Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

Advertisements

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Vielä ehtii osallistua verkkoväkivaltakyselyyn!

Kyselytutkimukseni väkivallasta ja vihapuheesta verkossa sulkeutuu ylihuomenna sunnuntaina eli 3.10.

Vielä ehtii siis vastaamaan!

Kysely vie noin 10-15 minuuttia ja kaikkien vastanneiden kesken arvotaan nyt kaksi kappaletta Finnkinon 4kpl:n elokuvalippupaketteja, sillä yllätyin positiivisesti kyselyn suosiosta. Vastanneita on tällä hetkellä hiukan alle 600 kappaletta, mutta erityisesti miesvastaajia kaipaisin lisää.

Kysely on hankkeeni ensimmäinen ja sen tarkoituksena on muun muassa ymmärtää miten ihmiset kokevat väkivallan verkossa ja mikä ylipäätään ymmärretään väkivallaksi. Olen ikikiitollinen jokaisesta vastauksesta, joita olen saanut jo tähänkin mennessä ja arvostan valtavasti jokaisen vastaajan käyttämää aikaa ja vaivaa. Kiitos siis jo nyt.

Kutsua saa myös jakaa eteenpäin!

On fieldwork: digging too deep

Doing research online has sometimes quite unexpected results when you just begin googling for search words and end up clicking link after link. Today I wanted to search “memorial trolling” and “rip trolls”, which stand for a specific type of trolling with the intention to harass and disturb mourners in online memorials, such as in memorialized Facebook profiles or memorial videos on YouTube. One part of my current research is handling this area, but following the links and other material also resulted to discussions about the Deep Web.

I am very well aware of the disturbing material embedded in that area of the internet and with no desire to actually explore it, which is why I decided to see what others have thought of it and clicked a few YouTube videos explaining the concept and content of Deep Web. Unfortunately I ended up with the kind of sickening topics, and I do not wish to portray any of them here in detail, but only to note that the kind of evil this world holds has seized to amaze me. It just makes me sick to my stomach.

Jon Berkeley/Getty Images

When I explain – to anyone interested – about my current research of online violence, many of them usually ask my opinion what should be done to hate speech, bigotry, misogyny, bullying etc., and – especially – how they could be prevented and stopped. The interesting thing is, that these questions usually bear a small sign of hope, that it is possible to stop online violenceThat there is a way to end all the hate and malice. And to their disappointment, I usually answer in an elusive manner, since I do not want to ruin that small glimmering hope. I really wish there would be a way to just wave a star pointed wand and make it all better, but unfortunately the world does not work that way.

Of course there are laws, legislations and programs, apps and other ways to report, and often even catch the bad guys, but evil is like weeding. You plug one, there’s three more. Also, in my research, my intention is not to examine “how to stop them”, since it is not possible, but trying to create a deeper understanding of online violence, its complexity and nuances that are breeding new online cultures, both visual and textual. Online violence as a term is also very broad, which can contain anything from hateful commenting to actually violently harassing someone, such as with revenge porn. That’s why I have three case studies I will be conducting during this three-year project.

With this topic I also need to restrict myself for not going too deep and staying “at the shallow end”. It’s not only for my mental health, but also for my personal safety, since there’s no reason to bite the hand that “feeds” my research.

To get back to my initial topic, trolling, and to end this post on a lighter note, I have some great news as well: This is Why We Can’t Have Nice Things (2015) by Whitney Phillips is finally out! I have looked forward for this since the first time I heard about Whitney’s work in 2011 and I immediately ordered a copy from for myself. So excited! Will definitely get back to the book when possible.

In the meanwhile: play nice, people.

Verkkoväkivaltakyselyn alustavia – yllättäviä – tuloksia

Kesähelteet saapuivat juuri parahiksi, kun pitäisi istua koneen äärellä tiiviisti nenä ruudussa artikkeleita kirjoittaen. Yleensä kelien lämpenemisellä on suora yhteys työtehokkuuden laskemiseen, mutta takapihan terassilla on yllättävän hyvä työskennellä myös kovemmallakin helteellä. Puhumattakaan parvekkeen riippukeinusta, jossa työskentelen yleensä luettavien tekstien parissa. Tällä hetkellä työn alla on useampi teksti liittyen suunnitteluantropologiaan (design anthropology) ja Facebookin sururituaaleihin, sekä pari katsausta internet etnografiaan ja verkkoväkivaltaan.

Jälkimmäiseen liittyen: kyselyni verkkoväkivallasta on ollut nyt hiukan alle kaksi viikkoa avoinna ja se sai jo ensimmäisen aukioloviikkonsa aikana yli 300 vastausta. Sen on huikea määrä ja kyselyn suosiosta itsekin innostuneena tavoittelen nyt vähintään 500 vastaajaa. En ole vielä päättänyt milloin suljen kyselyn, mutta arvelisin sen menevän elokuun loppuun. Kaikkien vastanneiden keskenhän arvon myös neljän kappaleen Finnikino-elokuvalippupaketin, joten osallistu ihmeessä sinäkin! Mikäli olet jo osallistunut, jaa tietoa eteenpäin.

Tällä hetkellä vastaajien sukupuolijakauma on edelleen hyvin naisvoittoista, mikä tutkitusti on usein kyselyjen ongelma* ellei itse tutkimuskysymys tähtää juuri tähän jakaumaan. Väitöskirjassani törmäsin ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti tähän ilmiöön, mutta siihen vaikutti myös aihe: naiset aktivoituvat yleensä useammin surun ja kuoleman keskustelusta.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.22.06

Muissa demografisissa tiedoissa korostuu vastaajien nuorehko ikä sekä vuositulojen alhaisuus (alle 15.000€/v), minkä oletan korreloivan suoraan toisiinsa ja toistaiseksi oletankin vastaajien olevan opiskelijoita.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.22.14

Vastaukset ovat myös ilahduttavan yksityiskohtaisia avointen osioiden saralla, sillä en odottanut niin yksityiskohtaista pohdintaa ja mietiskelyä teemasta. Moni on kirjoittanut hyvin laajoja pohdintoja kokemuksistaan, mikä tutkijalle on valtavan suuri aarre. Kiitos kaikille vastaajille siis jo nyt! Vastaajista myös noin 34 henkeä on kertonut itse olleensa väkivaltainen verkossa, mutta nopean silmäilyn perusteella väkivalta on liittynyt kiihtyneeseen mielentilaan ja keskustelun ns. “raiteilta lähtemiseen”, eikä esimerkiksi vakavampaan systeemaattiseen häirintään ja ahdisteluun.

Toistaiseksi kiinnostavin osio tutkimuksellisesti on ollut tunteita käsittelevä osio. Halusin ymmärtää millaisia tunteita aiheuttavat itse koettu, itse aiheutettu sekä jota kuta toista kohtaan nähty verkkoväkivalta.

Näyttökuva 2015-07-02 kello 14.43.34

Häpeä näyttäisi olevan pääasiallisin tunne itse aiheutetusta väkivallasta. Mikäli vastaajamäärän kasvaessa ei tämä osio muutu, näyttäisi tämä poikkeavan radikaalisti omasta ennakko-oletuksestani eli vahingonilosta. Olen erittäin yllättynyt ja innoissani tästä tuloksesta! Hyvin kiinnostavaa.

Vihapuhe verkossa on ollut muutoinkin paljon esillä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa. Esimerkiksi juhannuksen aikana somekouhun aiheuttanut Timo Hännikäinen mainitaan kyselyvastauksissa muutamaan otteeseen. Itse aineistoanalyysiin pääsen tämän kyselyn kanssa kuitenkin vasta syksymmällä, kun lähden vierailevaksi tutkijaksi Tukholman yliopiston mediatutkimuksen laitokselle Existential Terrains tutkimusprojektiin.

Nyt kuitenkin pitää vielä nauttia kesästä (ja koirien riemuksi myös niistä kärpäsistä) ja saada nämä akuutit tekstit pois käsistä.

* Curtin, R., Presser, S., & Singer, E. (2000). The effects of response rate changes on the
index of consumer sentiment. Public Opinion Quarterly 64: 413–428.

Moore, D. L., & Tarnai, J. (2002). Evaluating nonresponse error in mail surveys. In: Groves, R. M., Dillman, D. A., Eltinge, J. L., and Little, R. J. A. (eds.), Survey Nonresponse, John Wiley & Sons, New York, pp. 197–211.

Kriisiseminaarista avoimeen tieteen tutkimusetiikkaan – tutkija panelistina

Kiireinen viikko takana. Maanantaina olin asiantuntijapaneelissa Turvallisuuskomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä Henkisen kriisinkestävyyden seminaarissa. Aiheena oli “Median merkitys kriisissä” ja keskustelemassa oli itseni lisäksi myös YLEn vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen, sekä valtioneuvoston kanslian viestintäjohtaja Markku Mantila.

Alustimme kukin oman puheemme lyhyesti ja käsiohjelmissa oli jaettuna laajemmat 4000 merkin puheenvuorot. Itse luonnollisesti keskityin omasta näkökulmasta mediaan teknologian ja internetin näkökulmasta, sekä miten esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä kriisiä voidaan purkaa verkkoteknologioiden avulla. Yleisöstä nousi myös kiinnostavia näkökulmia verkkovihasta, trolleista, medialukutaidosta sekä viestinnän monikanavaisuudesta. Keskustelimme myös auktoriteetin merkityksestä, eli siitä, kuka viestii missä, milloin ja kenelle kriisin hetkellä.

Tänään puolestani olin mukana ATT-hankkeen Avoimen tieteen areenalla, joka järjestettiin Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen tiloissa Minerva-aukiolla. Tavoitteena oli keskustella avoimesta tieteestä, avoimista tutkimusaineistoista sekä tutkimuseettisistä kysymyksistä monilta eri näkökanteilta. Panelisteiksi oli valittu mielestäni todella kiinnostava otos eri tieteenaloja:

  • Anna Haverinen, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopiston Porin yksikkö
  • Karoliina Honkala, kemia, Jyväskylän yliopisto
  • Veronika Laippala, kielitieteet, Turun yliopisto
  • Jussi Paananen, biolääketiede, Itä-Suomen yliopisto
  • Sami Pihlström, filosofia, Helsingin yliopisto
  • Ilpo Vattulainen, biologinen fysiikka, Tampereen teknillinen yliopisto

Alustimme jokainen keskustelua kymmenisen minuuttia, ja vaikka etukäteen olin pähkäillyt riittääkö minulla sanottavaa, huomasin videolta, että olin tehokkaasti papattanut melkein tasan kymmenen minuuttia (ks. kohta 35.10-45.00). Meille oli etukäteen annettu kysymykset, joita pohtia ja itse sain pureskeltavaksi kysymyksen tutkimusaineistojen kaupallisuudesta eli onko kaupallisuus ja kaupallinen käyttäjäseuranta elimellinen osa verkkoa, ja miten tutkia eri aineistoja verkossa eettisesti.

Kollegani Sari Östman ja Riikka Turtiainen ovat luoneet seuraavan tutkijan eettisen huoneentaulun, jota mainostinkin omassa puheessani. Tätä taulua voi käyttää työkaluna, kun määrittelee tutkimuksen alussa, sen aikana ja tutkimuksen päätteeksi eettisiä näkökulmia.

Tutkijan eettinen huoneentaulu (Turtiainen & Östman 2013)
Kuvakaappaus Turtiaisen (2013, 43) väitöskirjasta: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85069/diss2012Turtiainen.pdf?sequence=1

Korostin myös omassa puheessani kontekstuaalisuuden merkitystä eli sitä, kuinka verkkotutkimuksessa (erityisesti) aiheen valinta ratkaisee eettisyyden asteen. Tutkimuseettisistä, tekijänoikeudellisista ja henkilötietosuojalain määritelmistä huolimatta esimerkiksi itse pyysin aina tutkimusluvan, vaikka aineisto (esim. muistoblogi) olisi ollut julkisesti saatavilla. Koin sen osaksi vastuullista lähestymistapaa sekä intiimin ja herkän aiheen kunnioittamista. Varsinkin semi-julkisissa verkkotiloissa, kuten Facebookissa, moni unohtaa kirjoittavansa vaikkapa täysin julkiseen ryhmään. Tällöin mielestäni ryhmän perustajalla ja jäsenillä oli oikeus kieltää havainnointini. Usein sainkin vastaukseksi nimittäin “tätä ei ole tarkoitettu tutkimuskäyttöön, vaan meidän läheisen suremiseen ja muistelemiseen”.

Tutkimusaineistojen avoimuus ja open access oli kiinnostava näkökulma myös. Omalla alallani en ole esimerkiksi vielä törmännyt siihen, että kirjoittajan pitäisi itse maksaa open access julkaisulle oman artikkelinsa julkaisemisesta, mutta ilmeisesti joillain aloilla tämä alkaa olla jo valitettava käytäntö. Valitettava sen vuoksi, että esimerkiksi apurahatutkijoille monen sadan tai jopa tuhannen euron maksu on aivan liian iso kynnys. Thanatoksen toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä (ja lehden perustajajäsenenä) emme ole toimituskunnassa joutuneet vielä vastaavien kysymysten eteen, mutta meidän arkistomme ei olekaan (vielä) niin massivinen, että joutuisimme sen vuoksi miettimään kustannuskysymyksiä samalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavia keskusteluja tällä viikolla ja Twitter-tilini onkin sauhunnut. Kiinnostavilla ja antoisilla tapahtumilla on kuitenkin sivuvaikutuksensa, sillä artikkelin deadline vilkkuu kuun lopussa, ja sen vuoksi joudun paiskimaan töitä viikonloppunakin. Mutta mikäpäs kotikonttorin terassilla on nakutellessa, kun kelit suosivat ja kahvia riittää.

Grief in the Digital Age – how memories are preserved and shared (video)

This documentary by 72U depicts my research results on point. How much people can share and learn about their loved ones through social media, and how much it gives comfort.

“Not all get to see their loved one like this.. I get to see him in YouTube whenever I want.”

“I’ve discovered that my son has crazy dance skills! His passion.. I wasn’t present on those moments, but his friends were.”

“If Tom’s Facebook page ever got deleted I would be devastated, like I’ve lost him all over again.”

“I’m looking at him through the eyes of others, how they saw him.”

Digitaalinen jäämistösi – mitä sinusta jää digitaalisena jäljelle?

Olin tänään puhumassa digitaalisesta jäämistöstä Turun Auralassa, missä yleisö koostui pääasiassa seniori-ikäisistä kuuntelijoista. Sali oli täynnä ja luento striimattiin myös reaaliajassa Raision kansalaisopistoon. 

Digitaalisesta jäämistöstä on ollut viime vuosina jonkin verran puhetta ja enemmän jäämistöoikeuden* näkökulmasta. Raha onkin yleensä se suurin ongelmatekijä, kun lähdetään perikunnan asioita selvittämään.

lataus (1)
Kuva

Miten jäämistöä tulisi hallinnoida?

Digijäämistöksi luetaan kaikki henkilön omistama digitaalinen materiaali, jolloin se koostuu niin teknologiasta (tietokoneet, älypuhelimet), linsenssien alaisista ohjelmistoista, digivalokuvista, käyttäjätileistä palveluissa, sähköisistä sopimuksista, salasanoista, profiileista jne.. Määrä voi olla huikea, vaikka myös maallinen jäämistökin voi olla mittava. Hallinnointi vaatii taas erilaisen lähestymistavan, sillä digijäämistö ei vie samalla tavalla fyysistä tilaa.

Perikunnalle olennaisinta onkin pohtia mikä on rahallisesti merkittävää; toisin sanoen onko edesmenneellä suoraveloitussopimuksia esim. Netflixiin, kuntosalille tai paperilehdistä, tai onko hän ollut esimerkiksi aktiivinen nettipokerinpelaaja, jonka käyttäjätilillä saattaa olla satoja euroja tallessa. Kuolintodistus ja sen digitaalinen kopio, eli yleensä pdf-tiedosto, on kaiken a ja o, kun palveluja lopetetaan. Googlea voi käyttää apuna, kun haluaa löytää ohjeita eri palveluntarjoajilta, jolloin seuraavat hakulauseet ovat hyödyksi:

– miten poistaa edesmenneen käyttäjäprofiili (palvelun nimi)

– miten poistaa Googlen hakuosuma

– kuolleen käyttäjätilin lopettaminen (palvelun nimi)

Ylläolevilla hakulausekkeilla löytää yleensä ohjeet kuinka edetä. Jos ohjeita ei löydy, tai niitä on vaikea noudattaa, voi aina lähettää sähköpostia tai jopa soittaa ja kysyä suoraan kuinka toimia.

Se aineisto, joka ei ole jäämistövarallisuuden näkökulmasta merkittävää, saattaa olla tunnearvoltaan kuitenkin jotain muuta. Monet sovellukset, kuten Facebook, tallentavat valtavat määrät digitaalista persoonallisuutta, jalanjälkiä, jotka kertovat ihmisestä ja hänen elämästään tietynlaisen puolen. Surevalle ihmiselle tällaiset tunnearvolta rikkaat aineistot voivat olla yllättävänkin tärkeitä, mutta tätä voi olla etukäteen vaikea ennakoida ilman aiempaa kokemusta vastaavasta.

Missä vaiheessa poistan puhelinnumeron? Tunnearvon merkitys

Digijäämistön ollessa kyseessä, myös tunteet tulevat mukaan. Yllättävätkin asiat saattavat olla symbolisesti tärkeitä, kuten esimerkiksi tekstiviestit ja puhelinnumerot, digikuvista puhumattakaan. Digikuvien määrä on huikea verrattuna aiempien vuosikymmenien paperikuviin, mutta määrä ei tietenkään aina takaa laatua ja laatu on aina subjektiivista. Toiselle se heilahtanut lomakuva saattaa olla tunnearvoltaan tärkeä, koska se muistuttaa tietystä hetkestä. Toiselle taas ne kymmenet selfiet, varvaskuvat tai videonpätkät edesmenneen koirista leikkimässä.

Tunnearvon ennakointi etukäteen voi olla yllättävän hankalaa, sillä arvon ymmärtää usein vasta silloin kuin menetys tulee omalle kohdalle. Esimerkiksi läheisen puhelinnumeron poistaminen kännykästä voi olla yhtä iso askel kuin vaikkapa edesmenneen puolison hammasharjan pois heittäminen. Jos suru ei ole tullut kohdalle, tuollaisen ratkaisun tekeminen voi tuntua lastenleikiltä, kunnes joutuu itse kohtaamaan sen symbolisen luopumisen – konkreettisesti.

Digitaalinen arki säilyy – vai säilyykö?

Näyttökuva 2015-04-02 kello 10.22.11
Kuva

Puhuin myös digitaalisen arjen säilymisestä ja miten se tulee vaikuttamaan tulevien vuosikymmenien tai -satojen tutkijoiden elämään. Se, mitä nykyhistorioitsijat tietävät esimerkiksi 1800-luvusta, riippuu täysin niistä painetuista ja kirjoitetuista lähteistä, jotka tuolta ajalta ovat säilyneet. Kirjeet ja kirkonkirjat, viralliset dokumentit. Nykyajasta pelkästään yhdeltä henkilöltä voi jäädä jälkeen tuhansia statuspäivityksiä ja yhtä monia tekstiviestejä, joissa pyydetään vaikkapa puolisoa tuomaan maitoa kaupasta, nauhoittamaan Salkkarit tai joissa hehkutetaan alkanutta kesälomaa kuvalla omista varpaista nurmikolla – ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Toisaalta, digitaalinen aineisto on hyvin haurasta. Yksi näpäytys delete-nappia, verkon kaatuminen, kahvikuppi tietokoneen näppäimistölle ja valtava määrä digitaalista aineistoa on kadonnut tiettymättömiin. Yksi luennolle osallistuneista herroista myös toi esille sen seikan, että vaikka haluaisi itse jättää omille lapsenlapsilleen vaikkapa bloginsa, eivät he teini-ikäisinä osaa olla sellaisesta kiinnostuneita. Arvostus voi tulla vasta joskus paljon myöhemmin, “sitten aikuisena”, jolloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Teknologia itsessään myös vanhenee. Vielä 2000-luvun alussa suositeltiin digikuvien tallentamista cd- ja dvd-levyille, kunnes huomattiin, ettei se teknologiana kestä aikaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi valokuvapaperi. Puhumattakaan ohjelmistojen vanhentumisesta. Diskettiä en itse saisi enää millään omalla päätelaitteellani luettua. Ohjelmistopäivitykset vanhentavat tiedostoja myös.

Mitä tehdä ja minne ottaa yhteyttä?

Kuva

Moni kommentoi luennon jälkeen, että kylläpä kuoleminenkin on tehty vaikeaksi, ja onhan se. Tai no, kuoleminen itsessään ei ole vaikeampaa, ainoastaan perikunnan vastuu ja huolehtimisen arvoiset asiat. Jokaiseen palveluntarjoajaan joutuu yleensä olemaan erikseen yhteydessä, digitaalisia dokumentteja (pdf.) varten saattaa joutua etsimään se digitaalisen laitteen, jolla tehdä niitä dokumentteja (eli skanneri). Kuolintodistukseen on pääsy vain lähiomaisella, mutta esimerkiksi ystävät ja kollegat saattavat joutua “kestämään” jonkin sosiaalisen median sovelluksen jatkuvaa muistuttelua syntymäpäivistä, joita ei enää juhlisteta, ja kaveri-pyyntöehdotuksista, joita kukaan ei ole enää hyväksymässä. Maailmamme digitalisoituu – tahdoimme sitä tai emme – ja nyt eläkkeellä olevat sukupolvet saattavat olla niitä viimeisiä, joiden digijäämistö on vielä jollain tavalla hahmotettavissa: pankkisopimuksia ja suoraveloituksia.

Aina voi myös maksaa siitä, että joku toinen huolehtii. Mors Digitalis on uuden karhea jyväskyläläinen digitaalinen hautaustoimisto, joka lupaa sulkea palvelut ja kotiuttaa digitaalisen omaisuuden perikunnalle jaettavaksi. Palvelusta voi myös maksaa ennakkoon, ns. testamentin tapaan, mikäli tietää digijäämistönsä hallinnoimisen olevan vaikea pala tai että sen hoito on välittömässä lähitulevaisuudessa edessä. Palvelu voi olla etenkin yrittäjälle, poliittisesti tai taiteellisesti aktiiviselle hyvin hyödyllinen, kun digitaalista aineistoa – oli se rahallisesti arvokasta tai ei – on enemmäin kuin ns. perustallaajalla.

Vastaavia palveluntarjoajia on varmasti tulossa vielä paljon lisää. Myös moni sivustoista tulee tulevaisuudessa ottamaan jäämistöasiat tarkemmin huomioon. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa parhaillaan meneillään, mikä tutkijan näkökulmasta on kiehtovaa seurattavaa.

picdump_77
Kuva

 

 

 

*Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on kirjoittanut teoksen Digitaalinen jäämistövarallisuusjoka perustuu vuonna 2012 tekemäänsä selvitykseen digitaalisen jäämistön oikeudellisesta asemasta. Viestintävirasto esimerkiksi katsoo, että perikunnalla on oikeus saada käyttöönsä edesmenneen sähköiset viestit eli esimerkiksi sähköpostit, mikäli nämä eivät ole työantajan tietosuojalain piirissä.

Postdoc project, here I come!

I can now finally announce it publicly, since it also can be found from the interwebs: I received funding for 12 months from the Finnish Cultural Foundation. I am beyond delighted for this, since FCF also funded almost my entire PhD project!

My new project will dive into a very current and difficult matter: violence in online environments.The aim is to create a coherent understanding of how hatred and violence are affecting online communication practices and discourses of hate, and whether these practices are bleeding from the online realm into offline interactions. The project is titled “It’s just talk…” – The Discourses and Practices of Online Violence, and will last approximately three years during which I will examine different aspects of visual and textual violence within three case studies.

Case 1. Twitter and hatred in 140 letters;

Case 2. Online misogyny and gaming culture;

Case 3. Trolling and violence in online memorials.

I am super excited to have this opportunity to continue almost immediately after earning with my PhD in August 2014. This new project also allows me to visit University of Stockholm and Existential Terrains program, which explores existential challenges and vulnerabilities that digital technologies both enable and restrain. The focus of the program is on digital memory cultures, death, mourning and managing the digital afterlife. I will be co-organizing and attending the programs seminars and workshops, in addition to lecturing and teaching about online ethnography – among other topics.

FCF was very generous to Finnish cultural studies this year. Many of my colleagues and friends received funding for their projects as well, such as Dr. Kirsi-Maria Hytönen (check her blog!) from the University of Jyväskylä and Dr. Ulla Savolainen from the University of Helsinki. We attended the annual FCF party at the Finlandia house on Friday the 28th of February, and went to celebrate afterwards together to a great local restaurant Kolmon3n. It almost sounds like a beginning of a good joke – “ethnologist, folklorist and anthropologist went to a bar..”

IMG_0515

Despite these fantastic news and celebrations, the current economic climate has left me worried about the future of Finnish culture studies – as well as my own future income. A degree does not bring you a job, when the current demand is that a) you should have job experience of +4 years from the job field in question, b) getting a doctorate is not considered as job experience, c) there are at least 100 other applicants for the same position, d) research as job experience is not either understood what it actually means or it is considered as “too much” as job experience, e) you usually should have the doctoral degree anyway.

The media and many bloggers have also discussed the matter and wondered why the Finnish education system is backfiring its students, since education is not the most valued trait of an applicant. Job experience is also extremely difficult to gain when you are young and still in the middle of finishing schools – unless you are the kind of greedy multi-tasker who doesn’t value their free time and personal relationships as high. Also, it’s also not unheard of that some students decide to pursue a doctorate since they cannot find employment. It’s a vicious and irrational circle.

But.. all’s well that ends well? At least for now, for this year. Now there are articles to be written, fieldwork to be conducted and research to be made. Life is good.

 

Facebook ja kuolema-asetukset / Facebook and Legacy Contact

Yhteisöpalvelu Facebook on ilmoittanut muuttavansa asetuksiaan koskien käyttäjän tilin hallintaa tämän kuoleman jälkeen. Jatkossa Facebookin käyttäjä voi myöntää toiselle henkilölle tilinsä käyttöoikeuden menehtyessään, kertoo Washington Post. (Helsingin Sanomat*, 13.2.2015)

Facebook päätti vihdoin ja viimein muuttaa asetuksiaan, ja mahdollistaa nyt myös digitaalisen jäämistön hallinnan Facebookissa. Yksi väitöstutkimukseni isoimmista aineistoista tuli juuri Facebookin kautta. Ennen 2009 voimaan tullutta memorialisoinnin mahdollisuutta, useimmat perustivat muistoryhmiä läheistensä muistoa kunnioittamaan. Sittemmin memorialisointi mahdollisti itse edesmenneen profiilin säilyttämisen, mutta siten, ettei sovellus jatkuvasti muistuta yhteydenpidosta. Aiemmin ei kuitenkaan memorialisoituja profiileja ole eroteltu millään tavalla, vaan ne ovat jääneet ns. passiivisiksi tileiksi. Nyt uuden asetuspäivityksen myötä memorialisoituun profiiliin tulee merkintä “Remembering” henkilön nimen edelle. Asetukset tulevat voimaan aluksi vain Yhdysvalloissa.

Mutta miksi memorialisoida Facebook profiili? Monen mielestä Facebook on iso paha susi, jota tulee välttää kaikin keinoin. Surun ja kuoleman sattuessa sosiaalinen media, tässä tapauksessa esimerkiksi juuri FB, on kuitenkin surevalle ja hänen läheisilleen valtavan suuri voimavara, joilla tukea ja osoittaa välittämistään – kasvokkaisen kommunikoinnin oheella. Sosiaalinen media on mahdollistanut surevalle itselleen keinon olla yhteydessä muihin ihmisiin myös niinä vuorokauden aikoina, jolloin puhelimen ottaminen käteen tai vierailu ei vain tunnu oikealta. Joskus ei tarvita edes sanoja tai toisen fyysistä läsnäoloa, vaan ainoastaan jokin paikka ja keino saada mielen päältä pois sanat “kauhea ikävä”.

_____________

And same in English. Facebook will be – finally – changing its settings and allow a Legacy Contact, that would have the ability administrate your Facebook account in the case of your demise.

Today we’re introducing a new feature that lets people choose a legacy contact—a family member or friend who can manage their account when they pass away. Once someone lets us know that a person has passed away, we will memorialize the account and the legacy contact will be able to:

  • Write a post to display at the top of the memorialized Timeline (for example, to announce a memorial service or share a special message)
  • Respond to new friend requests from family members and friends who were not yet connected on Facebook
  • Update the profile picture and cover photo

Previously in 2009 Facebook enabled the memorialization feature, but this is a much needed update since it enables the curation of Facebook digital legacy in an easier way. Also, people themselves can decide whether they wish their accounts to be deleted after their death.

In my thesis Facebook was one of the most the biggest research material and easiest to track its development throughout the years, since I have been a user since 2009. Social media applications, such as FB, provide a possibility for the bereaved to connect and share support to one another, especially at times that might not enable or require a face-to-face meeting, such as in the middle of the night. Sometimes one might just need a place and a medium to get the grief ”off of their mind”, by posting on the group or memorial ”I miss you so much”. </span

*Hesarilla voitaisiin mielestäni opetella myös linkittämään jutun alkuperäislähteeseen. Pelkkä maininta “kertoo Washington Post” on laiskaa journalismia.