How to Conduct User Research that is Actually Useful

(this article has been previously posted at Taiste’s blog, check it out!)

It seems that service design and user research are nowadays the basic tools of every design (and often even tech) agency. But how do you know what kind of user research is actually helpful and insightful for your project? I decided to shed some light on the often misunderstood, but crucially important area of digital service design.

Photo by Sticker Mule on Unsplash
Photo by Sticker Mule on Unsplash

Anyone who’s ever been involved with digital service business knows how crucial it is to listen to the users. Thus, user research is almost always present in application and service development in some form – and rightfully so. Obviously enough, great user research should always be based on business goals and strategies. What this means is that you should not simply be asking what the users think of the product, but rather have a set of assumptions and claims you want to test.

The best research questions are often ones whose goal is to find out whether the users really approach the service or certain parts of it a way you thought they would.

As a design anthropologist, I always try to approach the theme in question from a broad perspective, since it always brings up something new that none of my team – nor our client – has even thought of.

Also, by challenging your preconceptions about the audience, you are most likely to find UX problems and acquire valuable insight.

There are many schools of thought when it comes to user research. What it all often boils down to is that some methods are more useful than others depending on the context. Sometimes an online survey or few deep interviews will do the trick, sometimes you can ask users to keep a diary for a period of time, or install a screen tracking app to track that records every step of their user-experience at home and in the design lab.

However, when choosing the right method it usually comes down to two things: schedule and budget.

jonathan-simcoe-88013
Photo by Jonathan Simcoe on Unsplash

Isn’t user research terribly expensive?

A common assumption is that user research requires a lot of time and money, but that is not entirely true. It all depends on how massive your research should be. In many cases, preliminary user research can be done rather quickly as a part of the design process. In some cases, the project has several broad questions that should be studied with the prospected users in order to save time and money later on with the actual nitty-gritty of creating the service.

The size of the research project depends on a number of things:

  • Are you testing a concept or an already existing service?
  • Is the research contributing to Minimum Viable Product or the final product?
  • How detailed information do you want to know about the user path?
  • Is there something in the app design that needs to be polished and re-designed in order to meet new business strategy goals?
  • Is your service used locally or globally?
  • Do you already know who are your users and, especially, why they are your users?

Answering these questions will help you determine what kind of user research best suits for your interests – and on how big scale it should be done.

So which method should I pick?

Again, depends on what you want to find out. Online surveys and statistical methods are usually the most cost-effective way to explore whether the users understand the purpose of the app, and are using it in the intended way. The data acquired from this kind of research consists mostly of quantitative information, which is also great when you’re interested in user demographics, for example.

 Design anthropology on the other hand usually digs a little deeper into the psyche of the audience and usually combines statistical information with qualitative interviews in order to produce more in-depth data about the people who use the service.

Statistical data has different advantages than qualitative, which is why it is often a smart move to combine the two. Using only statistics might leave you a bit puzzled with exactly why certain user tendencies take place, whereas placing your trust solely on qualitative interviews might lead you to false assumptions based on individual opinions, and so on.

Photo by Cristina Gottardi on Unsplash
Photo by Cristina Gottardi on Unsplash

Is the user always right?

Ha, I see what you did there. Very clever. The answer to this question is both yes and no. Let me elaborate: if you try to take into consideration every little detail or suggestion your users point out, you will most likely end up with an app so full of features and fancy stuff that it becomes a UX disaster. Your users are most likely not usability professionals, and thus their comment should not be approached as direct advice.

So how do you know when to make changes? That is for you and the design team to decide. Sometimes the users’ suggestions are indeed ideas worthy of implementing as such. But more often, they serve as windows to how the users experience the world. This information is absolutely vital and goes a long way when planning overall strategies and user profiles.

Good user research should never be simply about fulfilling the audience’s requirements.

Instead, the aim should be to also read between the lines to tap into the issues the users do not necessarily know how to properly express. Or more precisely, to be able to give them what they don’t even know they need just yet.

Any thoughts how would you approach user research in digital service design?

I would love to hear your stories!

______
Kudos for my colleague Tuomas for helping out with the draft of this blog post. ❤

Mihin antropologiaa tarvitaan?

Suomen Kuvalehden provosoiva otsikko“Lopetetaan antropologia!”  herätti huomioni aamukahvin lomassa. Elina Järvinen kirjoittaa kärjistävällä otteella hallituksen painostuksesta yliopistoille, sillä hallitus haluaa jatkossa keskittää tukensa vain työllistymiseen tähtääviin opintoihin, mikä tietysti johtaa väistämättä siihen, että yliopistojen on yhä enemmän mietittävä mitkä alat saavat kirstun kilahtamaan oikealla soinnilla ja siten yliopiston rattaat pyörimässä.

Järvinen käyttää esimerkkinä omaa oppialaani eli antropologiaa, mutta se voisi koskettaa melkein mitä tahansa humanistisiin aloihin kuuluvaa tiedettä. Ongelmana erityisesti antropologiassa on Järvisen tekstin mukaan se, että vain aniharva valmistunut tekee itseasiassa koulutustaan vastaavaa työtä.

Mitä hyötyä antropologiasta siis on, jos päädyt “haravoimaan hautausmaata” tai “etuuskäsittelijäksi sosiaalivirastoon”? Artikkelia varten haastateltiin myös antropologian professori Timo Kaartista, joka huomautti ettei yliopisto ole ammattikoulu. En voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Yliopiston ei kuulukaan olla ammattikoulu, sillä sitä varten on omat koulunsa, jotka  – korostaisin painokkaasti – eivät ole onnistuneet opiskelijoidensa työllistymistavoitteissa aina yhtään sen paremmin. Kaartinen painottaa yliopiston sivistävää merkitystä, mutta täytyy myös muistaa, että hän on myös luonut uransa tiedettä tehden.*

Jokainen antropologi ei tee tieteellistä tutkimusta työkseen.

Ja se on ihan ok. Oikeasti. Kun itse aloitin opiskeluni 2004, ajattelin ottaa sivuaineikseni sellaisia aineita, joiden avulla voisin työllistyä hyvin esim. maahanmuuttotyön tai politiikan pariin. Valitettavasti muutamia aiheisiin liittyviä kursseja kokeiltuani en pystynyt yhtään motivoimaan itseäni opiskelemaan niitä vain siksi, että “työllistyn sitten joskus”. Viisi vuotta on kaksikymppiselle mielettömän pitkä aika oppia, opiskella ja ylipäätään kypsyä ihmisenä. Opettelin siis ulkoa afrikkalaisia siirtymäriittejä, lahjan vaihtamisen teoriaa, identiteetin käsitteitä ja pohdin mitä kivaa tekisin kavereiden kanssa seuraavana viikonloppuna. Työllistymisestä puhuttiin opinto-ohjaajan kanssa silloin tällöin, mutta en juuri käyttänyt siihen aikaa ja vaivaa, koska tiesin jo kandin jälkeen haluavani tehdä väitöskirjan. Ehkä olisi kannattanut, mutta toivoin, että antropologia antaa minulle tulevaisuudessa enemmän avoimia kuin suljettuja ovia.

Paino sanalla “toivoa”. Ensimmäisenä opiskeluvuonna meille nimittäin kerrottiin kolme antropologian urapolkua.

“Teistä tulee joko museo-alan työntekijöitä, tutkijoita tai työttömiä, valitettavasti.” 

Raivostun vieläkin, 13 vuotta myöhemmin, tuota lausetta ajatellessani. Kukaan ei kertonut meille, että Adidas, IBM, Nokia, Lego tai moni muu iso kansainvälinen yritys on käyttänyt antropologeja. En ole varma tiesikö edes. Esimerkiksi Tanskassa design-antropologia on jo oma tunnettu alansa, ja Yhdysvalloissa soveltavaa antropologiaa opetetaan melkeinpä kaikissa yliopistoissa, joissa antropologiaa voi opiskella. Ruotsissa antropologit osallistuvat säännöllisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja Yhdysvalloissa virtuaaliantropologit voivat olla vaikkapa pelisuunnittelijoita.

Miksi ei siis myös meillä? Miksi edelleen antropologiasta puhutaan tieteenä, jossa antropologi lähtee kaukaiseen maahan vuosikausiksi?

Antropologia on niin paljon muutakin. Antropologia luo mielestäni ensijaisesti edellytyksiä ajatella, keskustella, analysoida ja kiteyttää tietyllä tavalla. Se ei ole pelkkää (yleis)sivistystä, sillä nykyisessä humanistista ajattelua karsastavassa yhteiskunnassa pitää olla myös kyky soveltaa ja tehdä päätelmiä. Tähän antropologiassa on mielestäni suurin potentiaali, vaikka se nykyisessä perusopetuksessa ei aina (syystä jos toisesta) näykään.

freddy-marschall-186923

* PS. Haluaisin tietää kokeeko Kaartinen pientä pistoa sydämessään, jos hänen opiskelijansa valmistuttuaan haravoi hautausmaata?

 

Miten minusta tuli design-antropologi? Entisen yliopistotutkijan kuulumisia

Tämä tutkimusblogi on ollut paitsiossa koko syksyn, vaikka moneen otteeseen mieli on tehnyt kirjoittaa yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta työkiireet ovat vieneet veronsa. Näin vuoden päätteeksi minulla on kuitenkin ollut tapana tarkastella kuluneen vuoden onnistumisia (ja ehkä myös epäonnistumisia), joten nyt olisi ehkä hyvä hetki myös valottaa hiukan mitä entiselle tutkijalle kuuluu.

Tämä tutkimusblogi on ollut paitsiossa koko syksyn, vaikka moneen otteeseen mieli on tehnyt kirjoittaa yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta työkiireet ovat vieneet veronsa. Aina vuoden päätteeksi minulla on kuitenkin ollut tapana tarkastella kuluneen vuoden onnistumisia (ja ehkä myös epäonnistumisia), joten nyt olisi ehkä hyvä hetki myös valottaa hiukan mitä entiselle yliopistotutkijalle kuuluu.

Helmikuun alussa sain siis tietää pudonneeni apurahaloton ulkopuolelle ja se sai kuppini läikkymään yli äyräiden. Totesin, ettei minusta ole jatkamaan yliopistotutkimuksen parissa, sillä se ei ollut tehnyt minua onnelliseksi enää pitkään aikaan – päinvastoin.

Keväällä tein muutaman freelance keikan erinäisiin konsulttitoimistoihin ja pidin työstäni valtavasti, sillä se oli vaihtelevaa ja palkitsevaa. Freelancerina oleminen ei kuitenkaan houkutellut pidemmän päälle, sillä siinä olisi jatkunut se sama epävarmuus kuin yliopistotutkijana.

Halusin saada tuloilleni varmuutta, jotta voisin keskittyä tekemään sitä missä tunsin olevani hyvä: tutkivana ja suunnittelevana digiantropologina.

Hiljaisen kesän jälkeen sain elokuussa kutsun tulla kahvittelemaan Taisteelle. Mobiilisovelluksia ja digitaalisia palveluita tekevä turkulais-helsinkiläinen firma oli tullut vastaan ennenkin ja päätin kokeilla onneani avoimella työhakemuksella. Sattumalta he olivat jo pohtineet kesäkuussa yrityksen kesäpäivillä, että olisi hyvä saada jo remmiin joku, joka voisi tehdä asiakas- ja käytettävyystutkimuksia laajemmin ja vankemmalla pieteetillä. Pari viikkoa kahvittelusta myöhemmin allekirjoitin työsopimuksen.

Mutta mitä tekee antropologi mobiilisovelluksia suunnittelevassa ja tekevässä firmassa?

Minulla on entuudestaan kokemusta palvelumuotoilusta ja liiketoiminta-antropologiasta, mutta tällä kertaa etuliitteeksi valittiin design, sillä olen osa UX-design eli käyttökokemussuunnittelutiimiä. Palvelumuotoilu on trendikäs ja varmasti myös Googlen osumissa käytetyin, mutta antropologia koettiin tässä yhteydessä kuvaavan työtäni (ja minua!) paljon paremmin. Minusta tuli siis design-antropologi. (TJEU Taisteen blogista lisää.)

Käytännössä olen siis mukana sekä tutkimassa että soveltamassa asiakashaastatteluista ja -havainnoinneista saatua tietoa, testaamassa sovelluskehityksiä, luomassa markkinointimateriaaleja, sparraan asiakaslähtöisyyttä alkaen konseptista toteutukseen ja paljon paljon muuta. Antropologista vipuvartta käytetään siis aina sovellusten ja muiden digitaalisten palveluiden suunnittelu-, kehitys- ja (jopa) markkinointityöhön. Heti alusta alkaen pääsin käärimään hihani todella kiinnostavan aiheen, vertaisvakuuttamisen, parissa. (Kerron tästä hiukan myöhemmin lisää!)

Antropologina olen aina kiinnostunut ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Kysyn kysymyksiä, kuten miksi, milloin, kenen kanssa ja millä tavalla. Haluan tietää miltä digitaaliset palvelut tuntuvat ja kuulostavat, millaisia odotuksia niihin ladataan, ja miksi niitä käytetään. Sekä tietysti miksi palvelua ei haluta käyttää. Jokainen haastattelu ja havainnointitilanne muistuttaa siitä, kuinka tärkeää palveluja, ideoita ja konsepteja on tärkeää testata palvelun suunnittelun ja toteutuksen eri vaiheissa. (Puhumattakaan siitä, kuinka mahtavaa se mielestäni on!)

Se, että jokin digitaalinen palvelu tai sovellus tuntuu ja näyttää helpolta ja simppeliltä, tarkoittaa yleensä sitä, ettei sen rakentaminen ole suinkaan yksinkertaista.

Hyvä design (ja tekniikka siellä taustalla) mahdollistaa juuri tuon helppokäyttöisyyden tunteen, jolloin käyttäjän ei tarvitse murehtia tekeekö palvelu sitä mitä lupaa. Parhaimmillaan digitaaliset palvelut helpottavat työtä ja arkea sekä kaikkea siltä väliltä, sekä tarjoavat selkeitä ratkaisuja tunnistettaviin ongelmiin.

Syksy oli todella työn täyteinen ja saa omasta puolestani olla jatkossakin! Pidän siitä, että minulla on monta rautaa tulessa ja tällaisessa tiimissä on todella helppo nauttia työstään. (Puhumattakaan siitä, että #kissmyturku, saan käydä lempikaupungissani viikoittain!)

Minulla on edelleen joitain artikkeleita julkaisuprosessissa, joten tutkimustyö jatkuu työn ohella edelleen vaihtelevalla tahdilla. Mielessä siintää myös mahdollisuuksia julkaista design-antropologian saralla, mutta otetaan nyt askel kerrallaan ja nautitaan tästä kyydistä vielä hetki. Hyvää uutta vuotta!

anna-haverinen-08-2016-pienempi

 

 

Ei se data, vaan miten sitä käytetään

download

Olen parin viime vuoden ajan seurannut kiinnostuneena Big Datan ympärillä vellovaa hypeä, joka nousee ja laskee eri aloilla vuoroveden lailla. Joidenkin mielestä se ratkaisee kaikki maailman ongelmat aina nälänhädästä Yhdysvaltojen presidentin valintaan ja siihen jääkö Iso-Britannia EU:hun vai ei.

Näin laadullisen tutkijan näkökulmasta data-hype tuntuu kuitenkin hiukan erikoiselta, koska määrällisesti suurella tietomassalla ei oikein tee mitään ellei osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Kysymyksiä, joita ei usein voi ohjelmoida tietomassasta löytymään.

Mitä voidaan tietää ja miten se tiedetään?

Who knows why people do what they do? The point is they do it, and we can track and measure it with unprecedented fidelity. With enough data, the numbers speak for themselves.- Chris Anderson, 2008, Wired.

Wired lehti on väittänyt, että kun on tarpeeksi dataa ja datapisteitä, voidaan luoda tarpeeksi korrelaatioita ymmärtääksemme mitä tahansa.

Korrelaatiot ovat kuitenkin täysin suhteellisia (ja manipuloitavissa), kuten Nick Cage varmasti myös tietää.

Screen Shot 2016-06-23 at 13.26.39
Alkuperäinen taulukko Tyler Vigen, kuvakaappaus.

Wired-lehden kommentti on kuitenkin suhteutettava omaan aikaansa. 2008 maailma oli hyvin erilainen big datan ja sen hyödyntämisen suhteen kuin nyt 2016. (Vai oliko?)

Screen Shot 2016-06-06 at 15.34.40

Määrällisesti suuri data tarjoaa aina tietyn näkökulman. Sillä voidaan vastata numeroihin keskittyviin kysymyksiin, kuten kuinka paljon ja milloin, mutta kun halutaan laadullisempaa ja kontekstirikkaampaa tietoa, muuttuu peli hiukan erilaiseksi.

Tiheää tietoa

Tricia Wang bloggasi kolmisen vuotta “tiheän datan” merkityksestä. Termi viittaa antropologiassa käytettyyn ilmaisuun tiheästä tiedosta, joka perustuu kontekstirikkaaseen analyysiin ilmiöistä ja inhimillisestä käyttäytymisestä.

Kerron esimerkin. Big datan perusteella kerätyn tiedon mukaan huomataan, että Suomessa tietyssä kaupungissa on keskivertoa enemmän iPhone6 omistajia suhteessa muihin kaupunkeihin. Alueen ikä- ja sukupuolijakauma, sekä vuositulot ovat kyseisen puhelinmallin keskiverto-omistajien tietoja vastaavia. Voidaanko tästä vetää päätelmä, että tietyn ikäiset, tiettyä sukupuoliolettamaa edustavat ja tiettyä vuosituloa nauttivat haluavat juuri iPhone6:n?

Kyllä ja ei.

Laadullisella analyysilla (toisin sanoen esimerkiksi haastatteluilla ja havainnoinnilla) voitaisiin selvittää esimerkiksi, että kyseisellä alueella vaikuttaa edelleen 1990-luvun lama-ajan perintö. Lama-ajan lapset haluavat pönkittää omaa statustaan uusimmalla ja kalleimmalla teknologialla, joka luo myös tietynlaisen paineen ja vaatimuksen samassa elämäntilanteessa oleville: iPhone6:n omistaminen onkin statuskysymys.

Status-ajatteluun taas liittyy paljon arvolatauksia, joilla on oma kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvä kytkös (ks. esim. “Suomalainen maku“, 2014).

Konteksti tuo ihmisen lähelle

Pitkään trendinä ollut asiakas- ja käyttäjälähtöinen ajattelu rakastaa tarinoita. Tarinat ovat helpommin muistettavaa ja omaksuttavaa tietoa, joka vaikuttaa voimakkaasti mielikuviin, oletuksiin ja odotuksiin. Tarinat ovat sitä inhimillistä ääntä, jota on haluttu korostaa niin politiikassa, markkinoinnissa kuin tuotekehityksessä.

Kontekstuaalisessa analyysissa ihminen ja inhimillinen kokemus tarinoineen tuo lihaa big datan luiden ympärille. Aloittamalla kontekstista voidaan myös kääntää big data asetelma toisin päin: kysytään ensin miksi ja sen jälkeen hankitaan data.

 

 

 

Oman osaamisen tunnistaminen

“Tekisi itsekin mieli lähteä yliopistolta, mutta en osaa tehdä mitään muuta.”

Olen kuullut tuon yllä olevan lausahduksen nyt tämän kevään aikana useammin kuin jaksan muistaa.

Alan vaihtaminen on tuskin koskaan helppoa, mutta se voi olla helpompaa, jos kykenee tunnistamaan oman osaamisensa. Työpaikkailmoituksissa vilisee englanninkielisiä sanoja, joista harva kertoo työn sisällöstä itseasiassa yhtään mitään. Ne ovat titteleitä, joiden on tarkoituskin kuulostaa hienolta samaan tapaan kuin siivojatkaan eivät olen enää siivoojia, vaan puhtaanapidon ammattilaisia, roskakuskit ovat kierrätyksen ja jätehuollon ammattilaisia ja niin edelleen.

Olen itse yliopistotutkimuksen oravan pyörästä hypättyäni onnistunut saamaan todella kiinnostavia freelance (suomeksi: määräaikaisia) projekteja eri yrityksissä. Tämä ei kuitenkaan ole tapahtunut sattumalta, sillä jalkani on ollut kaupallisella puolella jo vuodesta 2012 alkaen – oma kiinnostukseni taas paljon pidempään. Ajattelin kuitenkin listata muutamia keinoja, joilla tutkija omaa osaamistaan voi yrittää tunnistaa uudelle työmarkkina-alueelle.

Tunnista oma osaamisesi

Viimeisten kahden vuoden aikana on puhuttu paljon tohtorityöttömyydestä ja akateemisen osaamisen hyödyntämisestä yrityksissä. Joiltain aloilta työllistyy korkeasti kouluttautuneena erinomaisesti, sillä työn sisältö vastaa yksi yhteen koulutuksen kanssa.

Entäpä, jos olet kouluttautunut alalle, jolle ei ole suoraa ammattinimikettä? Tällöin oman osaamisen tunnistaminen on ensisijaisen tärkeää. On vaikea perustella työnantajalle oman osaamisensa laajuutta, jos tuijottaa vain tiukasti vaikkapa opinnäytteensä (aina gradusta väikkäriin) aihetta. Toisin sanoen mitä sinä osaat?

Yliopistotutkija ymmärtää esimerkiksi seuraavat osa-alueet aina perusteista syvällisempään kokemukseen:

  • Konferenssi- ja seminaarijärjestelyt  –>  tapahtumatuotanto
  • Akateeminen julkaiseminen ja toimitustyö  –>  kirjoittaminen ja editointi
  • Opetustyö ja luennoiminen  –>  kouluttaminen ja tiedon soveltaminen
  • Tutkimustyö  –>  laajojen tietoaineistojen sisäistäminen

Henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet tuovat osaamiseen lisää. Tutkija voi olla erikoistunut tiettyyn alaan tai aiheeseen, mutta silmät kannattaa avata laajoille kokonaisuuksille.

imperative-for-innovative-entrepreneurship-3-638

 

Avaa koulutuksesi sisältö käytäntöön

Kun oman osaamisen tunnistaa, voi ryhtyä miettimään miten omaa koulutustaan voi soveltaa eteenpäin. Puhun tässä omasta näkökulmastani, sillä itselleni suurin kipinä on pitkään ollut markkinoinnissa, mainonnassa, palvelujen muotoilussa ja liiketoiminnan konsultoinnissa. Avaan siis hiukan esimerkkinä miten oma koulutukseni soveltuu noille aloille.

Oma peruskoulutukseni on antropologiassa ja jatkokoulutukseni digitaalisessa kulttuurissa. Olen aikoinani siis opetellut ulkoa kula-järjestelmää, lahjateoriaa sekä rituaalien merkitystä yhteisöissä. Toisin sanoen ymmärrän vuorovaikutuksen ja kulttuurien prosesseja eri yhteiskunnissa. Jatkokoulutuksessani olen oppinut ymmärtämään digitalisaatiota, digitaalisen vuorovaikutusten prosesseja, verkkoyhteisöjä ja teknologiaa.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Tuolla osaamisella kykenee ymmärtämään esimerkiksi seuraavia seikkoja:

  • Miksi ihmiset toimivat siten kuin toimivat?
  • Mikä heitä motivoi?
  • Miten nykyinen palvelujen digitalisaatio koetaan?
  • Millainen merkitys digitalisaatiolla on kulttuurillemme?
  • Millaista arvoa käyttäjät saavat jostain palvelusta?
  • Miten suuria tietomassoja kontekstualisoidaan?

Yllä olevasta kysymyspatteristosta jälkimmäinen on tällä hetkellä itseäni eniten kiehtova. Olen puhunut paljon oman alani opiskelijoille heidän koulutuksensa merkitystä laajemmassa mittakaavassa. Yhteiskunnassamme koulutus perustuu usein vieläkin perinteisille lääkäri/opettaja/poliisi/lakimies-titteleille, vaikka tiedetään kuinka esimerkiksi digitalisaatio on jo muuttanut ammattinimikkeitä – ja tulee muuttamaan vielä radikaalimmin. Humanistisella osaamisella on mielestäni paras mahdollisuus pureutua juuri tuohon kontekstualisointiin.

Etnografian ja big datan yhdistäminen on nykyään kuuma hitti ja yksi loistava vaihtoehto ymmärtää suuria tietomassoja – sekä miten niitä kannattaisi hyödyntää. Big data vastaa määrällisiin kysymyksiin, kuten ketkä, kuinka paljon ja missä. Etnografia taas jatkaa kysymyksillä miksi ja miten. (Kirjoitan tästä aiheesta lisää myöhemmin!)

Mistä sinä sytyt?

Oman osaamisen ja oman koulutuksen tarjoamien mahdollisuuksien tunnistamisella voi ryhtyä hahmottamaan mikä sytyttää ja antaa kipinää.

Juttelin hiljattain erään entisen kollegan kanssa, joka kertoi ettei koskaan voisi ryhtyä yrittäjäksi vanhempiensa tavoin, sillä se on kuormittavaa ja epävarmaa. Hiukan vinosti hymyillen huomautin, että apurahatutkijan toimi on itseasiassa mitä suurimmassa määrin yrittäjämäistä. Kollegani nauroi, ettei koskaan ole ajatellut asiaa siten, koska tutkiminen on vain niin pirun mukavaa.

Sitähän se työ parhaimmillaan on! Oli sen sisältö sitten mitä tahansa. Tärkeintä on, että se sytyttää ja siten saa jaksamaan myös niitä negatiivisia puolia.

Screen Shot 2016-06-06 at 15.47.20.png

Vähänpä tutkija tiesi ja muita jatko-osia

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Viime viikon torstaina kirjoittamaani tekstiä on klikattu, luettu ja jaettu enemmän kuin mitään muuta koskaan kirjoittamaani. Olen yllättynyt ja suorastaan häkeltynyt sen saamasta huomiosta, mutta ennen kaikkea niistä lukemattomista sähköposteista ja yksityisviesteistä, joita olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta tutkijakollegoilta. En oikeasti uskonut, että kukaan erityisemmin huomaisi tai edes olkapäitään vaivautuisi kohottamaan tekstini vuoksi, enkä kirjoittanut sitä sillä silmällä. Mutta olen aivan valtavan otettu jokaisesta kauniista sanasta, kehuista ja inspiroivasta viestistä, jonka olen saanut. Te tiedätte keitä te olette: kiitos, vielä kerran.

Teksti oli muhinut päässäni vuorokauden verran, kun tajusin sen pahimman mahdollisen tapahtuneen: olen työtön. Olin tehnyt niin paljon töitä sen eteen, ettei tuota tipahdusta tapahtuisi. Alkujärkytyksestä toivuttuani ryhdyin kuitenkin laatimaan suunnitelmia, sillä se on luonteelleni tyypillistä. En osaa jäädä tuleen makaamaan, vaan haluan laittaa rattaat pyörimään uudelleen. Aina on vaihtoehtoja ja tämä on nyt mahdollisuus jättää kuluttava ihmissuhde nimeltä yliopistomaailma.

Apurahatulos tuli tiistaina ja keskiviikkona muistin vihdoin, että en itseasiassa koskaan ole edes haaveillut tutkijaurasta. Haaveilin tutkinnosta, tohtorin tutkinnosta, ja siitä, että voisin osoittaa ensisijaisesti itselleni “hei minä osaan!” Mutta minä en ole tutkintoni, vaan paljon paljon muuta.

Olen entinen grillitäti, eläköitynyt stand up-koomikko, pedanttisesti kirjapinoja oikova kirjakauppatyöntekijä ja museo-opas, joka halusi sen yhden kierroksen ajan saada museokävijälle tunteen jostain toisesta maailmasta tarinoiden avulla. Olen luonteeltani tutkijamainen, sillä tarkkailen, tutkin ja analysoin aina ja kaikkea. Sitä ei saa pois päältä napsauttamalla eikä se ole koskaan “lomalla”. Se on tapa olla maailmassa ja ymmärtää kaikkea mitä tapahtuu, ymmärtää ihmisiä (ja itseäni).

Katson vaikkapa Marimerkon kahvikuppiani pöydällä ja näen heti silmissäni graafikon tietokoneensa äärellä, piirtäen ja muokaten tekemäänsä kuvaa. Klik, klik, copy, paste, erase, add layer. Näen sen prosessin, kun kuva etenee uudesta astiamallistosta päättäville ja kuinka he pohtivat sopiiko uusi printti, kuvio ja malli Marimekon brändiin ja Marimekon kuluttajille. Sopiihan se, muutetaan vielä tuota ja ehkä tuota. Versio 5.9. Näen mielessäni sen tehtaan, jossa linjastolla vilisevät ne kahvikupit, lautaset ja kulhot yksi toisensa jälkeen. Ja viimeiseksi näen itseni, kuluttajana, joka ottaa kupin käteensä kaupan hyllyltä, ihailee sen muotoa ja hauskaa mustavalkoista maailmaa. Kuinka kuvittelen itseni juomassa kahvia siitä, tekemässä töitä, tarjoilemassa siitä vierailleni. Käyttämässä sitä arjessani.

Tämä kaikki vilisee mielessäni sen lyhyen hetken ajan. Siten mieleni toimii, eikä siihen tarvita apurahahakemuksia tai tuntiraportteja, ei teorioita eikä tieteellistä jargoniaa.

Kun muistin, etten itseasiassa ole koskaan haaveillut tutkijuudesta, muistin myös mistä olen aina haaveillut: kirjoittamisesta. Se on varhaisin haaveeni ja tavoitteeni, ja juontaa aikaan, kun olin kymmenenvuotias ja halusin kirjoittaa kirjan. Kirjoitinhan minä ja lähetinkin sen kustantajalle kolmetoistavuotiaana. Sain lempeän hylkäyskirjeen, jota muistelen edelleen lämmöllä, koska sen kirjoittaja näki kuinka sen ikäistä lasta kannattaisi kehottaa yrittämään myöhemmin uudelleen. “Jatka harjoittelua, tämä on tosi hyvä”, siinä ehkä sanottiin, en ole varma enää eikä sillä ole väliäkään. Muistan sen tunteen.

Myöhemmin halusin toimittajaksi. Se oli koko yläasteen ja lukioajan ainoa tulevaisuudessa siintävä kiintopiste. Kunnes en päässyt opiskelemaan. Löysin antropologian, sittemmin digitaalisen kulttuurin tutkimuksen ja loppu on historiaa. Olen silti aina halunnut vain kirjoittaa. Se on niin syvällä lihasmuistissani, etten tiedä muusta. Kirjoittaminen on kuitenkin nykyisessä digitaalisessa maailmassa niin paljon muutakin. Se on linkkejä, kuvia ja multimediaa. Se on kytköksiä, verkostoja, tykkäyksiä, jakoja, yhteisöjä ja yksilöitä.

Se on monikerroksista viestintää ja sitä minä haluan tehdä.

Kun apurahatutkija saa potkut ja muita kertomuksia

Olipa kerran tutkija, joka puolisen vuotta väitöksensä jälkeen sai ensimmäisen post doc -rahoituksensa. Idea tutkimukselle oli hautunut jo pitkään, vuosikausia, ja meneillään oleva mediaympäristö näytti tukevan aihetta. Voi sitä onnen päivää, kun tutkija sai rahoituksensa. “Skumppaa ja vaahtokarkkeja kaikille!”

Nyt päästäisiin toden teolla töihin. Koko vuoden tutkija paahtoi kotikonttorissaan. Kesähelteillä luki tutkimuskirjallisuutta riippumatossa ja kirjoitti artikkeliluonnoksia. Mietti, analysoi, verkostoitui. Osallistui konferensseihin ja kävi puhumassa niin radiossa kuin lehdissäkin. Aihe tuntui tärkeältä, ajankohtaiselta. Tuntui tärkeältä saada tietoa siitä, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia toisiaan kohtaan verkossa. Aineistoa kertyi ja sen analysoinnissa pääsi hyvin alkuun.

Tutkija sai rahoituksensa maaliskuussa, mutta puoli vuotta myöhemmin piti olla hakemassa jo lisää rahaa ensi vuodelle. Yhteen rahoituslähteeseen ei ole luottamista, joten tutkija kiltisti väkersi sivukaupalla hakemuksia myös muihin lähteisiin. Yhden hakemuksen tekemiseen menee noin viikko tai kaksi, joskus muutama kuukausi, riippuen rahoituslähteestä.

Tutkija matkusti myös ulkomaille edestakaisin koko syksyn osallistuakseen konseptiin nimeltä “visiting scholar”. Yliopistomaailmaa tuntemattomille tutkija yritti selittää, että se on vähän niin kuin yrityksissä lainataan työntekijöitä ja he käyvät hakemassa oppia muualta, verkostoitumassa ja oppimassa. Se, mitä tutkija ei osannut selittää, oli se seikka, että tutkija maksoi itse kaikki matkustus- ja majoituskulunsa. “Näyttää CV:ssä hyvältä”, tuntui laihalta lohdulta, kun ikävöi perhettään iltaisin.

Vihdoin tuli uuden vuoden aika ja tutkija sai tietää päässeensä mukaan projektiin, joka alkaisi sitä seuraavana vuonna. Enää pitäisi järjestää yhden vuoden rahoitus. “Tottakai se selviäisi!” tutkija nyökytteli hymyillen, varmana siitä, että kyllä ahkeruus palkitaan.

“Julkaisin, kirjoitin, tutkin ja kävin puhumassa aiheesta. Vitsi miten työteliäs vuosi takana! Varmasti saan rahaa jatkoonkin. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tämä raskasta onkin.”

Vähänpä tutkija tiesi.

Rahoitus lakkautettiin samana kuukautena, kun viimeinen “kuukausipalkka” on lähtenyt maksuun. Tutkijalla on neljä viikkoa aikaa selvittää mistä saa seuraavan kuukauden rahat asuntolainaan ja elämiseen. Tutkijasta tuli työtön.

Tämä, rakkaat lukijat, on tutkijan arkea. Tutkija käyttää vuosittaisesta työajastaan keskimäärin 2/5 siihen, että voisi työllistyä myös ensi kuussa/parin kuukauden jälkeen/ensi vuonna. Tässä samassa tilanteessa on nyt hallituksen säästötoimenpiteiden vuoksi tuhansia tutkijoita ja säätiöt eivät kykene mitenkään rahoittamaan kaikkia. Tohtorityöttömyys on pitkään ollut korkea ja tulee kasvamaan yhä edelleen.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä tilanteeni ole millään tapaa uniikki. Lahjakkaita, palkittuja tutkijoita, tippuu myös apurahaloton ulkopuolelle ja myös he joutuvat samaan työkkärikaruselliin.

Se, mikä tässä harmittaa eniten, on työn keskeneräisyys. Projektini oli mitoitettu kolmeksi vuodeksi ja olin vasta päässyt vauhtiin. “Ainahan voit hakea lisää rahaa!” moni puuskahtaa. Niin varmasti voinkin. Mutta kauanko tällaista työtä jaksaa tehdä? Kauanko jaksaa vuodesta toiseen elää epävarmuudessa? Jatkuvan “YT-neuvotteluiden” paineen alla? Ilman kykyä luottaa toimeentuloonsa ja tulevaisuuteensa? Jotkut kestävät kauemmin, jotkut eivät.

Pahoittelen siis suuresti tutkimukseeni osallistuneille ja sitä muuten seuranneille: en pysynyt arvonnassa mukana. Tutkimukseni jää nyt valmistumatta ja tein valitettavasti turhaa työtä 12 kuukautta. Kyselyaineiston lataan Tietoarkistoon muiden tutkijoiden käytettäväksi ja toivotan onnea matkaan.

Tutkimustyö itsessään on hyvin palkitsevaa ja olen aina pitänyt siitä. Se on raskasta, vaativaa, mutta enenevässä määrin myös ollut kuihduttavaa. Epävarmuus tappaa kaiken luovuuden ilon.

En tiedä mikä tämän tutkimusblogin kohtalo on, mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin päättänyt olla tekemättä enää kompromisseja sen suhteen, mitä haluan elämässäni 40h viikossa tehdä. Haluan päästä tekemään soveltavaa, luovempaa työtä, verkkoteknologioiden ja ihmisten parissa.

Nyt on aika jollekin uudelle.

So long and thanks for all the fish!

Screen Shot 2016-02-03 at 15.11.30

 

Verkkovihan vuosi

Tutkimusvuosi 2015 on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmin kuolemaa ja surua tutkiessani. Nyt aiheeni on ollut kuin myrskyävä meri, joka raivoaa kaikkialla internetissä. Tutkijalle se on toki ollut antoisaa, sillä en kykene sammuttamaan itsessäni havainnointia ja analyyttista katsetta. Samaan aikaa tuntuu siltä, kuin olisin “aina töissä” (mikä voi olla sekä hyvä että huono juttu).

Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen on ollut tänä vuonna erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin mm. pakolaiskriisin ja politiikan vuoksi. Somessa on keskuteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi niin ainakin vähentämiseksi.

Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää päde samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan lähetetty vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily on luonut oman kampansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresma, jonka mukaan verkkoviha johtuu yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.

lily_verkkorauhaa_2

Rasismi onkin tänä vuonna levinnyt kulovalkean tavoin erityisesti pakolaiskriisin ja hallituksen leikkausten vuoksi. Ihmiset pelkäävät ja pelko itsessään on bensaa vihalle. Viha taas ruokkii lisää pelkoja. Noidankehä on valmis. 

Moni mediatalo myös sulki tai rajoitti merkittävästi kommentointimahdollisuuksia ja journalistit ovat joutuneet miettimään päänsä puhki kuinka saada aikaan rauhallisempaa ja korkeampitasoisempaa keskustelua aikaisemman “möyhäämisen” sijasta. Verkkovihan tarkoituksena on hiljentää, vaientaa ja sulkea ulos. Tämä on journalisteille sekä yleisölle vakava ongelma.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan? – Reeta Pöyhtäri, Vihapuhe Suomessa (2015)

Puhe mediassa ja somessa kuitenkin tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Viha myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain. Ilmiö on kuitenkin kokonaisuudessaan vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) on ollut lukulistallani tänä syksynä. Teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta. Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” lausahduksilla.

Omassa hankkeessani olen ollut erityisen kiinnostunut miten juuri kieltä käytetään aiheuttamaan kulttuurista väkivaltaa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “homottelusta”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat arvoista ja asenteista.

Arkisena, mutta hyvin poliittisen esimerkkinä voisin käyttää pääministerimme lausahdusta “kaiken maailman dosenteista”. Tällaiset puheet nimenomaan paljastavat asenteellisuuden puhujan ajatusten taustalla, joka taas voi johtua hyvin monesta seikasta (joita en lähde tässä nyt sen kummemmin purkamaan).

Kesällä keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken. Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta ja koska moni kysymykseni sisälsi avoimen vastausvaihtoehdon, tulee aineiston analyysi viemään aikaa. Alustavasti tulokset kuitenkin linjaavat jo olemassa olevia tutkimustuloksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Se, mikä kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäi kuitenkin uupumaan, on vastaukset näiltä ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa lietsovat. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on ehkä kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan. Trollit ovat useimmiten älykkäitä manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä, joilla on nk. vähän liikaa vapaa-aikaa käsissään. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Osalle se taas voi olla tapa keskustella verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla (suora lainaus) “kavereiden välistä läppää”.

Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä. Työ(ni) siis jatkuu.

Rahoitukseni on ensi vuodelle vielä avoinna, sillä arviointiprosessit ovat kesken. Olen silti toiveikas ja optimistinen, sillä olen tänä vuonna edistynyt hankkeessani täysin suunnitelmien mukaisesti. Lisäksi vuonna 2017 pääsen mukaan Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman rahoittamaan hankkeeseen. Citizen Mindscapes sai myönteisen rahoituspäätöksen tänä syksynä ja kolmivuotinen hanke alkaa jo tammikuussa 2016. Itse olen rahoitettuna mukana tammikuusta 2017 alkaen. Hankkeessa pääsen analysoimaan Suomi24-aineistosta vihapuhetta ja väkivaltaa big data näkökulmaa hyödyntäen. Tutkimusrahoitus tulee tulevaisuudessa olemaan entistä enemmän säätiöiden niskoilla, sillä yliopistojen rahoitusta leikataan isoin ottein. Tämä vaikuttaa suoraan myös rahoituskilpailun kovenemiseen. Olenkin usein verrannut tutkijan elämää pätkätyöläiseen, jolla on jatkuvasti YT-neuvottelut päällä.

Tänä vuonna olen nauttinut työn teosta ihan uudella tavalla (hallituspolitiikan näivettävästä vaikutuksesta huolimatta). Olen viettänyt puolet syksystä Ruotsissa Tukholman yliopistossa Existential Terrains tutkimusohjelmassa tarkastelemassa miten verkon sururituaaleja trollataan. Aiheesta tulee katsaus ensi keväänä WiderScreen lehdessä. Olen myös kirjoittanut uusimpaan Ethnologica Fennicaan Facebookin sururituaaleista communitas käsitteen kautta sekä katsausartikkelin verkkoetnografian historiasta ja käytöstä 1990-luvulta tähän päivään. (Linkitän nämä myöhemmin tänne.)

Esitelmäni World of Warcraft hautajaisiin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja siitä tehdystä YouTube-videosta Digital Existence konferenssissa.

Vuosi on siis ollut työteliäs, mutta antoisa. Tänään on aika vetäytyä ansaitulle joululomalle, sillä kelitkin ovat oikein kesäiset ja juhannusmaiset heh.

Rauhallista joulun aikaa kaikille blogini seuraajille!

 

“Minun suruni ja sinun surusi” – surun politisoinnista ja vallankäytöstä

Viime perjantaina tapahtui käsittämätön terrori-isku Pariisissa ja johon on ollut vaikea löytää sanoja. Facebook tarjosi välineen tälle sanattomuudelle antamalla mahdollisuuden vaihtaa profiilikuvan päälle läpikuultavan kerroksen Ranskan lipun väreissä.

Omalta seinältäni näin profiilikuvien muuttuvan yksi toisensa jälkeen sinipunavalkoisiksi, mikä häivytti melkein kokonaan yksilöiden tunnistettavuuden ja antoi tunnelman suuresta kollektiivisuudesta. Osa kuitenkin närkästyi ja muistutti hirmuteoista ympäri maailman, jotka eivät ole saaneet vastaavaa reaktiota ihmisissä aikaan. Osa väitti lipun väreihin profiilinsa pukemista tekopyhyydeksi, sillä miksi muualla maailmassa tapahtuvia hirmutekoja ei noteerata samaan tapaan.

Kuoleman ja historian tutkija Ilona Pajari ehti jo kirjoittaa aiheesta osuvasti.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä tartuttiin asiaan, vaikkakin hieman hätäisesti töksähtävästi:

Meillä kaikilla on nyt yksilöinä vastuu, jota meillä ei ennen ollut.

Se vastuu realisoituu, kun räjähtää pommi, maa järisee tai terroristit leikkaavat panttivangilta pään.

Kuvat tästä ovat meidän edessämme sekunneissa.

Siinä samassa on päätettävä, retwiittaanko vai en? Painanko jakonappulaa vai en? Klikkaanko ja luenko vai en? Osoitanko myötätuntoa vai en?

Näistä päätöksistä on tullut yllättäen vallankäyttöä.

Media muokkaa todellisuutta kertomalla, mikä nyt on tärkeää ja mikä ei.

Surun ja kunnioituksen osoittaminen on ehkä vallankäyttöä tietyllä tapaa (ainakin kun mietitään kenelle sitä osoitetaan, missä, milloin, miten ja miksi), mutta se on myös vahvasti osa nykyistä digitaalista mediakulttuuria. Surun ja myötätunnon osoitukset verkossa ovat vakiintumassa yhä voimakkaammin sosiaalisen median käytäntöihin. Ne ovat juurtuneet tapaamme viestiä ja kommunikoida eikä tämä ole suinkaan jäänyt huomaamatta palveluntarjoajilta.

Kuinka moni olisi vaihtanut profiilikuvaansa, mikäli Facebook ei olisi itse automaattisesti ehdottanut sitä? Facebookin algoritmi on suunniteltu niin, että se kertoo toiminnastasi aina muille. “Henkilö X vaihtoi profiilikuvansa”. Tässä yhteydessä näytetty viesti “Tue Ranskaa” sekä kehoitus(!) kokeilla ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 10.37.13

Tämä on modernisoitu ja digitalisoitu versio surunauhasta, jolla on tarkoitus osoittaa yhteisölle, että tragedia, kuolema, on koskettanut sinua. Medioituneessa maailmassa tämä tarkoittaa myös laajempiin tragedioihin osallistumista sekä kollektiivista kokemusta menetyksestä. Me suremme kollektiivisesti, koska media välittää meille tragedioita, jotka koskettavat meitä.

Suru on kuitenkin myös aina politiikkaa. Kun kysytään, miksi venäläiskoneen tuho ja yli 200 venäläisen kuolema ei ole koskettanut samalla tavalla, unohdetaan myös Venäjän poliittiset vaikutukset. Unohdetaan myös, että Facebook, amerikkalainen yritys, ei ehdottanut surunauhaa Venäjän väreissä, syystä jos toisesta. Jos Ranskan ulko- ja sisäpolitiikka olisi viime vuosina ollut Venäjän kaltaista, olisiko solidaarisuuden osoitukset jääneet näyttämättä? Ken tietää, en ole politiikan asiantuntija.

Olemme keskustelleet tästä ilmiöstä viime päivinä kuolemantutkijakollegoideni kera ja “Dunbarin luku” nousi myös esille. Tämä siis viittaa ihmisen kognitiiviseen kykyyn ylläpitää ja luoda ihmissuhteita vain tiettyyn numerolukuun saakka, joka brittiläisen antropologi Robin Dunbarin mukaan on noin 150 henkilöä. Yli tämän luvun ihmisen on vaikea hahmottaa ja tuntea empatiaa muita ihmisiä kohtaan, sillä he ovat “niitä muita” (the Others).

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole kenelle empatiaa saa osoittaa, vaan osoitetaanhan sitä? Sillä ilman kykyä kokea empatiaa myös tuntemattomien kärsimystä kohtaan, muuttuu yhteiskuntamme välinpitämättömäksi myös omiaan kohtaan.

“Rifkin and others have argued, plausibly, that moral progress involves expanding our concern from the family and the tribe to humanity as a whole. Yet it is impossible to empathize with seven billion strangers, or to feel toward someone you’ve never met the degree of concern you feel for a child, a friend, or a lover. Our best hope for the future is not to get people to think of all humanity as family – that’s impossible. It lies, instead, in an appreciation of the fact that, even if we don’t empathize with distant strangers, their lives have the same value as the lives of those we love.” – The Baby in the Well

Tähän lopuksi jaankin kuvan, jonka tutkijakollegani etnologi Kirsi-Maria Hytönen jakoi alkuviikosta. En pystynyt lukemaan sitä kuivin silmin silloin enkä varmasti ihan hetkeen kykenekään.

Näyttökuva 2015-11-18 kello 11.05.39

Tutkimuksen soveltamista käytäntöön: Will Remember You

Aloittaessani antropologian opiskelun vuonna 2004, en osannut kuvitellakaan mihin vielä päätyisin koulutuksellani. Tai itseasiassa osasin, hyvin kirkkaastikin, mutta en koskaan päätynyt sinne minne kuvittelin (museoalalle tai maahanmuutto- ja kulttuuripolitiikkaan). Jossain vaiheessa päätin luoda tutkinnostani mahdollisimman paljon ammattiin valmistavan (kulttuuriperintöala), jotta minulla olisi jokin selkeä pätevyys valmistuttuani (museoala) ja työskentelinkin useassa eri museossa maisteriopintojeni aikana. Olen aina tehnyt kaupallisen alan töitä opintojeni ohella (lukioiästä saakka), jolloin myyntityö on ollut yksi tärkeimmistä painopisteistä. Olen luonnostani asiakaspalvelu- ja ratkaisuhenkinen, jolloin pidin kovasti kaupan alalla työskentelystä. Myyntityöhön ryhdyttiin ujuttamaan enenevässä määrin asiakaskokemusta ja asiakkaan tarpeiden ennakoimista, mikä vaikutti myös siihen, millä tavalla kaupan alalla vuorovaikutettiin asiakkaan kanssa. Piti tietää milloin tarjota lisämyyntiä, milloin perääntyä, milloin ennakoida asiakkaan tarpeita. Miten luoda timanttinen asiakaspalvelutilanne.

Myös museoalalla ryhdyin puhumaan hyvin varhain asiakaskokemuksen puolesta. Museot “myyvät” kokemuksia ja elämyksiä, joiden tulisi olla niin kiinnostavia ja elämyksellisiä, että asiakkaat tulevat museoon myös yhä uudelleen. Sain mahdollisuuden luoda tällaisen opastuskonseptin Merikeskus Vellamossa kesällä 2008, jonka kirkkaimpana ideana oli tarinat niin merenkulusta ja merimiehistä, kuin Kymenlaakson paikallishistoriasta.

Sittemmin kun väitöskirjassani tutkin eri muistomerkkipalveluita ja niiden käyttäjiä, mietin usein miksi ne ovat suunniteltu aikaansa nähden hyvin vanhanaikaisesti. Moni sivustoista näyttää edelleen samalta kuin 1990-luvun verkkosivut, mikä sai niiden käyttämisen ja tutkimisen herättämään kysymyksiä kehitystyöstä. Itselleni oli vaikea samaistua käyttäjien motivaatioon tehdä muistosivu tutkimiini palveluihin, sillä ne eivät mielestäni vastanneet visuaalisesti tai käyttöominaisuuksiltaan sellaista muistopalvelua, jota haluaisin itse käyttää edesmenneiden läheisteni muistamiseen ja suremiseen.

Kuinka ollakaan radiojuontaja Jussi Heikelä tiimeineen oli minuun yhteydessä viime vuonna ja he kertoivat projektistaan luoda suomalainen muistopalvelu, joka olisi sekä visuaalisesti vaikuttava että virtuaalinen paikka olla yhteydessä omiin edesmenneisiin läheisiin. Jussin visiona oli visualisoida se välittäminen ja huolenpito, mitä niin moni kokee saavansa erityisesti sosiaalisen median välityksellä. Asiaa väitöskirjan verran tutkineena pääsin siis myös kehitystiimiin mukaan.

Niin sai alkunsa Will Remember You.

Screen Shot 2015-11-03 at 14.36.42

Olen työskennellyt projektissa mukana freelancer tutkijana sekä palvelumuotoilijana päivätyöni ohella, ja on ollut fantastista olla mukana hankkeessa, johon itse uskoo täysin ja joka perustuu myös omaan vuosikausien aikana hankittuun tutkimustietoon.

Palvelun ensimmäinen versio julkaisiin viikko sitten tiistaina ja vastaanotto on ollut huikea. Palvelua on ilmaista käyttää ja suosittelenkin lämpimästi tutustumaan sivustoon ja lähettämään meille käyttäjäpalautetta lisäkehitystä varten.

Antropologian koulutuksella onkin saanut yllättäviä mahdollisuuksia. Yhä useampi konsulttitoimisto on ottanut agendakseen hyödyntää etnografisten menetelmien asiantuntijoita ja muualla maailmassa jo omaksi alakseen kehittynyt design antropologia on hiljalleen kasvavassa myös Suomessa suunnitteluantropologiaksi.