vai hiertääkö yliopistoja se, että näin rahoitettavien tutkijoiden valinnoissa ei huomioida riittävästi yliopistojen tilaresursseja, jolloin osa tutkijoista jäisi ilman työtilaa?  Jos näin on, niin varsin myöhään ovat yliopistot heränneet apurahatutkijoiden ongelmiin!”

Lue lisää: Tutkimusrahoituksen turhan jännittävät käänteet! – Tieteentekijöiden liitto.

Aikamme dystooppiset “tietäjät”

Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe kysyy Potilaan Lääkärilehden kommenttipuheenvuorossaan olemmeko palaamassa keskiaikaan painetun sanan lukutaidon kanssa. Kolbe viittaa nykynuorison ja yliopisto-opiskelijoiden tapaan käyttää digitaalista (verkko)teknologiaa tiedon lähteenä ja tutkimusaineistona.

Suhde tietoon ja tieteeseen on muuttunut hyvin nopeasti. Katson nuoriani ympärilläni ja pohdin omaa kasvukauttani 1970-luvulla. Tuolloin ”tiedostettiin”, mikä edellytti lukemista, tiedon hankintaa, kriittisyyttä. Järki ja rationaalisuus korotettiin jalustalle. Tämän päivän ylioppilaat eivät kumarra tieteen kuvia eivätkä pyri kohti oppineisuutta. Yleissivistyskin on sana, jonka edessä nuoriso korkeintaan kohottelee kulmakarvojaan. (Kolbe, 1.11.2013.)

Kolbe viittaa tiedostamisen tapaan ainoastaan painetun sanan lukemisen kautta, jolloin ainoastaan kirjat ovat ainoa oikea tiedon ja “tiedostamisen” tapa sekä lähde, joita kohden nuoret (vahvasti yleistettynä homogeenisena kokonaisuutena) pyrkivät aktiivisesti. Kiinnostavasti Kolbe myös haluaisi nyky-ylioppilaiden “kumartavan tieteen kuvia”, joka ilmeisesti viittaa hänen näkemyksessään auktoriteettien puutteeseen. Itse digitaalisen kulttuurin tutkijana näen Kolben tekstissä oman ikäpolvensa (sekä henkilökohtaisen että akateemisen) tyypillistä dystooppista ajattelutapaa, joka juurtaa todennäköisesti juuri ahdistuneisuuteen omasta osaamattomuudesta tämän teknologian äärellä. Dystopia on pelkoa tulevaisuuden epätoivotusta yhteiskunnasta. Somettaminen, wikeily, mesettäminen, twiittaaminen, linkkaaminen, postaaminen ja googlaaminen ovat Kolbelle vain nuorison käyttämää slangikieltä, jolla ei ole hänen silmissään painoarvoa, koska tieto tulisi aina tulla vain arkistolähteistä ja kirjastoista.

Olen syntynyt kahdeksankymmentäluvun alussa, mutta muistan kyllä erinomaisesti vielä ajan ilman nettiä. Aloitin opiskeluni yliopistossa vuonna 2004, jolloin internet oli toki olemassa ja sosiaalinen media oli Yhdysvalloissa ottamassa ensiaskeliaan, mutta internet ei ollut yhtä ubiikisti arjessa mukana kuten nykyisen mobiiliteknologian avulla. Huomaan toki itsekin koko ajan “roikkuvani netissä”, mutta tämän ilmiön ja teknologian tutkijana – sekä peruskoulutukseni avulla – osaan myös analysoida käyttämääni teknologiaa ja omaa toimintaani kriittisesti. Kanditutkielmani aikana muistan professorimme heristäväneen meille sormeaan nykyteknologian äärellä ja muistelevan nostalgian huumassa “me sentään kirjoitimme tutkielmamme kirjoituskoneilla!” ikään kuin tutkielman tuottamiseen käytettävä teknologia tekisi itse tutkielmasta paremman.

Nostalgia itsessään vaikuttaa erityisesti olevan akateemisessa maailmassa Kolben kaltaisten professoreiden miekka nykyteknologian “ongelmia” vastaan. Ennen muinoin oli niin paljon paremmin ja helpommin. Kolbe (ja muut) kuitenkin unohtavat, kuinka vaikuttava ja merkittävä osa nimenomaan internetillä on ollut muun muassa tiedon saavuttamisessa ja  demokratisoitumisessa. Olisiko esimerkiksi lankapuhelimen aikana Arabikevät ollut mahdollista? Tai kuten tänä aamuna Aamulehti uutisoi (12.11.2013) Filippiinien korruptoituneesta politiikasta ja mediasta, jotka ovat vääristelleet hirmumyrskyn aiheuttamia tuhoja lukutaidottomalle kansalle. Vasta ulkomainen media – ja tässä tapauksessa siis myös teknologia – on voinut tuoda oikeaa ajankohtaista tietoa filippiiniläisille. Akateemisessa maailmassa taas pelkästään lähdekirjallisuuden saavuttaminen on kasvanut eksponentiaalisesti ja ilman internetiä oman tutkimukseni tekeminen olisi ollut täysin mahdotonta, sillä Suomessa aihetta on tutkittu marginaalisesti.

Nyt yliopistoihin valuu se sukupolvi, joka on saanut yleissivistyksensä netissä, television ja sarjakuvien äärellä, viihdekulttuurista, muusta sähköisestä mediasta. (Kolbe, 1.11.2013.)

Ainakaan omassa tapauksessani ei voi puhua “valumisesta”, sillä tein ankarasti töitä pääsykokeita varten, missä piti ymmärtää sekä ajankohtaisia ilmiöitä sekä erityisesti antropologian soveltamismahdollisuuksia (tuolloin Euroopan unionin uusia jäsenmaita ja niihin liittyviä kulttuuriantropologisia ongelmia ja mahdollisuuksia), mutta onhan tuosta toki jo melkein kymmenen vuotta. Suurimmat ongelmat perusopintojeni aikana kuitenkin muodostuivat joidenkin professoreiden aikaansa jäljessä olevasta opetusaineistosta sekä myös opetusmenetelmistä. Vastaavat ongelmat olivat näkyvissä jo yläasteella esimerkiksi tietotekniikan tunneilla, jolloin opettajina toimivat toiset oppilaat, opettajiaan aiheessa paljon edistyneemmät ja valveutuneemmat.

Kolben kommenttipuheenvuoro polveilee ja poukkoilee ympäriinsä aiheesta toiseen. Hän on kovin huolissaan “aikamme poliittisista arvoista”, nykynuorison herrapelon puutteesta, kansansivistyksen merkityksen vähäisyydestä yliopistopolitiikan yrittäjämäisyydessä, sekä “syvätietäjien” määrän vähäisyydestä. Kolbe ilmeisesti peräänkuuluttaa niitä kylänvanhimpia, jotka omaa tietoaan jakamalla ovat olleen niitä ainoita oikeita tiedonlähteitä (niin kirjojen lisäksi, tietenkin). Ymmärrän Kolben huolen, mutta kehottaisin häntä myös katsomaan itseään peiliin akateemisena vaikuttajana, kaupunginvaltuutettuna sekä pedagogina. Mitä sinä, Laura Kolbe, voit tehdä huolenaiheillesi? Sormen heristäminen ja huolten julkituominen ei ole osa ratkaisua, vaan osa ongelmaa.

Kolbe puhuttelee nuorisoa kovin laajana ikäryhmänä eikä selväksi käy onko hänen nuorisonsa teini-ikäisiä vai jo parikymppisiä yliopistonuoria. Kohderyhmä on joka tapauksessa tiedon välittämiselle hyvin erilainen, enkä ainakaan itse lukioikäisenä ollut vähäänkään kiinnostunut kumartelemaan ketään, sillä sain oppini fantastisilta opettajilta, jotka kehottivat omaan kriittiseen ajatteluun ja kannustivat meitä löytämään oman polkumme maailmassa. Samaa tiedon jakamisen ja opettamisen tapaa olen pyrkinyt edistämään omassa työssäni. Muun muassa oma väitöskirjaohjaajani dosentti Outi Fingerroos kommentoi Facebook-sivuillaan Kolben puheenvuoroa seuraavasti:

Nuoret etnologit esimerkiksi eivät “valu” vaan tekevät sen kaiken, mitä pyydetään, vaaditaan ja opetetaan, käyvät myös kirjastossa ja lukevat lähteitä ihan kuin opettajansakin. Ja ovat internetissä paljon parempia kuin kaltaiseni “vanhat tädit”.

Allekirjoitan kuitenkin sen, että (lähi)tulevaisuuden opiskelumenetelmät ovat hyvin erilaisia ja pitkäjänteinen tekstinymmärrys ja tuottaminen ovat vaarassa, mikäli nuoria (sic!) ei opeteta tähän ajankohtaisilla menetelmillä. Mobiili- ja verkkoteknologia muuttavat tiedon hakemista ja omaksumista, mutta en usko, että aiemminkaan on tenttikirjoja luettu täsmälleen sanasta sanaan vaan silmäilty ja opeteltu se olennainen. Esseemuotoiset tentit eivät myöskään välttämättä ole se ainoa oikea tapa testata opiskelijoiden osaamista, sillä oman kokemukseni mukaan tentin jälkeen pää tyhjennetään hyvin tietoisesti juuri “opitusta” tiedosta. Sen sijaan luentopäiväkirjat, esseet, suulliset kokeet yms. vaihtoehtoiset opiskelun ja oppimisen mittaamisen välineet voivat toimia paremmin. Kaikki on kuitenkin erittäin yksilökohtaista: mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Opettajana Kolben uskoisi ymmärtävän tämän.

Kolbe ei selkeästi hahmota, että juuri hänen kaltaisten auktoriteettien tulisi toimia tiedon kriittisen omaksumisen opettajina, tuli se tieto sitten blogeista, sivistyssanakirjoista, twiiteistä tai kirjaston digitoiduista(!) aineistoista. Lähdekritiikin merkitystä ei tule koskaan aliarvioida, vielä vähemmän painetun kirjallisuuden kohdalla. Kolben asenne on murheellinen, näin nuoren tutkijan näkökulmasta, sillä se heijastelee myös yliopistojen tavoitteita, rahoituspolitiikkaa ja apurahojen määräysperiaatteita. En myöskään usko, että hänen opiskeluaikaisten opettajien olleen innoissaan opiskelijoiden “valveutuneisuudesta” ja poliittisesta aktiivisuudesta, mikä leimasi 1970-luvun opiskelumentaliteettia. Hänen opettajansa varmasti haikailivat omien nuoruusvuosiensa “parempien” aikojen perään.

Tähän loppuu suosittelen lämpimästi Kolbelle Facebookin (mihin hän myös näkyy kuuluvan) seuraavaa ryhmää:

  • Ei ollu feisbuukkia vuonna 56. Pakkasessa vaan huudettiin ettei naama jäätys. Kirjat jääty kuitenkin, ja ne oli tehty tuohesta. Hernekeittoo syötiin vaan tuohikupeista sormin, kun ei ollu lusikoitakaa…

______________

Tämän postauksen lähteenä (ja aineistona) on käytetty Facebook-keskustelua, mistä kiitän Outi Fingerroosia, Satu Matikaista, Petja Aarnipuuta, Katriina Siivosta, Karina Lukinia, sekä muita keskusteluun osallistuneita kommenteista ja näkemyksistä. Tämäkään keskustelu ei olisi ollut mahdollista ilman verkkoteknologian mahdollistamaa virtuaalista tutkijayhteisöä.

Identiteettikriisi

Syksy on madellut hitaanlaisesti. Kehon sisäinen kelloni ei ymmärrä ajankulua, sillä kelit ovat täällä Lontoossa yhä syyskuisen lämpimät ja ajoittain jopa aurinkoiset. Huomisesta alkaen on kuitenkin enää vain neljä viikkoa jäljellä tätä “komennusta”.

Tavoitteenani oli tulla tänne verkostoitumaan, parantamaan kielitaitoani sekä aloittamaan väitöskirjan kirjoittamisprosessi analyysin kera. Siinä sivussa on tullut hoidettua Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran julkaisuasioita, muutamia luennointi- sekä opetustöitä sekä matkustamista. Kävin mm. Durhamin yliopistossa teologian laitoksella professori Douglas Daviesin kutsumana luennoimassa tutkimuksestani sekä perusopiskelijoille että laitoksen henkilökunnalle ja tutkijoille. Matka oli erittäin onnistunut ja sain uutta motivaatiota työn tekemiseen, joka ajoittain tuntuu suojuoksulta.

University College Londonin antropologian laitoksella olen viettänyt aikaa suhteellisen vähän. Digitaalisen antropologian opintoja jatko-opiskelijoille ei tänä vuonna ole lainkaan (seikka, joka olisi ollut mukava tietää ennen tänne tuloa!), vaan opinnot ovat keskittyneet lukupiireihin sekä vierailevien luennoitsijoiden seminaareihin. Olen hiukan pettynyt, sillä tuo digitaalisen antropologian mahdollisuus oli nimenomaan se syy hakea tänne täksi syksyksi, sillä Suomessa opetus on edelleen hyvin hajanaista tai ajoittain jopa täysin olematonta.

Tutkimussuuntauksena digitaalinen antropologia tunnetaan myös nimillä virtuaaliantropologia, kyberantropologia sekä jopa media-antropologia. UCL:ssa painotus on materiaalinen sekä opetus on tähän mennessä keskittynyt ns. puritaaniseen etnografiaan, jossa painotetaan pitkäjaksoista etnografista kenttätyötä offline-olosuhteissa tutkittavien parissa. Professori Daniel Miller on sanonut suoraan aineistostani, että se ei ole hänen mielestään riittävä eikä etnografinen, sillä online-etnografia on ns. ohutta kuvausta. Hän on kyllä täysin tietoinen esimerkiksi Christine Hinen tai Tom Boellstorffin tutkimuksista ja ajatuksista, joiden mukaan nettiantropologiaa voi tehdä myös täysin itse netissä. 

Totuin valitettavasti jo maisteritutkimukseni aikana selittämään tutkimusintressejäni ja -metodejani juurta jaksaen muille antropologeille, jolloin astuminen digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen Turun yliopistoon tuntui kuin kotiin tulemiselta. Yhtäkkiä kieltäni ymmärrettiin, metodologiani hyväksyttiin eikä tutkimukseni perustaa kyseenalaistettu muutoin kuin terveellä tieteellisellä kritiikillä. Kokemukseni täällä Lontoossa on kuitenkin saanut minut (jälleen) kyseenalaistamaan tutkijaidentiteettiäni antropologina. Jos merkittävä osa kohtaamistani antropologeista pitää työtäni epämääräisenä näpertelynä, haluanko todella identifioitua antropologiksi? Vai olenko vain kohdannut “vääriä” antropologeja?

Kontekstista riippuen olen esitellyt itseni joko kuolematutkijana, nettitutkijana, virtuaaliantropologina tai – ilahduttavalla sanahirviöllä – virtuaalitanatologina. Tiedostan varsin hyvin, että useat tutkijat indentifioituvat joko itsensä tai muiden toimesta aina kulloisenkin tutkimusintressinsä kautta, mutta antropologin identieetti on itselleni aina ollut jopa eräänlainen kunniakysymys (syistä, joista en ala tässä sen laajemmin erittelemään.) Tutkimusmetodologiani ja -kysymykseni, puhumattakaan teorioistani, ovat kuitenkin alusta saakka olleet niin monitieteisiä, että niiden sovittaminen puritaanisen antropologian lokeroon tuntuu kuin neliskulmaisen muovipalikan tunkemiselta vääränlaiseen koloon.

Philip Budka kirjoittaa paperissaan From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? (working Paper for the EASA Media Anthropology Network’s 38th e-Seminars) nykyisyyden antropologiasta. Sana kääntyy suomeksi hiukan huonosti, mutta kai merkitys on selkeä.

This means that the anthropologist of the contemporary, on the one hand, has to be close to things when they happen, but, on the other hand, has to preserve a certain untimeliness. That’s were a crucial difference with journalism emerges. To analyze the emergent in anthropology, it also needs new concepts and ideas in terms of fieldwork and ethnography. — This does not mean to reinvent ethnography or fieldwork, but to critically rethink some of its elements. (Budka 2011)

Digitaalisista teknologioista ja etenkin internetistä on tullut nykyiselle ihmiselle hyvin olennainen osa arkipäiväistä elämää, olipa se sitten tahdonalaista tai pakkoa (kuten joillekin esimerkiksi Facebookiin liittyminen on eräänlainen sosiaalinen pakko, ns. “kun kaikki muutkin ja muutoin jää ulkopuolelle”). Tämä kokonaisvaltainen digitaalisten teknologioiden hyödyntäminen ja kuluttaminen on väistämättä vaikuttanut myös niihin rakenteisiin, joita ihmiset luovat ylläpitääkseen sosiaalisia ja kulttuurisia järjestelmiään.

Internet on niin ikään sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettu teknologinen järjestelmä, jonka tutkiminen monimuotoisesti, holistisesti ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen tulisi – tutkimuskehyksestä tietenkin riippuen – tarkastella juuri monitieteisyyttä hyödyntäen.

En suostu hyväksymään oletusta, jonka mukaan tutkimuksen tekemisen edellytyksenä on aina yhdet ja samat välineet, joita ei tulisi kyseenalaistaa, etenkin kun näiden tutkimusvälineiden kehittämisestä on jo hiukan aikaa. Nykyisyys (ei siis moderni) on dynaaminen ilmiö (Rabinow & Marcus 2008: 94), joka tulisi myös tutkia dynaamisesti.

 

Lähteet tähän avautumiseen:

Budka, Philip (2011) From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary?

Rabinow, P., Marcus, G. E. (with Faubion, J. D., Rees, T.) 2008. Designs for an anthropology of the contemporary. Durham: Duke University Press.

 

Yes. No. Other.

(kuva)

Kesäloma teki hyvää pääkopalle, sillä tartun ihan uudella motivaatiolla kirjallisuuteen ja kenttätöihin. Voi olla, että myös kunnollisen työpisteen rakentamisella on ollut vaikutuksensa, sillä krooniset niska-hartiakivut eivät ole tutkijan ystävä. *ouch*

Kenttätyötkin maistuvat ihan eri tavalla. Aloitin tänään Surveymonkeys.comin avulla nettikyselyn teon, mutta jostain syystä en saa muodostettua kysymyksiä kirjallisesti. Olen huono tekemään strukturoituja kyselyjä, koska toimin parhaiten kasvokkain tapahtuvassa haastattelussa, jossa voin tarttua haasteltavan sanomiin vihjeisiin, johdatella tarvittaessa eteenpäin, selventää ja selittää. Strukturoidussa kyselyssä pitää jollain tapaa astua jo ennakkoon informantin pääkoppaan ja se tuntuu antropologin koulutuksen saaneena vieraalta ja ennakko-oletuksiin nojaamiselta. Tottakai haastatteluissakin täytyy kyetä muodostamaan kysymykset etukäteen, joihin haluaa vastauksia, mutta silti tämä kyselylomakkeen tekeminen tuntuu kömpelöltä.

Wowwiki-sivustolla on muitakin tutkijoita, jotka hätyyttelevät pelaajia vastaamaan tutkimuksiinsa, ja jotkut tarjoavat myös palkinnoksi mm. Amazon-lahjakorttien arvontaa. Yritän ensin saada vastaajia ihan “omin päin”, mutta voi olla, että joudun tarttumaan jonkinlaiseen porkkanaan myöhemmin. Facebookissa metsästää myös tutkijoita ja gradu-opiskelijoita, joista yksi jopa otti yhteyttä minuun, jotta vastaisin hänen kyselyynsä. Käsittääkseni ainakin Wowissa kiertää jo jonkinlainen läppä siitä, kuinka tutkijat mellastavat pelissä myös.