Mihin antropologiaa tarvitaan?

Suomen Kuvalehden provosoiva otsikko“Lopetetaan antropologia!”  herätti huomioni aamukahvin lomassa. Elina Järvinen kirjoittaa kärjistävällä otteella hallituksen painostuksesta yliopistoille, sillä hallitus haluaa jatkossa keskittää tukensa vain työllistymiseen tähtääviin opintoihin, mikä tietysti johtaa väistämättä siihen, että yliopistojen on yhä enemmän mietittävä mitkä alat saavat kirstun kilahtamaan oikealla soinnilla ja siten yliopiston rattaat pyörimässä.

Järvinen käyttää esimerkkinä omaa oppialaani eli antropologiaa, mutta se voisi koskettaa melkein mitä tahansa humanistisiin aloihin kuuluvaa tiedettä. Ongelmana erityisesti antropologiassa on Järvisen tekstin mukaan se, että vain aniharva valmistunut tekee itseasiassa koulutustaan vastaavaa työtä.

Mitä hyötyä antropologiasta siis on, jos päädyt “haravoimaan hautausmaata” tai “etuuskäsittelijäksi sosiaalivirastoon”? Artikkelia varten haastateltiin myös antropologian professori Timo Kaartista, joka huomautti ettei yliopisto ole ammattikoulu. En voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Yliopiston ei kuulukaan olla ammattikoulu, sillä sitä varten on omat koulunsa, jotka  – korostaisin painokkaasti – eivät ole onnistuneet opiskelijoidensa työllistymistavoitteissa aina yhtään sen paremmin. Kaartinen painottaa yliopiston sivistävää merkitystä, mutta täytyy myös muistaa, että hän on myös luonut uransa tiedettä tehden.*

Jokainen antropologi ei tee tieteellistä tutkimusta työkseen.

Ja se on ihan ok. Oikeasti. Kun itse aloitin opiskeluni 2004, ajattelin ottaa sivuaineikseni sellaisia aineita, joiden avulla voisin työllistyä hyvin esim. maahanmuuttotyön tai politiikan pariin. Valitettavasti muutamia aiheisiin liittyviä kursseja kokeiltuani en pystynyt yhtään motivoimaan itseäni opiskelemaan niitä vain siksi, että “työllistyn sitten joskus”. Viisi vuotta on kaksikymppiselle mielettömän pitkä aika oppia, opiskella ja ylipäätään kypsyä ihmisenä. Opettelin siis ulkoa afrikkalaisia siirtymäriittejä, lahjan vaihtamisen teoriaa, identiteetin käsitteitä ja pohdin mitä kivaa tekisin kavereiden kanssa seuraavana viikonloppuna. Työllistymisestä puhuttiin opinto-ohjaajan kanssa silloin tällöin, mutta en juuri käyttänyt siihen aikaa ja vaivaa, koska tiesin jo kandin jälkeen haluavani tehdä väitöskirjan. Ehkä olisi kannattanut, mutta toivoin, että antropologia antaa minulle tulevaisuudessa enemmän avoimia kuin suljettuja ovia.

Paino sanalla “toivoa”. Ensimmäisenä opiskeluvuonna meille nimittäin kerrottiin kolme antropologian urapolkua.

“Teistä tulee joko museo-alan työntekijöitä, tutkijoita tai työttömiä, valitettavasti.” 

Raivostun vieläkin, 13 vuotta myöhemmin, tuota lausetta ajatellessani. Kukaan ei kertonut meille, että Adidas, IBM, Nokia, Lego tai moni muu iso kansainvälinen yritys on käyttänyt antropologeja. En ole varma tiesikö edes. Esimerkiksi Tanskassa design-antropologia on jo oma tunnettu alansa, ja Yhdysvalloissa soveltavaa antropologiaa opetetaan melkeinpä kaikissa yliopistoissa, joissa antropologiaa voi opiskella. Ruotsissa antropologit osallistuvat säännöllisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja Yhdysvalloissa virtuaaliantropologit voivat olla vaikkapa pelisuunnittelijoita.

Miksi ei siis myös meillä? Miksi edelleen antropologiasta puhutaan tieteenä, jossa antropologi lähtee kaukaiseen maahan vuosikausiksi?

Antropologia on niin paljon muutakin. Antropologia luo mielestäni ensijaisesti edellytyksiä ajatella, keskustella, analysoida ja kiteyttää tietyllä tavalla. Se ei ole pelkkää (yleis)sivistystä, sillä nykyisessä humanistista ajattelua karsastavassa yhteiskunnassa pitää olla myös kyky soveltaa ja tehdä päätelmiä. Tähän antropologiassa on mielestäni suurin potentiaali, vaikka se nykyisessä perusopetuksessa ei aina (syystä jos toisesta) näykään.

freddy-marschall-186923

* PS. Haluaisin tietää kokeeko Kaartinen pientä pistoa sydämessään, jos hänen opiskelijansa valmistuttuaan haravoi hautausmaata?

 

Advertisements

Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Welcome to Data Science Hackathon – Citizen Mindscapes & Suomi24

Interested in science, large data sets, creating tools to hack data? Welcome to Data Science Hackathon -Citizen Mindscapes & Suomi24 29.-30.5.2015.

The main goal of the event is to allow researchers and coders work together and find new ways of collaborating in the field of data science. Over two days, teams consisting of coders and researchers will figure out research problems and create solutions and demos to find their answers.

Curious to know more? See Futurice event info and see you there!

Kriisiseminaarista avoimeen tieteen tutkimusetiikkaan – tutkija panelistina

Kiireinen viikko takana. Maanantaina olin asiantuntijapaneelissa Turvallisuuskomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä Henkisen kriisinkestävyyden seminaarissa. Aiheena oli “Median merkitys kriisissä” ja keskustelemassa oli itseni lisäksi myös YLEn vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen, sekä valtioneuvoston kanslian viestintäjohtaja Markku Mantila.

Alustimme kukin oman puheemme lyhyesti ja käsiohjelmissa oli jaettuna laajemmat 4000 merkin puheenvuorot. Itse luonnollisesti keskityin omasta näkökulmasta mediaan teknologian ja internetin näkökulmasta, sekä miten esimerkiksi kuoleman aiheuttamaa henkilökohtaista tai yhteisöllistä kriisiä voidaan purkaa verkkoteknologioiden avulla. Yleisöstä nousi myös kiinnostavia näkökulmia verkkovihasta, trolleista, medialukutaidosta sekä viestinnän monikanavaisuudesta. Keskustelimme myös auktoriteetin merkityksestä, eli siitä, kuka viestii missä, milloin ja kenelle kriisin hetkellä.

Tänään puolestani olin mukana ATT-hankkeen Avoimen tieteen areenalla, joka järjestettiin Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen tiloissa Minerva-aukiolla. Tavoitteena oli keskustella avoimesta tieteestä, avoimista tutkimusaineistoista sekä tutkimuseettisistä kysymyksistä monilta eri näkökanteilta. Panelisteiksi oli valittu mielestäni todella kiinnostava otos eri tieteenaloja:

  • Anna Haverinen, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopiston Porin yksikkö
  • Karoliina Honkala, kemia, Jyväskylän yliopisto
  • Veronika Laippala, kielitieteet, Turun yliopisto
  • Jussi Paananen, biolääketiede, Itä-Suomen yliopisto
  • Sami Pihlström, filosofia, Helsingin yliopisto
  • Ilpo Vattulainen, biologinen fysiikka, Tampereen teknillinen yliopisto

Alustimme jokainen keskustelua kymmenisen minuuttia, ja vaikka etukäteen olin pähkäillyt riittääkö minulla sanottavaa, huomasin videolta, että olin tehokkaasti papattanut melkein tasan kymmenen minuuttia (ks. kohta 35.10-45.00). Meille oli etukäteen annettu kysymykset, joita pohtia ja itse sain pureskeltavaksi kysymyksen tutkimusaineistojen kaupallisuudesta eli onko kaupallisuus ja kaupallinen käyttäjäseuranta elimellinen osa verkkoa, ja miten tutkia eri aineistoja verkossa eettisesti.

Kollegani Sari Östman ja Riikka Turtiainen ovat luoneet seuraavan tutkijan eettisen huoneentaulun, jota mainostinkin omassa puheessani. Tätä taulua voi käyttää työkaluna, kun määrittelee tutkimuksen alussa, sen aikana ja tutkimuksen päätteeksi eettisiä näkökulmia.

Tutkijan eettinen huoneentaulu (Turtiainen & Östman 2013)
Kuvakaappaus Turtiaisen (2013, 43) väitöskirjasta: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85069/diss2012Turtiainen.pdf?sequence=1

Korostin myös omassa puheessani kontekstuaalisuuden merkitystä eli sitä, kuinka verkkotutkimuksessa (erityisesti) aiheen valinta ratkaisee eettisyyden asteen. Tutkimuseettisistä, tekijänoikeudellisista ja henkilötietosuojalain määritelmistä huolimatta esimerkiksi itse pyysin aina tutkimusluvan, vaikka aineisto (esim. muistoblogi) olisi ollut julkisesti saatavilla. Koin sen osaksi vastuullista lähestymistapaa sekä intiimin ja herkän aiheen kunnioittamista. Varsinkin semi-julkisissa verkkotiloissa, kuten Facebookissa, moni unohtaa kirjoittavansa vaikkapa täysin julkiseen ryhmään. Tällöin mielestäni ryhmän perustajalla ja jäsenillä oli oikeus kieltää havainnointini. Usein sainkin vastaukseksi nimittäin “tätä ei ole tarkoitettu tutkimuskäyttöön, vaan meidän läheisen suremiseen ja muistelemiseen”.

Tutkimusaineistojen avoimuus ja open access oli kiinnostava näkökulma myös. Omalla alallani en ole esimerkiksi vielä törmännyt siihen, että kirjoittajan pitäisi itse maksaa open access julkaisulle oman artikkelinsa julkaisemisesta, mutta ilmeisesti joillain aloilla tämä alkaa olla jo valitettava käytäntö. Valitettava sen vuoksi, että esimerkiksi apurahatutkijoille monen sadan tai jopa tuhannen euron maksu on aivan liian iso kynnys. Thanatoksen toimituskunnan pitkäaikaisena jäsenenä (ja lehden perustajajäsenenä) emme ole toimituskunnassa joutuneet vielä vastaavien kysymysten eteen, mutta meidän arkistomme ei olekaan (vielä) niin massivinen, että joutuisimme sen vuoksi miettimään kustannuskysymyksiä samalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan kiinnostavia keskusteluja tällä viikolla ja Twitter-tilini onkin sauhunnut. Kiinnostavilla ja antoisilla tapahtumilla on kuitenkin sivuvaikutuksensa, sillä artikkelin deadline vilkkuu kuun lopussa, ja sen vuoksi joudun paiskimaan töitä viikonloppunakin. Mutta mikäpäs kotikonttorin terassilla on nakutellessa, kun kelit suosivat ja kahvia riittää.

Digitaalinen jäämistösi – mitä sinusta jää digitaalisena jäljelle?

Olin tänään puhumassa digitaalisesta jäämistöstä Turun Auralassa, missä yleisö koostui pääasiassa seniori-ikäisistä kuuntelijoista. Sali oli täynnä ja luento striimattiin myös reaaliajassa Raision kansalaisopistoon. 

Digitaalisesta jäämistöstä on ollut viime vuosina jonkin verran puhetta ja enemmän jäämistöoikeuden* näkökulmasta. Raha onkin yleensä se suurin ongelmatekijä, kun lähdetään perikunnan asioita selvittämään.

lataus (1)
Kuva

Miten jäämistöä tulisi hallinnoida?

Digijäämistöksi luetaan kaikki henkilön omistama digitaalinen materiaali, jolloin se koostuu niin teknologiasta (tietokoneet, älypuhelimet), linsenssien alaisista ohjelmistoista, digivalokuvista, käyttäjätileistä palveluissa, sähköisistä sopimuksista, salasanoista, profiileista jne.. Määrä voi olla huikea, vaikka myös maallinen jäämistökin voi olla mittava. Hallinnointi vaatii taas erilaisen lähestymistavan, sillä digijäämistö ei vie samalla tavalla fyysistä tilaa.

Perikunnalle olennaisinta onkin pohtia mikä on rahallisesti merkittävää; toisin sanoen onko edesmenneellä suoraveloitussopimuksia esim. Netflixiin, kuntosalille tai paperilehdistä, tai onko hän ollut esimerkiksi aktiivinen nettipokerinpelaaja, jonka käyttäjätilillä saattaa olla satoja euroja tallessa. Kuolintodistus ja sen digitaalinen kopio, eli yleensä pdf-tiedosto, on kaiken a ja o, kun palveluja lopetetaan. Googlea voi käyttää apuna, kun haluaa löytää ohjeita eri palveluntarjoajilta, jolloin seuraavat hakulauseet ovat hyödyksi:

– miten poistaa edesmenneen käyttäjäprofiili (palvelun nimi)

– miten poistaa Googlen hakuosuma

– kuolleen käyttäjätilin lopettaminen (palvelun nimi)

Ylläolevilla hakulausekkeilla löytää yleensä ohjeet kuinka edetä. Jos ohjeita ei löydy, tai niitä on vaikea noudattaa, voi aina lähettää sähköpostia tai jopa soittaa ja kysyä suoraan kuinka toimia.

Se aineisto, joka ei ole jäämistövarallisuuden näkökulmasta merkittävää, saattaa olla tunnearvoltaan kuitenkin jotain muuta. Monet sovellukset, kuten Facebook, tallentavat valtavat määrät digitaalista persoonallisuutta, jalanjälkiä, jotka kertovat ihmisestä ja hänen elämästään tietynlaisen puolen. Surevalle ihmiselle tällaiset tunnearvolta rikkaat aineistot voivat olla yllättävänkin tärkeitä, mutta tätä voi olla etukäteen vaikea ennakoida ilman aiempaa kokemusta vastaavasta.

Missä vaiheessa poistan puhelinnumeron? Tunnearvon merkitys

Digijäämistön ollessa kyseessä, myös tunteet tulevat mukaan. Yllättävätkin asiat saattavat olla symbolisesti tärkeitä, kuten esimerkiksi tekstiviestit ja puhelinnumerot, digikuvista puhumattakaan. Digikuvien määrä on huikea verrattuna aiempien vuosikymmenien paperikuviin, mutta määrä ei tietenkään aina takaa laatua ja laatu on aina subjektiivista. Toiselle se heilahtanut lomakuva saattaa olla tunnearvoltaan tärkeä, koska se muistuttaa tietystä hetkestä. Toiselle taas ne kymmenet selfiet, varvaskuvat tai videonpätkät edesmenneen koirista leikkimässä.

Tunnearvon ennakointi etukäteen voi olla yllättävän hankalaa, sillä arvon ymmärtää usein vasta silloin kuin menetys tulee omalle kohdalle. Esimerkiksi läheisen puhelinnumeron poistaminen kännykästä voi olla yhtä iso askel kuin vaikkapa edesmenneen puolison hammasharjan pois heittäminen. Jos suru ei ole tullut kohdalle, tuollaisen ratkaisun tekeminen voi tuntua lastenleikiltä, kunnes joutuu itse kohtaamaan sen symbolisen luopumisen – konkreettisesti.

Digitaalinen arki säilyy – vai säilyykö?

Näyttökuva 2015-04-02 kello 10.22.11
Kuva

Puhuin myös digitaalisen arjen säilymisestä ja miten se tulee vaikuttamaan tulevien vuosikymmenien tai -satojen tutkijoiden elämään. Se, mitä nykyhistorioitsijat tietävät esimerkiksi 1800-luvusta, riippuu täysin niistä painetuista ja kirjoitetuista lähteistä, jotka tuolta ajalta ovat säilyneet. Kirjeet ja kirkonkirjat, viralliset dokumentit. Nykyajasta pelkästään yhdeltä henkilöltä voi jäädä jälkeen tuhansia statuspäivityksiä ja yhtä monia tekstiviestejä, joissa pyydetään vaikkapa puolisoa tuomaan maitoa kaupasta, nauhoittamaan Salkkarit tai joissa hehkutetaan alkanutta kesälomaa kuvalla omista varpaista nurmikolla – ties kuinka monetta kymmenettä kertaa.

Toisaalta, digitaalinen aineisto on hyvin haurasta. Yksi näpäytys delete-nappia, verkon kaatuminen, kahvikuppi tietokoneen näppäimistölle ja valtava määrä digitaalista aineistoa on kadonnut tiettymättömiin. Yksi luennolle osallistuneista herroista myös toi esille sen seikan, että vaikka haluaisi itse jättää omille lapsenlapsilleen vaikkapa bloginsa, eivät he teini-ikäisinä osaa olla sellaisesta kiinnostuneita. Arvostus voi tulla vasta joskus paljon myöhemmin, “sitten aikuisena”, jolloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Teknologia itsessään myös vanhenee. Vielä 2000-luvun alussa suositeltiin digikuvien tallentamista cd- ja dvd-levyille, kunnes huomattiin, ettei se teknologiana kestä aikaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi valokuvapaperi. Puhumattakaan ohjelmistojen vanhentumisesta. Diskettiä en itse saisi enää millään omalla päätelaitteellani luettua. Ohjelmistopäivitykset vanhentavat tiedostoja myös.

Mitä tehdä ja minne ottaa yhteyttä?

Kuva

Moni kommentoi luennon jälkeen, että kylläpä kuoleminenkin on tehty vaikeaksi, ja onhan se. Tai no, kuoleminen itsessään ei ole vaikeampaa, ainoastaan perikunnan vastuu ja huolehtimisen arvoiset asiat. Jokaiseen palveluntarjoajaan joutuu yleensä olemaan erikseen yhteydessä, digitaalisia dokumentteja (pdf.) varten saattaa joutua etsimään se digitaalisen laitteen, jolla tehdä niitä dokumentteja (eli skanneri). Kuolintodistukseen on pääsy vain lähiomaisella, mutta esimerkiksi ystävät ja kollegat saattavat joutua “kestämään” jonkin sosiaalisen median sovelluksen jatkuvaa muistuttelua syntymäpäivistä, joita ei enää juhlisteta, ja kaveri-pyyntöehdotuksista, joita kukaan ei ole enää hyväksymässä. Maailmamme digitalisoituu – tahdoimme sitä tai emme – ja nyt eläkkeellä olevat sukupolvet saattavat olla niitä viimeisiä, joiden digijäämistö on vielä jollain tavalla hahmotettavissa: pankkisopimuksia ja suoraveloituksia.

Aina voi myös maksaa siitä, että joku toinen huolehtii. Mors Digitalis on uuden karhea jyväskyläläinen digitaalinen hautaustoimisto, joka lupaa sulkea palvelut ja kotiuttaa digitaalisen omaisuuden perikunnalle jaettavaksi. Palvelusta voi myös maksaa ennakkoon, ns. testamentin tapaan, mikäli tietää digijäämistönsä hallinnoimisen olevan vaikea pala tai että sen hoito on välittömässä lähitulevaisuudessa edessä. Palvelu voi olla etenkin yrittäjälle, poliittisesti tai taiteellisesti aktiiviselle hyvin hyödyllinen, kun digitaalista aineistoa – oli se rahallisesti arvokasta tai ei – on enemmäin kuin ns. perustallaajalla.

Vastaavia palveluntarjoajia on varmasti tulossa vielä paljon lisää. Myös moni sivustoista tulee tulevaisuudessa ottamaan jäämistöasiat tarkemmin huomioon. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa parhaillaan meneillään, mikä tutkijan näkökulmasta on kiehtovaa seurattavaa.

picdump_77
Kuva

 

 

 

*Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on kirjoittanut teoksen Digitaalinen jäämistövarallisuusjoka perustuu vuonna 2012 tekemäänsä selvitykseen digitaalisen jäämistön oikeudellisesta asemasta. Viestintävirasto esimerkiksi katsoo, että perikunnalla on oikeus saada käyttöönsä edesmenneen sähköiset viestit eli esimerkiksi sähköpostit, mikäli nämä eivät ole työantajan tietosuojalain piirissä.

TÄNÄÄN: Akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan

“Tilaisuus ei paranna Suomen mahdollisuuksia palata AAA-luottoluokitukseen. Sillä ei ole järjestäjää, selkeää agendaa, brändiä tai logoa. Se on vahvuusalueeltaan aivan epämääräinen eikä vastaa työelämän tai yritysmaailman tarpeisiin. Osanottajat ovat sitoutuneet siihen, että tilaisuudesta ei jää jälkeäkään TUHAT-tietokantaan eikä yliopistomme ranking-sijoitus siis tule värähtämäänkään. Tapahtumassa on tarjolla puhdasta tietoa ja kommunikaatiota eikä lainkaan tiedon ja kommunikaation kvantifiointia tai raportointia. Kannattanee siis ehkä tulla. Emme edes laske osanottajia.” Janne Saarikivi – Vapaa yliopisto liikaa lukeville. Työelämän tarpeisiin vastaamaton tapahtuma Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlan kunniaksi.

Viime aikaisiin tiedepoliittisiin keskusteluihin liittyen tule tänään Helsingin yliopiston Porthanian rakennuksen liepeille osallistumaan tieteelliseen tapahtumaan, joka ei  tule näkymään Tuhat-tietokannassa, se ei nosta kenenkään h-indeksiä tai muutakaan virallisilla mittareilla olevaa tieteellistä tolloksellisuutta (entistä kakkosohjaajaani prof. Outi Fingerroossin sanoja lainatakseni). Itsekään en ole Helsingin yliopiston jäsen tai työntekijä, mutta aion mennä osoittamaan tieteellisen kollegiaalisen tukeni asiassa, sekä nauttimaan tunnelmasta!

Tapahtuman Facebook-sivuilta lainattua:

“Älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen.”

Jorma Ollila, Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Slush-kasvuyritystapahtumassa

———————————————————————

Tästä tilaisuudesta et saa opintopisteitä. Eivätkä luennoitsijat ja yliopisto saa merkintöjä TUHAT-tietokantaan.

Tämä tilaisuus on liikaa opiskelua, vapaan lukeneisuuden juhla, akateemisuuden protesti hyödyn aikakautta vastaan.

Me olemme ylpeitä akateemisuudestamme. Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Pidämme luentoja toisillemme yliopiston ulkopuolella, koska yliopiston sisäpuolella meidän odotetaan tuottavan rahaa, innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja, tutkintoja tai kärkisijoja yliopistorankingeissa.

Emme tulleet yliopistoon näistä syistä. Olemme yliopistolaisia, koska haluamme tietoja, ymmärrystä, sivistystä ja viisautta. Olemme yliopistolaisia saadaksemme selville, minkälainen todellisuus on.

Haluamme, että yhteiskunnassa on paikkoja, joiden tavoite ei ole määritettävissä ja tuotto mitattavissa kuin ämpärin tilavuus.

Oikeassa yliopistossa tavoitellaan tietoa ja ymmärrystä enemmän kuin rahaa ja menestystä. Siellä luotetaan siihen, että jos tiede on rehellistä, se on lopulta myös hyödyllistä.

Akateemisella vapaudella on tarkoituksensa, nimittäin luovuus. Suurin osa kaikesta, mitä maailmassa on keksitty, on keksitty sattumalta. Luovuus, kuten sivistys, viisaus ja moraali vaativat oikeaa akatemiaa, jossa luetaan vapaasti, tarpeettomasti ja ylenpalttisesti.

Yliopistomme on 375 vuotta vanha. Yliopistolla on omat syynsä olla olemassa: tieto, tutkimus, oppi, sivistys, ymmärrys, uteliaisuus ja luovuus. Yliopisto ei koskaan ole ollut ainoastaan valtion, keisarin, kuninkaan tai kirkon palvelija. Siellä on aina arvioitu vallitsevia arvoja kriittisesti. Tänäänkään yliopisto ei ole pelkkä talouselämän palvelija ja innovaatiotehdas.

Nyt yliopistohenkilökunnan aika menee pitkälti oman tekemiseen raportointiin ja toisten tekemisten arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkii ja opettaa, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan. Tähän käytämme aikamme ja energiamme, vaikka haluaisimme palvella tiedettä.

Jatkuva mittaaminen, raportointi, evaluaatio ja huippuretoriikka on oikean luovan ja viisaan yliopiston vastakohta. Mutta yliopisto hehkuttaa sijoituksia rankingeissa ja julkaisumäärissä, kantaa huolta graafisesta ilmeestä ja riitelee Tokmannin kanssa ämpärikaupan nimestä.

Emme tunnista itseämme tästä yliopistomme brändistä. Siksi viestimme itse. Nämä näennäisen hyödyttömät liialliset, rehelliset ja tieteelliset luennot ovat viestimme.

 

Ohjelma:

klo 12.30 FT, kollegiumtutkija Janne Saarikivi (fennougristiikka/HCAS): Onko sanojen merkitysmuutos (epä)säännöllinen?

klo 13.00 prof. Juha Janhunen (Itä-Aasian tutkimus): Kielihistoriasta

klo 13.30 VTT, dos., tutkijatohtori Eeva Luhtakallio (sosiologia): Kansalaisuus ja performatiivinen valta

klo 14.00 PhD., dos., akatemiatutkija Reetta Toivanen (oikeusantropologia): Suvaitsevaisuuden kirot. Kriittinen antropologia ja rasismi

klo 14.30 prof. Jaakko Hämeen-Anttila (arabistiikka): Kulttuurivaikutteiden välittyminen itäisen Välimeren alueella ennen uutta aikaa

klo 15.00 FT, kollegiumtutkija Taina Riikonen (äänitaide/HCAS): Äänellä kirjoittaminen ja radion iho

klo 15.30 prof. Tomi Huttunen (venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri): Semiosfääristä

klo 16.00 prof. Eero Tarasti (musiikkitiede): Kulttuuri ja transendenssi

klo 16.30 FT, dos, yliopistotutkija Syksy Räsänen (kosmologia): Sata vuotta yleistä suhteellisuusteoriaa – mitä me siitä hyödymme?

Jokaisen luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksiin ja keskusteluun. Puheenjohtajana toimii VTT, LLM Miia Halme-Tuomisaari (antropologia).

Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

Teknologian moralisointia, kasvatuspaniikkia ja sieluttomuudesta

“Samaan aikaan toisaalla.” Sopivasti eiliseen(köh..) alkuviikon postaukseeni liittyen haastateltiin 12.2. Hesarissa Jyri Engeströmiä, Piilaaksossa asuvaa yrittäjää, jonka Twitteriä muistuttavan mikroblogipalvelun Jaikun Google osti muutama vuosi sitten. Engström muutti Yhdysvaltoihin työskentelmään Googlelle. Engeström terävöittää haastattelussa, että ei pidä teknologian tuomasta nykykehityksestä, joka vie lapsilta kyvyn leikkiä ja harrastaa ilman teknologiaa.

“Vasta vähän aikaa sitten olin viettänyt sateisia iltoja Käpylässä ja opettelin akvarellimaalausta. Yhtäkkiä olin Googlella vetämässä Facebookia vastaan käytävää kampanjaa. Olin varmasti ainoa sosiologi, joka tuolloin oli Googlella töissä, enkä sopinut siihen joukkoon. Minua vaivasi teknologia, jolta puuttui sielu.”

Todennäköisesti taustalla on vaikuttanut juurikin tuo näkökulma, “sieluttomuus”, mutta Engeströmin historia ohjelmoinnin parissa tuskin on yhtäkkiä muuttunut muuksi kuin yhden maailman suurimman korporaation alaisuudeksi ja – kuten haastattelussa myöhemmin kerrotaan avioeron syyksi – työnarkomaniaksi. Yrityksensä myytyään Engströmillä oli kuitenkin se harvinainen vapaus irtisanoa itsensä ja hakeutua projekteihin, joihin hän uskoi itse enemmän.

Haastattelu on kiinnostava, mutta vastaavia teknologiavastaisia moraalisaarnoja on nähty ennenkin. Jari Tervo nimitti nykyistä teknologiankäyttöä digitaaliseksi masturbaatioksimitä kulttuurihistorian tutkija Ilana Aalto ehtikin jo oivallisesti ruotimaan. Tervo oli huolissaan suomalaisten lukutaidosta, joka Tervon mukaan rapautuu teknologian käyttämisellä. Aalto taas huomauttaa, että Tervon teksti itseasiassa tuo esille ns. eliitin moraalipaniikin teknologian käyttämisestä, joka erityisesti sosiaalisen median kohdalla on paheksuttavaa ja iljettävää – eli kuten masturbaatio joskus muinoin. Vuoden 2008 Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan nuoret itseasiassa – ainakin vielä 2008 – lukevat enemmän kuin keski-ikäisetjoten moraalipaniikki lukemisen, eli kirjojen lukemisen, suhteen on yhtä triviaali, kuin nuorten alkoholikäytön moralisointi. Taustalla on useimmiten jotain ihan muuta.

Palatakseni vielä Engströmiin. Hän tarjoaa omassa kodissaan omalle sekä muutamalle muulle lapselle kotikoulun, missä “[p]alkatut opettajat opettavat runoutta, jousiammuntaa ja skeittausta ja vievät lapset hiekkarannalle hahmottamaan planeettojen etäisyyksiä.” Kuulostaa täydelliseltä. Teknologia tuo mukanaan jatkuvaa, hyvin koukuttavaa, ärsykettä hyvin erilaisella tavalla kuin staattinen printtikirja. Printattu teksti pakottaa keskittymään erilaisella tavalla, se on käsinkosketeltavaa ja pureutuu muistiin eri tavoin, koska varsinkin digimaahanmuuttajien muisti perustuu juuri tuohon käsinkosketeltavuuteen (eng. tactile memory).

Diginatiivit, eli lapset, jotka syntyvät ja elävät teknologian ympäröimänä, oppivat ja kehittyvät teknologian mukana. Sen sijaan, että siitä tehtäisiin se suuri ja paha mörkö, joka mädättää lasten aivot, olisi mielestäni hedelmällinen tapa opettaa teknologia rengiksi eikä isännäksi. iPadin opettamaa hienomotoriikkaa ja ongelmanratkaisukykyä ei tulisi pitää huonompana kuin vaikkapa pienoismallin rakentamista (huhhei, liimahöyryt, save the children!). Same same but different.

Moralisointia on kuitenkin ollut aina. Moralisoinnin määrä tuntuu olevan myös vakio. Milloin kohteena on ollut televisio, kirjoituskone, radiolähetykset – tai jopa – painettu kirjallisuus.

Viimeksi lukeminen oli järisyttävä trendi 1600-luvun kahviloissa ja 1700-luvun salongeissa, joissa ne, lähinnä miehet, joiden etuoikeutena oli rahan ja vallan lisäksi lukutaito, kävivät briljeeraamassa toisilleen sivistyneisyyttään. Kun rahvaskin alkoi päästä sivistykseen ja lukutaitoon käsiksi 1800-luvulla, homma menetti nopeasti hohtonsa ja keski-ikäiset soosottelijat alkoivat hätääntyä romaanien turmelevasta vaikutuksesta nuoriin sieluihin. Joiden olisi tullut lähinnä lukea saarnoja, sanakirjoja ja muuta sivistävää kirjallisuutta. (Kirjasfääri, 10.2.2015)

Lapsi ei kykene vielä säätelemään omia ärsykkeiden lähteitään, mutta ei myöskään osa aikuisista. Teknologian lukemisen taito, tunnetaan kai myös nimellä medialukutaito tulisi koskettaa tasapuolisesti kaikkia medioita. Avainsanana on kriittisyyden kyky. Kyky ymmärtää lukemansa tekstin tai käyttämänsä teknologian tavoitteita ja tarkoituksia. Miksi Tinder on niin koukuttava? Siksi, koska se vetoaa ihmisten haluun arvostella ja arvottaa, määrittää oman pyyhkäisynsä kautta mikä on haluttavaa ja kaunista. Se antaa vallan tunteen, ja sekös jos mikä on aikuisille koukuttavaa.