Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Advertisements

Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Vielä ehtii osallistua verkkoväkivaltakyselyyn!

Kyselytutkimukseni väkivallasta ja vihapuheesta verkossa sulkeutuu ylihuomenna sunnuntaina eli 3.10.

Vielä ehtii siis vastaamaan!

Kysely vie noin 10-15 minuuttia ja kaikkien vastanneiden kesken arvotaan nyt kaksi kappaletta Finnkinon 4kpl:n elokuvalippupaketteja, sillä yllätyin positiivisesti kyselyn suosiosta. Vastanneita on tällä hetkellä hiukan alle 600 kappaletta, mutta erityisesti miesvastaajia kaipaisin lisää.

Kysely on hankkeeni ensimmäinen ja sen tarkoituksena on muun muassa ymmärtää miten ihmiset kokevat väkivallan verkossa ja mikä ylipäätään ymmärretään väkivallaksi. Olen ikikiitollinen jokaisesta vastauksesta, joita olen saanut jo tähänkin mennessä ja arvostan valtavasti jokaisen vastaajan käyttämää aikaa ja vaivaa. Kiitos siis jo nyt.

Kutsua saa myös jakaa eteenpäin!

On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Osallistu kyselytutkimukseen vihapuheesta ja väkivallasta verkossa

Oletko joutunut vihapuheen tai väkivaltaisen toiminnan kohteeksi verkossa?

Oletko nähnyt tällaista toimintaa jota kuta toista kohtaan?

Oletko itse toiminut väkivaltaisesti verkossa?

Osallistu kyselytutkimukseeni: https://www.webropolsurveys.com/S/CBF1317B6B74224C.par Tutkimus liittyy postdoc-hankkeeseeni, jossa tarkastelen verkkoväkivallan retoriikkaa ja diskursseja eri konteksteissa. Ks. lisätietoja (englanniksi).

Postdoc project, here I come!

I can now finally announce it publicly, since it also can be found from the interwebs: I received funding for 12 months from the Finnish Cultural Foundation. I am beyond delighted for this, since FCF also funded almost my entire PhD project!

My new project will dive into a very current and difficult matter: violence in online environments.The aim is to create a coherent understanding of how hatred and violence are affecting online communication practices and discourses of hate, and whether these practices are bleeding from the online realm into offline interactions. The project is titled “It’s just talk…” – The Discourses and Practices of Online Violence, and will last approximately three years during which I will examine different aspects of visual and textual violence within three case studies.

Case 1. Twitter and hatred in 140 letters;

Case 2. Online misogyny and gaming culture;

Case 3. Trolling and violence in online memorials.

I am super excited to have this opportunity to continue almost immediately after earning with my PhD in August 2014. This new project also allows me to visit University of Stockholm and Existential Terrains program, which explores existential challenges and vulnerabilities that digital technologies both enable and restrain. The focus of the program is on digital memory cultures, death, mourning and managing the digital afterlife. I will be co-organizing and attending the programs seminars and workshops, in addition to lecturing and teaching about online ethnography – among other topics.

FCF was very generous to Finnish cultural studies this year. Many of my colleagues and friends received funding for their projects as well, such as Dr. Kirsi-Maria Hytönen (check her blog!) from the University of Jyväskylä and Dr. Ulla Savolainen from the University of Helsinki. We attended the annual FCF party at the Finlandia house on Friday the 28th of February, and went to celebrate afterwards together to a great local restaurant Kolmon3n. It almost sounds like a beginning of a good joke – “ethnologist, folklorist and anthropologist went to a bar..”

IMG_0515

Despite these fantastic news and celebrations, the current economic climate has left me worried about the future of Finnish culture studies – as well as my own future income. A degree does not bring you a job, when the current demand is that a) you should have job experience of +4 years from the job field in question, b) getting a doctorate is not considered as job experience, c) there are at least 100 other applicants for the same position, d) research as job experience is not either understood what it actually means or it is considered as “too much” as job experience, e) you usually should have the doctoral degree anyway.

The media and many bloggers have also discussed the matter and wondered why the Finnish education system is backfiring its students, since education is not the most valued trait of an applicant. Job experience is also extremely difficult to gain when you are young and still in the middle of finishing schools – unless you are the kind of greedy multi-tasker who doesn’t value their free time and personal relationships as high. Also, it’s also not unheard of that some students decide to pursue a doctorate since they cannot find employment. It’s a vicious and irrational circle.

But.. all’s well that ends well? At least for now, for this year. Now there are articles to be written, fieldwork to be conducted and research to be made. Life is good.