“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Advertisements

“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.

IDEALIZED DEATHS – Death Studies Symposium (2016, Finland)

Call for papers

IDEALIZED DEATHS – an international multidisciplinary symposium

University of Jyväskylä, 11th – 12th February 2016

Why are some deaths more admirable than others? Are some causes of death more likely to create a beautiful memory? Do people need the idea of a beautiful death even in the 21st century? What is the meaning of martyrdom in our time? Is the death of a pop star always idealized?

Death studies have a long tradition of mapping various cultures of death and also tracing the changes modernization has caused in our understanding of good death. The idea that death has somehow “disappeared” from Western cultures has been dismissed as outdated: death is everywhere, deaths sells newspapers and internet sites, even if people still have problems talking about it in their own lives. Throughout history deaths have been interesting and important: the way people have died may have been decisive for their fate in the afterlife, not to mention their posthumous reputation. Some causes of death may be considered more beautiful than others; some give the dying person more time to prepare for their death. Tragic deaths touch people’s hearts and may raise the popularity of an artist to new heights.

In this symposium we intend to bring together scholars from various academic disciplines to discuss the topic of idealized death. What makes a death exemplary? Does a certain kind of death add to the legend of an already legendary person? Is dying young always beautiful and idealized? Are all good and beautiful deaths somehow sacrificial? Have some people tried to become immortal, one way or another, by seeking special kind of death?

Possible topics and ideas for abstracts:
– Martyrs and martyrdom in religions
– Death in war
– Sacrificial ideals and death
– Political deaths and martyrs
– Causes of death: tuberculosis, cancer, AIDS
– Suicide and past memorialization
– Rock’n’roll lifestyle and death
– Fandom and memorialization

Keynote speakers will be Dr Paul Middleton, University of Chester, UK and prof. Marja-Liisa Honkasalo, University of Turku, Finland.

The symposium is organized by the Finnish Death Studies Association and the Department of History and Ethnology in association with the Nordic Network of Thanatology.

The symposium fee is 100 euros, covering conference materials and all meals mentioned in the programme (forthcoming). We wish to receive abstracts no more than 300 words by the 15 August 2015 to the address ilona.pajari(at)jyu.fi. All inquiries concerning the symposium should also be sent to this address.

Facebook ja kuolema-asetukset / Facebook and Legacy Contact

Yhteisöpalvelu Facebook on ilmoittanut muuttavansa asetuksiaan koskien käyttäjän tilin hallintaa tämän kuoleman jälkeen. Jatkossa Facebookin käyttäjä voi myöntää toiselle henkilölle tilinsä käyttöoikeuden menehtyessään, kertoo Washington Post. (Helsingin Sanomat*, 13.2.2015)

Facebook päätti vihdoin ja viimein muuttaa asetuksiaan, ja mahdollistaa nyt myös digitaalisen jäämistön hallinnan Facebookissa. Yksi väitöstutkimukseni isoimmista aineistoista tuli juuri Facebookin kautta. Ennen 2009 voimaan tullutta memorialisoinnin mahdollisuutta, useimmat perustivat muistoryhmiä läheistensä muistoa kunnioittamaan. Sittemmin memorialisointi mahdollisti itse edesmenneen profiilin säilyttämisen, mutta siten, ettei sovellus jatkuvasti muistuta yhteydenpidosta. Aiemmin ei kuitenkaan memorialisoituja profiileja ole eroteltu millään tavalla, vaan ne ovat jääneet ns. passiivisiksi tileiksi. Nyt uuden asetuspäivityksen myötä memorialisoituun profiiliin tulee merkintä “Remembering” henkilön nimen edelle. Asetukset tulevat voimaan aluksi vain Yhdysvalloissa.

Mutta miksi memorialisoida Facebook profiili? Monen mielestä Facebook on iso paha susi, jota tulee välttää kaikin keinoin. Surun ja kuoleman sattuessa sosiaalinen media, tässä tapauksessa esimerkiksi juuri FB, on kuitenkin surevalle ja hänen läheisilleen valtavan suuri voimavara, joilla tukea ja osoittaa välittämistään – kasvokkaisen kommunikoinnin oheella. Sosiaalinen media on mahdollistanut surevalle itselleen keinon olla yhteydessä muihin ihmisiin myös niinä vuorokauden aikoina, jolloin puhelimen ottaminen käteen tai vierailu ei vain tunnu oikealta. Joskus ei tarvita edes sanoja tai toisen fyysistä läsnäoloa, vaan ainoastaan jokin paikka ja keino saada mielen päältä pois sanat “kauhea ikävä”.

_____________

And same in English. Facebook will be – finally – changing its settings and allow a Legacy Contact, that would have the ability administrate your Facebook account in the case of your demise.

Today we’re introducing a new feature that lets people choose a legacy contact—a family member or friend who can manage their account when they pass away. Once someone lets us know that a person has passed away, we will memorialize the account and the legacy contact will be able to:

  • Write a post to display at the top of the memorialized Timeline (for example, to announce a memorial service or share a special message)
  • Respond to new friend requests from family members and friends who were not yet connected on Facebook
  • Update the profile picture and cover photo

Previously in 2009 Facebook enabled the memorialization feature, but this is a much needed update since it enables the curation of Facebook digital legacy in an easier way. Also, people themselves can decide whether they wish their accounts to be deleted after their death.

In my thesis Facebook was one of the most the biggest research material and easiest to track its development throughout the years, since I have been a user since 2009. Social media applications, such as FB, provide a possibility for the bereaved to connect and share support to one another, especially at times that might not enable or require a face-to-face meeting, such as in the middle of the night. Sometimes one might just need a place and a medium to get the grief ”off of their mind”, by posting on the group or memorial ”I miss you so much”. </span

*Hesarilla voitaisiin mielestäni opetella myös linkittämään jutun alkuperäislähteeseen. Pelkkä maininta “kertoo Washington Post” on laiskaa journalismia.

Kysy kuolemantutkijalta! – SKTS Tieteiden yössä 2015

Tervetuloa tänään kyselemään ja pohtimaan kuolemaan, kuolemantutkimukseen, suruun tai mihin tahansa aiheeseen liittyvään Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n pop up-pisteeseen Tieteiden yöhön.

Meidät löytää Tieteiden talon (Kirkkokatu 6, Helsinki) 2. kerroksesta ja olemme paikalla kello 17-21 välisenä aikana.

Illan aikana voit keskustella ja kysellä seuraavilta tutkijoilta:

Ilona Pajari, VTT, historia: kuoleman ja hautajaisten historia suomessa

Anna Liisa Aho, TtT, hoitotiede: suru, surutyö ja surusta selviytyminen

Anna Haverinen, FT, digitaalinen kulttuuri: internetin muistomerkit ja jäämistöt verkossa

Kirsi Kanerva, FM, kulttuurihistoria: kuolemaan liittyvä kansanusko sekä -perinteet

Paikalla on myös eri surujärjestöjen esitteitä, infopaketteja mm. hautaustoimilaista ja hautaustavoista sekä kirjamyyntiä (mm. Kuoleman kulttuurit Suomessa sekä Haverisen tuore väitöskirja Memoria Virtualis – death and mourning rituals in online environments)

Tervetuloa!

Miten poistaa edesmenneen verkkosivu, sosiaalisen median profiili tai käyttäjätili?

(Huom! Tiedot perustuvat vuoden 2014 tietoihin, joitain muutoksia palveluihin on voinut tulla)

Tutkimusaiheestani johtuen saan säännöllisesti kyselyjä siitä miten jokin tietty verkkosivu tai käyttäjätili olisi mahdollista poistaa, kun käyttäjä on kuollut. Lähiomaiset eivät joudu enää vain ilmoittamaan postiin ja pankkiin menehtymisestä, vaan edesmenneellä on saattanut olla hyvin aktiivinen sosiaalisen median profiilisivu, vastuualueita verkossa vapaaehtoistyöhön liittyen (kuten allekirjoittaneella), tilejä valokuvien ja videoiden jakamiseen ja tallentamiseen liittyvissä verkkopalveluissa (kuten Flickr ja Dropbox).

Jotkin verkkosivustot, kuten esimerkiksi Facebook, tarjoaa lähiomaisille myös mahdollisuuden luoda edesmenneen profiilisivusta muistomerkki eli muistosivu, joka on eräänlainen deaktivoinnin muoto. Facebook tällöin ei enää muistuta edesmenneen läheisiä hänen syntymäpäivästään tai ehdota merkitsemään häntä valokuviin. Aiemmin edesmenneen statuspäivitykset myös piilotettiin, mutta yleisön pyynnöstä Facebook poisti ominaisuuden ja edesmenneen ystävät näkevät päivitykset edelleen.

Esittelen tässä siis muutamia yleisimpiä ratkaisuja, joita lähiomaiset voivat hyödyntää eri verkkopalvelujen sulkemisessa tai memorialisoinnissa. Joillain sivustoilla löytyy ohjeet suomeksi, mutta useimmiten ne löytyvät vain englanniksi.

Helpoiten tilien poistaminen onnistuu, jos lähiomaisella on pääsy edesmenneen pääasialliseen sähköpostiosoitteeseen, jonka kautta voi saada selville eri palveluiden salasanoja. Tietokoneen selailuhistoriasta myös saa nopeasti selville mitä eri palveluja tai sivustoja edesmennyt aktiivisimmin käytti ja mitkä tässä tapauksessa kannattaisi sulkea.

Googlen haku on ystävä ja useimmiten ohjeet löytyvät hakulauseellareporting a deceased person (palvelun nimi)” tai “(palvelun nimi) how to delete account deceased“.

Facebook

Facebookilla on oma lomake, jonka kautta voi ilmoittaa edesmenneestä henkilöstä. Sen löytää yleensä laittamalla Facebookin Ohje-osioon kysymyksen “how to report a deceased person” tai “miten ilmoitan edesmenneestä henkilöstä”, riippuen millä kielellä Facebookia käyttää (itse käytän englanniksi).

Screen Shot 2014-02-21 at 10.21.13

Facebookin ohjeissa mainitaan useita vaihtoehtoja eri tilanteissa.

Screen Shot 2014-02-21 at 10.10.10

Ilmoittaminen onnistuu seuraavalla lomakkeella (löytyy myös suomeksi). Liitetiedostoksi vaaditaan kopio kuolinilmoituksesta tai –todistuksesta.

Screen Shot 2014-02-21 at 10.18.26

Gmail

Gmail ei ole enää pelkästään sähköpostitili, vaan se sisältää myös kalenterin, Google Driven eli tiedostojen lähettämiseen ja muokkaamiseen tarkoitetun pilvipalvelun, sekä myös Google+ sivuston eli Googlen oman sosiaalisen mediasivuston.

Gmail-tilin poistaminen on kaksivaiheinen, johon kuuluu myös kuolintodistuskopion lähettäminen sekä lähettäjän oman henkilöllisyyden todistaminen esim. ajokortin kopiolla. Google käsittelee tilanteet kuitenkin aina tapauskohtaisestiTäydet ohjeet löydät täältä (englanniksi).

Instagram

Facebook omistaa Instagramin, jolloin raportointi tapahtuu samalla tavalla kuin Facebook-tilin poiston pyytäminen. Katso lisätietoja täältä.

Pinterest

Myös kuvapalvelu Pinterest on huomioinut käyttäjiensä kuoleman ja lähettämällä em. dokumentit myös Pinterest-tili voidaan sulkea. Ohjeet täällä.

Twitter

Niin ikään Twitter poistaa kuolleen käyttäjätilin lähiomaisen pyynnöstä ja asianmukaisilla dokumenteilla. Ohjeet täällä.

Flickr

Jos edesmenneellä on ollut valokuvia Flickr kuvapalvelussa, on tili mahdollista myös sulkea pyynnöstä Yahoolle. Ohjeet täällä. Ongelmallista kuitenkin on, jos lähiomaiset haluaisivat tilillä olevat valokuvat itselleen, sillä Yahoo ei luovuta salasanoja eikä tilien sisältöjä edes lähiomaisille: “the Yahoo account nor any of the content therein are transferable, even when the account owner is deceased”.

Spotify (ja Netflix)

Musiikkipalvelu Spotify veloittaa maksunsa suoraveloituksella, jolloin palveluun kannattaa ilmoittaa mahdollisimman pian edesmenneestä henkilöstä. Lähiomaista kehotetaan ottamaan yhteyttä Spotifyihin lomakkeella, johon tulisi listata lähiomaisen luottokortin tiedot, osoite, koko nimi, kuolinpäivä sekä lähiomaisen yhteystiedot. Netflix ei ainakaan toistaiseksi ole listannut palveluunsa ohjeita, jolloin nopein tapa lakkauttaa suoraveloitus on kuolettaa luottokortit.

LinkedIn

Sosiaalisen median sivusto LinkedIn on niin ikään huomioinut menehtyvät käyttäjänsä. Kuka tahansa LinkedIn-ystävä voi ilmoittaa kuolleesta, jolloin palveluun tulee ilmoittaa käyttäjän nimi, viimeisin työpaikka, ilmoittajan suhde vainajaan sekä vainajan LinkedIn-profiilin osoite. Lisätietoja täällä.

Newest issue of Thanatos is out!

The second issue of Thanatos (Finnish Death Studies Association) in 2013 is a theme number about media and death. The editors-in-chief, Johanna Sumiala and Outi Hakola, describe the issue as following:

“The idea to publish this special issue on Media and Death originated in a one-day workshop organized by a group of Finnish and international scholars specialized in the study of media and death. The workshop was held on June 6th, 2013 at the Helsinki Collegium for Advanced Studies in collaboration with Human Mortality project. In analysing media and death and the related mediatized practices of death in different media contexts several questions were raised by the participants during that day. Whose death matters in today’s public culture? To whom does it matter? Under what conditions does death matter? What is at the centre of the contemporary ritualisation of public death? From what source do these mediatized practices of death draw their power?” (Sumiala & Hakola 2013)

Thanatos has also a brand new look! I am part of the editorial board as well as responsible of the layout, and this time I decided put some more thought on the look of the journal. Also, in order to be able to download the entire journal instead of just individual articles, I needed to make a new layout anyway.

Click here to access the issue!

Near

Just found a new blog in Finnish where a widow tells her story about her husbands cancer. It’s fairly recent – the blog I mean – and it tells about the critical time of the decease, the actual dying.

Sometimes I hate this subject. It feels so banal to carry on with my own life after reading about the suffering of another person, their despair and hurt, how life seems utterly meaningless. And my current life situation could not be any happier with a newly bought apartment and other happy life changes. It feels wrong to just continue my day, my life, as nothing is happening, nothing happened and this is just research.

To a person like me, it’s not. It gets personal, it comes close.

A troll convicted

Many of my informants seem to share the fear of internet trolls in memorial pages. A troll is a person posting offensive or inflammatory messages or harassing other users of the game/site/forum/chat (see more in Wikipedia).  One of the most famous trolling event is the attack to a World of Warcraft funeral (video here), which received international attention in YouTube.

Trolling can also sometimes be unintentional. Some people, especially teenagers, do not necessarily understand the effect of their writings, for example, in Facebook memorial groups. Computer mediated communication can distort the subtle features of sarcasm, tones of voice, gestures or other explanatory signals. (This is why emoticons where created.)

In UK there has been the first prison sentence to an Internet troll. Steven Morris describes the incident in the Guardian (13.9.2011, full article here):

Sean Duffy, 25, targeted Facebook tribute pages and posted videos on YouTube taunting the dead and their families.

Among his victims was Natasha MacBryde, 15, who died instantly when hit by a passenger train near her home in Bromsgrove, Worcestershire.

The day after Natasha’s death in February, Duffy posted comments including “I fell asleep on the track lolz” on the Facebook tribute page created by her brother James, 17.

Four days later he created a YouTube video called “Tasha the Tank Engine” featuring her face superimposed on to the front of the fictional engine.

Duffy trolled in various ways and in various ways, but what interests me is this piece of information in the article on a particular posting on a Facebook memorial:

Other trolls joined the abuse.

Why these other trolls are not convicted? The police claims that they will try to find other trolls as well to prevent such thins happening again to any grieving family. Det Ch Insp James Hahn, of Thames Valley police says:

“Malicious communication through social networking is a new phenomenon and unfortunately shows how technology can be abused. However, our investigation shows that offenders cannot hide behind their computer screens.”

If only this would be true. Malicious activity in the Internet has existed since the very early years of the Web. Malicious activity and destroying the memory of the deceased is even more older. Devastating the memory of the dead has been one of the most effective way to disgrace families. One good example, however rather cliché-like, is that during the age of pharaohs their memory were often attacked by following rulers or conquerors who cut their names from hieroglyphs so that their legacy would be forgotten. This meant the eternal death.

In a similar way defiling graveyards and tombstones are demonstrated as attacks to the Church but the memory of the dead as well. (In Finland this activity was linked to Satan worshipers in the 1990’s.)

The dead are somewhat holy in almost every single culture all around the world. Their memories are preserved, worshipped, treasured and shared. Internet as a place to carry out these activities is rather new, but the problems seem to be similar. However, the trolls that attack virtual memorials do not likely analyze their own activity as “defiling the memory”, but as just having little fun in the expense of others.

Like we say in Finnish “meitä on moneen junaan”.

Left alone in the dark

Without life there is no death and without death there is no life. We try to avoid getting older by eating healthier, keeping fit, living a good and a long life, but what aging actually is it makes us face our very own death. We all will die some die.

Yesterday we had a meeting with the board of Finnish Death Studies Association of which’s secretary I am currently. We were discussing about the possibility of launching an online journal of Finnish death studies and related issues. One person commented we could have a section which could discuss about different phenomenons, people and interesting themes around death, dying and bereavement. This means anything from movies to literature, from interviews to columns. I myself I am a movie buff and I have seen several magnificent films about euthanasia, for example The Sea Inside (2004), which touched me greatly. It occurred to me yesterday that there has been several films throughout the past ten years that contemplate the different aspects of life and death.

Tony Walter (1994) has written that death is the ideal of the 21st century. Death is also something that defines the very existence of human race and life itself. Without life there is no death and without death there is no life. We try to avoid getting older by eating healthier, keeping fit, living a good and a long life, but what aging actually is it makes us face our very own death. We all will die someday. Different religions offer different comforting ideas of having a soul, eternal and immortal, that it is only our body that will die. Treating this body determines also how we consider treating our soul. The faster we will face the death or our mortal body, the faster we will face our immortal soul. Some religions call it facing God itself.

When we loose a loved one we comfort ourselves by the notion that they are in a better place, that they do not have to suffer anymore or experience any pain through their fragile body. What we are actually doing is comforting our own fears of experiencing a painful death, an oblivion that lies somewhere behind the line of life and death.

What frightens people is the unknown. We do not know what lies in the afterworld. Some people have experienced their own biological death and survived from it, but their stories of bright lights and peacefulness are shadowed by scientific knowledge of the hallucinations of the brain. Other stories are labelled as religious belief, bedtime stories or myths. Nevertheless we are still afraid. Afraid as small children left alone in the dark.