Aikamme dystooppiset “tietäjät”

Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe kysyy Potilaan Lääkärilehden kommenttipuheenvuorossaan olemmeko palaamassa keskiaikaan painetun sanan lukutaidon kanssa. Kolbe viittaa nykynuorison ja yliopisto-opiskelijoiden tapaan käyttää digitaalista (verkko)teknologiaa tiedon lähteenä ja tutkimusaineistona.

Suhde tietoon ja tieteeseen on muuttunut hyvin nopeasti. Katson nuoriani ympärilläni ja pohdin omaa kasvukauttani 1970-luvulla. Tuolloin ”tiedostettiin”, mikä edellytti lukemista, tiedon hankintaa, kriittisyyttä. Järki ja rationaalisuus korotettiin jalustalle. Tämän päivän ylioppilaat eivät kumarra tieteen kuvia eivätkä pyri kohti oppineisuutta. Yleissivistyskin on sana, jonka edessä nuoriso korkeintaan kohottelee kulmakarvojaan. (Kolbe, 1.11.2013.)

Kolbe viittaa tiedostamisen tapaan ainoastaan painetun sanan lukemisen kautta, jolloin ainoastaan kirjat ovat ainoa oikea tiedon ja “tiedostamisen” tapa sekä lähde, joita kohden nuoret (vahvasti yleistettynä homogeenisena kokonaisuutena) pyrkivät aktiivisesti. Kiinnostavasti Kolbe myös haluaisi nyky-ylioppilaiden “kumartavan tieteen kuvia”, joka ilmeisesti viittaa hänen näkemyksessään auktoriteettien puutteeseen. Itse digitaalisen kulttuurin tutkijana näen Kolben tekstissä oman ikäpolvensa (sekä henkilökohtaisen että akateemisen) tyypillistä dystooppista ajattelutapaa, joka juurtaa todennäköisesti juuri ahdistuneisuuteen omasta osaamattomuudesta tämän teknologian äärellä. Dystopia on pelkoa tulevaisuuden epätoivotusta yhteiskunnasta. Somettaminen, wikeily, mesettäminen, twiittaaminen, linkkaaminen, postaaminen ja googlaaminen ovat Kolbelle vain nuorison käyttämää slangikieltä, jolla ei ole hänen silmissään painoarvoa, koska tieto tulisi aina tulla vain arkistolähteistä ja kirjastoista.

Olen syntynyt kahdeksankymmentäluvun alussa, mutta muistan kyllä erinomaisesti vielä ajan ilman nettiä. Aloitin opiskeluni yliopistossa vuonna 2004, jolloin internet oli toki olemassa ja sosiaalinen media oli Yhdysvalloissa ottamassa ensiaskeliaan, mutta internet ei ollut yhtä ubiikisti arjessa mukana kuten nykyisen mobiiliteknologian avulla. Huomaan toki itsekin koko ajan “roikkuvani netissä”, mutta tämän ilmiön ja teknologian tutkijana – sekä peruskoulutukseni avulla – osaan myös analysoida käyttämääni teknologiaa ja omaa toimintaani kriittisesti. Kanditutkielmani aikana muistan professorimme heristäväneen meille sormeaan nykyteknologian äärellä ja muistelevan nostalgian huumassa “me sentään kirjoitimme tutkielmamme kirjoituskoneilla!” ikään kuin tutkielman tuottamiseen käytettävä teknologia tekisi itse tutkielmasta paremman.

Nostalgia itsessään vaikuttaa erityisesti olevan akateemisessa maailmassa Kolben kaltaisten professoreiden miekka nykyteknologian “ongelmia” vastaan. Ennen muinoin oli niin paljon paremmin ja helpommin. Kolbe (ja muut) kuitenkin unohtavat, kuinka vaikuttava ja merkittävä osa nimenomaan internetillä on ollut muun muassa tiedon saavuttamisessa ja  demokratisoitumisessa. Olisiko esimerkiksi lankapuhelimen aikana Arabikevät ollut mahdollista? Tai kuten tänä aamuna Aamulehti uutisoi (12.11.2013) Filippiinien korruptoituneesta politiikasta ja mediasta, jotka ovat vääristelleet hirmumyrskyn aiheuttamia tuhoja lukutaidottomalle kansalle. Vasta ulkomainen media – ja tässä tapauksessa siis myös teknologia – on voinut tuoda oikeaa ajankohtaista tietoa filippiiniläisille. Akateemisessa maailmassa taas pelkästään lähdekirjallisuuden saavuttaminen on kasvanut eksponentiaalisesti ja ilman internetiä oman tutkimukseni tekeminen olisi ollut täysin mahdotonta, sillä Suomessa aihetta on tutkittu marginaalisesti.

Nyt yliopistoihin valuu se sukupolvi, joka on saanut yleissivistyksensä netissä, television ja sarjakuvien äärellä, viihdekulttuurista, muusta sähköisestä mediasta. (Kolbe, 1.11.2013.)

Ainakaan omassa tapauksessani ei voi puhua “valumisesta”, sillä tein ankarasti töitä pääsykokeita varten, missä piti ymmärtää sekä ajankohtaisia ilmiöitä sekä erityisesti antropologian soveltamismahdollisuuksia (tuolloin Euroopan unionin uusia jäsenmaita ja niihin liittyviä kulttuuriantropologisia ongelmia ja mahdollisuuksia), mutta onhan tuosta toki jo melkein kymmenen vuotta. Suurimmat ongelmat perusopintojeni aikana kuitenkin muodostuivat joidenkin professoreiden aikaansa jäljessä olevasta opetusaineistosta sekä myös opetusmenetelmistä. Vastaavat ongelmat olivat näkyvissä jo yläasteella esimerkiksi tietotekniikan tunneilla, jolloin opettajina toimivat toiset oppilaat, opettajiaan aiheessa paljon edistyneemmät ja valveutuneemmat.

Kolben kommenttipuheenvuoro polveilee ja poukkoilee ympäriinsä aiheesta toiseen. Hän on kovin huolissaan “aikamme poliittisista arvoista”, nykynuorison herrapelon puutteesta, kansansivistyksen merkityksen vähäisyydestä yliopistopolitiikan yrittäjämäisyydessä, sekä “syvätietäjien” määrän vähäisyydestä. Kolbe ilmeisesti peräänkuuluttaa niitä kylänvanhimpia, jotka omaa tietoaan jakamalla ovat olleen niitä ainoita oikeita tiedonlähteitä (niin kirjojen lisäksi, tietenkin). Ymmärrän Kolben huolen, mutta kehottaisin häntä myös katsomaan itseään peiliin akateemisena vaikuttajana, kaupunginvaltuutettuna sekä pedagogina. Mitä sinä, Laura Kolbe, voit tehdä huolenaiheillesi? Sormen heristäminen ja huolten julkituominen ei ole osa ratkaisua, vaan osa ongelmaa.

Kolbe puhuttelee nuorisoa kovin laajana ikäryhmänä eikä selväksi käy onko hänen nuorisonsa teini-ikäisiä vai jo parikymppisiä yliopistonuoria. Kohderyhmä on joka tapauksessa tiedon välittämiselle hyvin erilainen, enkä ainakaan itse lukioikäisenä ollut vähäänkään kiinnostunut kumartelemaan ketään, sillä sain oppini fantastisilta opettajilta, jotka kehottivat omaan kriittiseen ajatteluun ja kannustivat meitä löytämään oman polkumme maailmassa. Samaa tiedon jakamisen ja opettamisen tapaa olen pyrkinyt edistämään omassa työssäni. Muun muassa oma väitöskirjaohjaajani dosentti Outi Fingerroos kommentoi Facebook-sivuillaan Kolben puheenvuoroa seuraavasti:

Nuoret etnologit esimerkiksi eivät “valu” vaan tekevät sen kaiken, mitä pyydetään, vaaditaan ja opetetaan, käyvät myös kirjastossa ja lukevat lähteitä ihan kuin opettajansakin. Ja ovat internetissä paljon parempia kuin kaltaiseni “vanhat tädit”.

Allekirjoitan kuitenkin sen, että (lähi)tulevaisuuden opiskelumenetelmät ovat hyvin erilaisia ja pitkäjänteinen tekstinymmärrys ja tuottaminen ovat vaarassa, mikäli nuoria (sic!) ei opeteta tähän ajankohtaisilla menetelmillä. Mobiili- ja verkkoteknologia muuttavat tiedon hakemista ja omaksumista, mutta en usko, että aiemminkaan on tenttikirjoja luettu täsmälleen sanasta sanaan vaan silmäilty ja opeteltu se olennainen. Esseemuotoiset tentit eivät myöskään välttämättä ole se ainoa oikea tapa testata opiskelijoiden osaamista, sillä oman kokemukseni mukaan tentin jälkeen pää tyhjennetään hyvin tietoisesti juuri “opitusta” tiedosta. Sen sijaan luentopäiväkirjat, esseet, suulliset kokeet yms. vaihtoehtoiset opiskelun ja oppimisen mittaamisen välineet voivat toimia paremmin. Kaikki on kuitenkin erittäin yksilökohtaista: mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Opettajana Kolben uskoisi ymmärtävän tämän.

Kolbe ei selkeästi hahmota, että juuri hänen kaltaisten auktoriteettien tulisi toimia tiedon kriittisen omaksumisen opettajina, tuli se tieto sitten blogeista, sivistyssanakirjoista, twiiteistä tai kirjaston digitoiduista(!) aineistoista. Lähdekritiikin merkitystä ei tule koskaan aliarvioida, vielä vähemmän painetun kirjallisuuden kohdalla. Kolben asenne on murheellinen, näin nuoren tutkijan näkökulmasta, sillä se heijastelee myös yliopistojen tavoitteita, rahoituspolitiikkaa ja apurahojen määräysperiaatteita. En myöskään usko, että hänen opiskeluaikaisten opettajien olleen innoissaan opiskelijoiden “valveutuneisuudesta” ja poliittisesta aktiivisuudesta, mikä leimasi 1970-luvun opiskelumentaliteettia. Hänen opettajansa varmasti haikailivat omien nuoruusvuosiensa “parempien” aikojen perään.

Tähän loppuu suosittelen lämpimästi Kolbelle Facebookin (mihin hän myös näkyy kuuluvan) seuraavaa ryhmää:

  • Ei ollu feisbuukkia vuonna 56. Pakkasessa vaan huudettiin ettei naama jäätys. Kirjat jääty kuitenkin, ja ne oli tehty tuohesta. Hernekeittoo syötiin vaan tuohikupeista sormin, kun ei ollu lusikoitakaa…

______________

Tämän postauksen lähteenä (ja aineistona) on käytetty Facebook-keskustelua, mistä kiitän Outi Fingerroosia, Satu Matikaista, Petja Aarnipuuta, Katriina Siivosta, Karina Lukinia, sekä muita keskusteluun osallistuneita kommenteista ja näkemyksistä. Tämäkään keskustelu ei olisi ollut mahdollista ilman verkkoteknologian mahdollistamaa virtuaalista tutkijayhteisöä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s