“Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa..” – Surukonferenssi 2015

Surukonfferensseja on järjestetty vuodesta 2009 alkaen joka vuosi, viimeiset kolme vuotta Tampereella. Konferenssi kokoaa yhteen pääasiassa surun ja kuoleman parissa työskenteleviä ammattilaisia – hoitohenkilöstöä, poliiseja, lääkäreitä – sekä surua ja menetystä kokeneitä yksityishenkilöitä, mutta nyttemmin myös Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry:n panostuksesta alan tutkijoita. Kenelle tahansa ulkopuoliselle – tutkija tahi ei – herättää lause “menen Surukonferenssiin” jos ei nyt suoranaista hilpeyttä, niin ainakin kulmien kohottelua. “Kuulostaapa hauskalta”, moni toteaa sarkastisesti.

Mutta hauskaa meillä useimmiten on! Jostain syystä, tai ehkäpä juuri siksi, tämän teeman alle monesti valikoituu hyvin iloisia, rempseän ja hurtin huumorin omaavia, puheliaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy väkisinkin. Jopa tällainen sosiaalinen introvertti, joka oli konfferenssissa kuolemantutkimuksen seuran taustajoukoissa valokuvaamassa ja twiittaamassa.

Konferenssin yksi erityispiirre – verrattuna siis tieteellisiin konfferensseihin – ovat kokemuspuheenvuorot, joissa ns. tavalliset ihmiset kertovat oman tarinansa suruun, menetykseen ja kuolemaan liittyen. Salissa ei noiden puheenvuorojen aikana varmasti kovin montaa kuivaa silmäparia ole, ja varsinkin perjantain puheenvuoron jälkeen jaettiin lisää nenäliinoja yleisölle, sillä kahden lapsen peräkkäin menettäminen (toinen kuoli kohtuun vähän ennen syntymää, toinen hyvin pian syntymän jälkeen) herkisti varmasti jokaisen. Keskustelimmekin erään tutkijakollegan kera ettei ole kovin tyypillistä, että konferenssissa herkistyy vastaavalla tavalla.

Mutta juuri tämän tyyppiset kohtaamiset ja tunteet ovat tässä tutkimusalassa myös hyvin tärkeitä. Itselleni ainakin tulee hyvin nöyrä olo niiden ihmisten edessä, jotka päivästä toiseen työskentelevät, tukevat ja auttavat surevia ja kuolevia, kun taas itse usein mietin asioita enemmän teoriaa ja metodologiaa pureskellen. Siksihän akateeminen tittelini onkin filosofian tohtori. Olen pohjimmiltani pohdiskelija, filosofi, joka miettii, pyörittelee ja pohtii asioita mahdollisimman usealta kantilta. Tutkimuksessa myös tutkijan tulee kyetä etäännyttämään itsensä tutkimuksen aiheesta, jotta objektiivisuus säilyy.

Antropologin koulutuksen saaneena uskon kuitenkin vakaasti, että myös tutkijan oma itse, minuus kaikkine haavoittuvaisine tunteineen, voivat kuulua olennaisena osana tutkimukseen. En halua muuttua vain kliiniseksi instrumentiksi, joka vain analyyttisesti tarkastelee jotain aihetta ilman, että se vaikuttaa minuun. Ilman, että se tulee iholle. Eikä herkistymistä, itkua, tulisi hävetä tai yrittää kaikin keinoin vältellä. Väitöskirja-aineistoa kerätessäni saatoi itkeä koko työpäivän, ja vaikka se oli raskasta, tiesin sen kuuluvan omalta osaltani myös siihen prosessiin. Olen empaattinen ihminen ja eläydyn toisten tunteisiin herkästi.

Kuolemantutkimuskin itseasiassa tutkii enemmän elämää kuin kuolemaa. Selviytymistä, syitä ja seurauksia, konteksteja ja vuorovaikutussuhteita, ihmisiä ja inhimmillisyyttä. Aiheen tutkijat – ja uskaltaisin jopa väittää että myös alan työntekijät – saattavat joskus kokea itsensä hiukan yksinäisiksi, jos muut kollegat päivittelevät ja maiskuttelevat suutaan. Onneksi näissä konfferensseissa ei koskaan tarvitse selitellä miksi tekee sitä mitä tekee.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s