Kokemuksen saa digitalisoida

Olen hahmotellut tätä postausta päässäni jo jonkin aikaa, sillä olen törmännyt aiheeseen toistuvasti sosiaalisessa mediassa ja post doc-tutkimuksen apurahahakemuksia tehdessäni: kohtaaminen ja vuorovaikuttaminen verkossa. Miia Kososen tämän päiväinen postaus iskikin vihdoin kipinän tälle omalle tekstilleni, sillä Kosonen aloitti kirjoituksensa raflaavasti:

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Kososen mukaan kohtaamista ei kannata (eikä saa) digitalisoida “kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta”. Palaan tähän näkökulmaan hetken kuluttua. Ensin kuitenkin haluan terävöittää sitä, että kohtaaminen netissä on aina erilaista kuin kasvokkain eikä niitä – median ja joidenkin tutkijoiden yrityksistä huolimatta – tulisi edes arvottaa samalle viivalle. Internetiä on varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa kritisoitu edelleen 1980-lukulaisella diskurssilla, jolloin puhutaan “kasvottomuudesta”, “epäaitoudesta” ja “saavuttamattomuudesta”. Verkon yli tapahtuvalle vuorovaikutukselle usein ladataan kaikki ne samat painolastit ja oletusarvot kuin kasvokkaiselle vuorovaikutukselle, vaikka nämä ovat lähtökohtaisesti kaksi täysin eri asiaa. Yritetään pistää samalle viivalle äänen kautta tapahtuva puheen muodossa välittyvä kommunikaatio ja tekstuaalinen ja visuaalinen vuorovaikutus, joka sisältää valtavan määrän kontekstuaalista ja kulttuurista informaatiota. “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, onkin osuva sanaparsi tässä yhteydessä. Kasvokkaista vuorovaikutusta myös lähtökohtaisesti aina arvotetaan paremmaksi kommunikaatiomuodoksi, kun se itseasiassa saattaa olla eri persoonallisuuseroista johtuen sekavaa, vaivaannuttavaa ja jopa väärään tietoon johtavaa. Palatakseni kuitenkin Kososen kirjoitukseen on mielestäni hiukan hätkähdyttävää, että hän nimenomaan kieltää vuorovaikuttamisen verkon ylitse niissä tilanteissa, kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan. Pointti tuskin on juuri tuo (EDIT: eikä olekaan, vaan teksti on suunnattu teknis-taloudelliselle yleisölle), vaan tavoitteena oli ehkä suunnata viesti kaupallisille toimijoille ja heidän verkkoviestinnälleen (minkä näen hyödyllisenä viestinä), mutta olen vastaavaa kommentointia huomannut myös muissa yhteyksissä, minkä vuoksi Kososen teksti toimiikin kätevänä aasinsiltana tähän omaan kirjoitukseeni.

Väitöstutkimukseni verkkosuremisesta ja -muistamisesta keskeisin tulos esimerkiksi kumoaa tuon väitteen ja sillä päätulokseni mukaan sureminen ja edesmenneen muiston kunnioittaminen verkossa yksin tai yhdessä (etenkin yhdessä) auttaa surevaa merkittävästi käsittelemään omaa menetystään, jäsentämään omaa ja edesmenneen muuttunutta identiteettiä sekä kokemaan vahvempaa yhteisöllisyyttä samaa kokeneiden ja omien läheistensä kanssa. Sureminen ja muiston kunnioittaminen verkossa ei myöskään korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta, vaan nimenomaan tukee sitä niinä hetkinä, kun se ei syystä tai toisesta ole luontevaa tai mahdollista. Tässä yhteydessä siis väitänkin, että nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan, kun ihmisellä on hätä ja hän kurottaa kohti omia verkostojaan ja läheisiään. Hän voi myös luoda uusia verkostoja vertaistuen avulla ja keskustella pahasta olostaan. Luonnollisesti kaikki eivät koe näin, vaan esimerkiksi masennuksesta sairastavaa ihmistä voi olla vaikea tervehdyttää vain verkossa, koska masentunut kokee ulkopuolisen maailman lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta tässä onkin juuri se avaintekijä: verkko tukee kasvokkaista vuorovaikutusta. Sen ei ole tarkoitus korvata sitä, vaan se voi parhaimmillaan luoda siltoja tilanteisiin, jotka saattavat olla ylitsepääsemättömän vaikeita. Esimerkiksi juuri ihmiselle, joka kokee ahdistuksen, vihan, masennuksen, sairauden ja toivottomuuden aiheuttamia tunteita, jotka pahimmillaan eristävät kaikista sosiaalisista tilanteista. Miten sitten niissä yhteyksissä, joissa nettisosiaalisuus aiheuttaa noita yllä mainittuja tunteita? Post doc -tutkimukseni tulee toivottavasti (apurahojen niin salliessa) käsittelemään juuri näitä negatiivisia ilmiöitä: verkon kautta välittynyttä väkivallan kokemusta. (Koulu)kiusaaminen on ollut tänä syksynä erityisen tapetilla, mikä on ollut näin nettitutkijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista seurattavaa. #gamergate on toinen, kansainvälisempi, erittäin vakava ja suurta huomiota kerännyt aihe, jonka ytimessä on sukupuolittunut naisia kohtaan ilmaistu viha ja (verkko)väkivalta pelikulttuurin sisällä toimivia naisia kohtaan. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti eri medioissa, joissa on tuotu verkkovihaa ja trollausta hyvin monipuolisesti esille, sekä etenkin verkkoväkivallan netin ulkopuolelle ulottuvaa vaikutusta. Väkivalta tulee iholle. Aihe ei valitettavasti ole uusi, vaan trollausta ja pahantahtoista toimintaa eri muodoissaan on tutkittu eri aloilla jo muutaman vuoden ajan. Nettiin keskittyvässä kuolemantutkimuksessa on havaittu myös oma ilmiönsä “grief trolling”, josta tuli Iso-Britanniassa ennakkotapaus vuonna 2011, kun itsemurhan tehneiden teinien vanhempia ryhtyi häiriköimään ja kiusaamaan  mieleltään järkkynyt parikymppinen mies. Viimeisimpien tutkimusten mukaan trollaajien ja netissä kiusaajien mielenterveys onkin usein häiriintynyttä, kuten University of Manitoban psykologian laitoksen esittämässä kaaviossa todetaan. (Tutkimusta on kuitenkin myös kritisoitu metodologisesti kapeakatseiseksi.)

Vuorovaikutus verkossa onkin siis kliseitä käyttäen “kaksiteräinen miekka”. Se voi parhaimmillaan tehdä hyvää tai pahimmillaan vakavaa vahinkoa. Anonymiteetti tuntuu olevan bensaa liekkeihin, kun puhutaan vahingollisesta käyttäytymisestä, mutta joissain medioissa edes oman nimen ja kasvokuvan näyttäminen ei estä väkivaltaisen puheen julkituomista tai jopa suoraa uhkailua (joskus jopa aiheen tutkijoita kohtaan). Palatakseni uudelleen Kososen kirjoitukseen, jota hän jatkaa kasvokkaisten peruspalveluiden säilyttämisen puolesta puhumisella. En voisi olla enempää samaa mieltä, sillä vaikka tiettyjen palvelujen digitalisointi voi vähentää tuotantokustannuksia ja palkkakuluja runsaasti, ne voivat tuottaa vaikeuksia ja mielipahaa loppukäyttäjän päässä. Markkinointialalla onkin pitkään puhuttu panostamisesta asiakaspalveluun, myös verkossa. Kosonen käytti esimerkkinä pankkien asiakaspalvelua, joka on EPSI Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan vaikeuksissa: suomalaisten tyytyväisyys  onpankkeihin alhaisimmillaan 11 vuoteen. En ihmettele. Itsekin olen toivonut erinäisten pankkipalvelujen digitalisaatiota sen sijaan, että tarvitsisi aina konttorissa asioida. Toisaalta, kun konttorissa tulee käytyä, kaipaisin parempaa saavutettavuutta ja etenkin joustavampia kellonaikoja tapaamisille (eli ilta-aikoja). Kokonaisuudessaan internet ja digitalisaatio ovat muuttaneet jo ja tulevat muuttamaan vuorovaikutustapoja ja -kulttuuria. Kyse onkin enemmän siitä pysyvätkö kaikki kehityksessä mukana tasapuolisesti vai pääsevätkö ilkeilijät edelle ja muut jäävät kaipaamaan “vanhoja hyviä aikoja”?

Advertisements

4 thoughts on “Kokemuksen saa digitalisoida”

  1. Kiitos mainiosta postauksesta Anna!

    Tarkoitukseni ei ollut “kieltää” verkossa vuorovaikuttamista herkkien tai henkisesti raskaiden asioiden ympärillä – esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä ja online-yhteisöillä on jo vuosikymmenten mittainen yhteinen historia, ja monesti verkko on ollut ainoa paikka kohdata samanhenkisiä.

    Yhteisöllisyystutkimus myös vahvistaa vanhastaan, ettei tällainen nettituki todellakaan rapauta henkistä hyvinvointia vaan lisää sitä. Etenkin kun erilaiset viestintäkanavat ymmärretään omanlaisikseen, kuten kirjoitit, eikä yritetä väkisin nk. ahtaa käärmettä pyssyyn.

    Seuraan digitaalisuuden ympärillä käytävää keskustelua lähinnä teknistaloudellisesta vinkkelistä. Kirjoitus oli suunnattu lähinnä näiden alojen palveluiden kehittäjille, jotka toisinaan laskevat verkkoratkaisujen määrää sen sijaan että pohtisivat erilaisten palvelukohtaamisten luonnetta & tarkoitusta. Kaikkea ei tule itsetarkoituksena yrittää automatisoida – varsinkaan ihmisten välistä kanssakäymistä, lämpöä, kosketusta tai sitä rohkaisevaa kättä olkapäällä.

    Like

    1. Kiitos Miia! Huomasinkin, että kohdeyleisösi oli tyystin eri, mutta kuultuani tarpeeksi monta kertaa samaa argumentointia nimenomaan vertaistukeen liittyen, en voinut olla käyttämättä kirjoitustasi aasinsiltana. Blogiasi pitkään seuranneena olen kanssasi samaa mieltä siitä, että tiettyjä asioita ei voi(si) eikä kannattaisi digitalisoida, koska aineettomat hyödyt ovat usein suuremmat ja siten usein myös välillisesti aineelliset hyödyt kasvavat. 🙂 Siksi toivoisinkin, että nettiä ja digitalisointia käytettäisiin palveluja suunniteltaessa käyttäjälähtöisesti, oikeita tarpeita kuunnellen, eikä säästölinssit silmillä kiiluen.

      Like

  2. Ajattelemme varsin samalla tavalla. Tämä oli itsellekin hyvä muistutus siitä, kuinka paljon hutaistuksissa laadittu verkkoteksti ei-niin-yksiselitteisestä ilmiöstä jättääkään tulkinnanvaraa 😉

    Verkkoviestintä on omanlaistaan ja juuri tuon muuta vuorovaikutusta täydentävän/tukevan luonteen nostin omassakin väitöksessä aikanaan tapetille. Taustateorioiden ja -tieteiden tuntemukseni on teknistaloudellisen alan edustajana rajallinen, mutta olihan se melkoista lukea varhaista online-yhteisöjen kritiikkiä: hurjimmillaan verkko nähtiin hyödyttömänä mm. lääkärien ammatilliselle kehittymiselle, koska sen välityksellä ei voi suorittaa kirurgista operaatiota! Aivan niin kuin kokemusten jakaminen, vertaistuki ja suhteiden luominen verkossa olisi jotenkin irrallaan ammatillisesta identiteetistä ja oppimisesta.

    Käyttäjälähtöisyyden lisäämisessä hyvä lähtökohta on arvioida sitä, kuinka monimutkaista informaatiota vuorovaikutuksessa on tarkoitus välittää.

    Jos tavoite on suora vaikuttaminen ja pelissä on samanaikaisesti monta liikkuvaa osaa (jotka jokainen osapuoli pahimmillaan tulkitsee eri tavalla!), on henkilökohtaisella kohtaamisella edelleen melkoinen teho 🙂

    Like

    1. Touché! On jotenkin kiinnostavaa (mutta samaan aikaan surullista), että Suomessa silti jatkuu edelleen hyvin vahvana diskurssi, jonka mukaan netti ei ole “aitoa” eikä “riittävää”, vaan se arvotetaan jotenkin täysin sekundääriseksi kommunikaatiomuodoksi. On totta, että siinä on monia hyvin erilaisia piirteitä, mutta sitä ei tulisikaan rinnastaa välittömästi suoraan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen (jota esim. humanistisissa tieteissä suorastaan välillä palvotaan, mielestäni turhaan), vaan nimenomaan omana kommunikaatiomuotonaan, joka on kehittynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ihan omaksi lajikseen ihmisten (ja teknologioiden?) välisessä vuorovaikutuksessa.

      Ehkäpä se on juuri se kontekstirikkaus (ja joidenkin yksilöiden/yhteisöjen kyvyttömyys lukea kontekstirikasta mediaa), joka tekee esim. netistä juuri niin hankalasti hahmotettavan kokonaisuuden. Se on aina tekijänsä/tuottajansa ja vastaanottajansa/kuluttujansa näköinen.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s