Sulle, mulle, noille ja sit niille spesialisteille – kelle tiedettä tehdään?

Opetus- ja kulttuuriministeriön yliopistojen rahoitusmalliin liittyvä muistio ehdottaa, että tulevaisuudessa korkeimman tason kansainvälinen tieteellinen julkaisu saisi rahanjaossa kertoimen 4, kun taas vertaisarvioimaton yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva teksti saisi kertoimen 0,1. (Kaskas Media, 15.3.)

Viime aikoina tutkijaverkostossani on ollut paljon puhetta h-indeksistä. Eli siitä indeksistä, jonka perässä jokaisen tutkijan tulisi juosta kyljen pistoista ja raudan mausta suussa huolimatta. Sillä ilman tarpeeksi korkeaa h-indeksiä, ei ole mahdollista edetä urallaan eikä saada suuria tutkimusrahoituksia.

Kutsukaa minua hiukan kaheliksi, mutta jotenkin olen ollut viimeiset kymmenen vuotta yliopistossa opiskelleena ja työskelleenä täysin siinä uskossa ja yliopistolakia siteeraten, että yliopistojen tarkoitus on “edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Tämähän toki hoituu erinomaisesti tutkijoiden määrää vähentämällä, kuten hallitus on tulevaisuutta maalaillut.

Voin edelleen olla hiukan kajahtanut, mutta omassa väitöstutkimuksessani suurin motivaattorini ja tavoitteeni oli tuottaa sovellettavaa tietoa niin tutkijoille kuin kuoleman ja suremisen ammattilaisille, jotta he kykenisivät ymmärtämään muuttuvaa maailmaa sekä auttamaan ja kohtaamaan surevia paremmin työssään. Haluan saada työstäni saadun tiedon eteenpäin, käytettäväksi ja mahdollisimman laajalle yleisölle myös ymmärrettäväksi. Sen sijaan, että pyörittelisin hermeneuttista phenomenologiaa, Ricoeurin identiteettiteoriaa ja narratiivisuusanalyysia jossain paperissa, joka hautautuu verkon uumeniin, eikä esimerkiksi avaudu medialle lainkaan, mutta saattaa kiinnostaa kourallista tutkijoita. Tottakai se on kivaa ja juuri sitä tutkijan työtä, mistä niin kovin pidän, mutta sitä ei voi millään tavalla soveltaa käytäntöön.

Tai ainakin haluaisin nähdä sen arkisen tilanteen, jossa ei-tutkija toteaa “niin selkeästi tuon narratiivin kautta peilaat tuota sun identiteettiä, siis silleen että niin ku me muut ymmärretään tää sosio-kulttuurinen konteksti tän empirian kautta”.

Koen tutkijana palvelevani ensisijaisesti yhteiskuntaa ja sen jälkeen vasta tiedemaailmaa. Yle uutisoi myös hiljattain, että “uusia tutkimuksia on liikaa”. Mediatutkimuksen jatko-opiskelija Petro Poutanen kirjoitti Tiedetoimittajain liiton verkkojulkaisussa tammikuussa:

Ei ole itsestään selvää, että kukaan kuulee koskaan tekemästäni tutkimuksesta. YK:n Maailmanpankki tutki, kuinka paljon heidän tuottamiaan tutkimusraportteja ladataan PDF-muodossa heidän verkkosivuiltaan. Hätkähdyttävä tulos oli, että noin 31 prosenttia ei oltu koskaan ladattu ja 87 prosenttiin ei oltu ikinä viitattu missään. Vain hieman yli joka kymmenettä raporttia oli luettu yli 250 kertaa.

Samalla tavalla akateemisten vertaisarvioitujen artikkelien kohtalo voi olla jäädä yksin. Vuosittain julkaistaan 1.8 miljoonaa uutta artikkelia. Tutkijat kiistelevät siitä, mikä on tarkka lukumäärä, mutta villeimpien arvioiden mukaan jopa puolta akateemisista julkaisuista ei lue kirjoittajan ohella kukaan muu kuin sen julkaisevan lehden editori sekä kaksi vertaisarvioijaa. Lisäksi 90 prosenttiin artikkeleista ei viitata koskaan. Tämä on masentava ajatus. (Petro Poutanen, 2.1.2015)

Itsekin olen saanut tutkimuksillani enemmän medialta huomiota kuin viittauksia julkaisuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että työstin väitöskirjastani monografiaa, enkä sen rinnalla julkaissut kovin montaa artikkelia. Väitöskirjani lisäksi olen kuitenkin ollut mukana perustamassa tieteellistä seuraa, sen verkkolehteä, toimittanut siinä useita artikkeleita ja numeroita, ollut refereenä, key notena ja seminaariesitelmöitsijänä, opettajana ja usean tutkijaverkoston jäsenenä. Vuorokaudessa on kuitenkin vain 24h ja itse ainakin haluan pitää työaikani erillään vapaa-ajastani, niin paljon kuin se tämän tyyppisessä luovaa ajattelua vaativassa toimessa on vain mahdollista. Jos siis haluaisin korottaa omaa h-indeksiäni, tulisi järjestötyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jättää päivittäisestä työstäni joko täysin pois tai niin minimiin kuin vain mahdollista.

Palkitsevinta kuitenkin tutkijan työssä on nimenomaan tuottaa ja välittää tietoa eteenpäin. Keskustella ihmisten kanssa, jotka ovat loputtoman kiinnostuneita tutkimusaiheistani ja kysyvät yhä uudelleen “miksi”. Saan valtavan onnistumisen tunteen, kun voin kertoa tuloksia tai herättää uusia näkökulmia arkisissa asioissa – tutkimustietoon nojautuen – sillä minähän tutkin tavallista arkea.

Julkaisuihin tähtäävä tiedepolitiikka saa aikaan myös huolestuttavaa kehitystä itse tieteen teossa ja sen julkaisemisessa. Poutanen huomautti osuvasti:

Mittauskulttuuri on myös synnyttänyt kyseenalaisia keinoja saavuttaa saada oma tutkimus näyttämään vaikuttavalta. Klassisia kikkoja ovat mm. viitata mahdollisimman moneen muuhun ja saada näin heidän viittaamaan takaisin, ikään kuin kohteliaisuudesta. Hieman kyseenalaisempi käytäntö on nk. itseensä viittaaminen, eli viitata omiin julkaisuihin, vaikka tieteellistä perustetta ei olisikaan. Ideana on kasvattaa kokonaisviittausten määrää ja parantaa viittausindeksien arvoja. Julkaisujen määrää voi puolestaan kasvattaa pilkkomalla tutkimus useisiin osajulkaisuihin. (Poutanen 2.1.2015)

Hitaamman kirjoittamisen ja monografioiden julkaisemisen puolesta on ollut tiedemaailmassa puhetta ennenkin. Julkaisukilpailu, puhumattakaan visiot tutkijoiden vähentämisestä yliopistoista, syövät tätä kaikkea hiljaa nakertaen. Tämän vuoksi liputtaisin vahvasti myös yhteiskuntavaikuttamisen puolesta, sillä se on olennainen osa yliopistojen ja tutkijoiden tehtävää kasvattavana ja sivistävänä tahona.

 

EDIT 23.3.2015: Käy myös kurkkaamassa professori Jaakko Suomisen teksti viittausindekseistä ja niiden harhaanjohtavuudesta. Kaikki ei ole aina niin suoraviivaista, mitä numerot väittävät.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s