Eettisyyden taikasauva

Tuija Saresma kirjoittaa Kulttuurintutkimuksen seuran sivuilla kolumnissaan On-line ja Off-line-etiikka internetin tutkimisen eettisyydestä. Aihe on tärkeä, mutta tuntuu nousevan suomalaisessa (humanistisessa) tutkimusdiskurssissa kuin pyörän keksiminen aina uudelleen ja uudelleen, tuomatta aiheeseen uutta näkökulmaa.

Kolumni itsessään on kulttuurintutkimuksen kannalta ajankohtainen ja hyvä, sillä edelleen hyvin moni kulttuurintutkija, niin kotimaassa kuin ulkomailla, kohtelee internetiä 80-lukulaisittain jonkinlaisena “epätodellisuutena” ja “virtuaalimaailmana”. Ihan kuin internet (kyllä, ilman isoa etukirjainta) olisi jokin mystinen manner, jonne tutkija astelee muistikirjansa kera. Saresma näpäyttääkin osuvasti “Kukaan tuskin enää väittää, että virtuaalinen olisi materiaalisen todellisuuden vastakohta. Onko on-line- ja off-line-maailmojen tutkimisellakaan suurta eroa?” Valitettavasti hyvin monen tutkijan mielestä edelleen on. Olen törmännyt nimenomaan tuohon asenteeseen jo ihan perusopiskelijatasolla, joiden kuvittelisi tässä vaiheessa (ja sen ikäisinä) olevan niitä diginatiiveja ja paljon enemmän edellä meitä digimaahanmuuttajia. Ollessani Lontoossa digitaalisen antropologian oppiaineessa vierailevana tutkijana syksyllä 2011 jouduin kohtaamaan jatko-opiskelijakollegoideni närkästyneitä mielipiteitä siitä, kuinka netti itsessään määrittelee tutkimuksen tyystin erilaiseksi eikä tutkija vois koskaan tutkia vain sitä onlinea ottamatta huomioon offlinea. Sain tiukkaa kritiikkiä ja suoranaista naureskelua autoetnografialle ja osallistuvalle havainnoinnille verkossa.

Kuva netistä demokratian tyyssijana on myös kyseenalaistettu. Kansakunnan likaviemäreiksikin kutsutuilla keskustelufoorumeilla anonymiteetti ruokkii ilkeyttä. Provosoiminen, kiusaaminen, yksilöihin ja ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe ja väkivallan lietsonta ovat arkipäivää. Valtiot ja vallanpitäjät harjoittavat sensuuria, tekijänoikeuksia rikotaan, pommireseptit ja lapsiporno leviävät tehokkaammin kuin kukaan vielä jokunen vuosikymmens sitten uskoi.

2010-luvun internet on kovin erilainen kuin kymmenen vuotta sitten, mutta tuohon demokratiaan on tuskin uskottu enää kymmenen vuottakaan sitten. Internetistä kaavailtiin demokraattisuuden lippulaivaa ehkä joskus 1990-luvun alussa, mutta kuvioon tuli vain yksi mutta: ihminen, käyttäjä, sinä ja minä. Jokainen ottaa tämän teknologian haltuunsa omalla tavallaan ja tuo omat henkilökohtaiset lastinsa siinä mukanaan. Olen itse pitkään peräänkuuluttanut medialukutaidon opettamista, sillä nuo Saresman mainitsemat kansakunnan likakaivot ovat yksi esimerkki siitä, kuinka väärin toinen voi ymmärtää sanomasi tai kuinka taitavasti jotkut osaavat manipuloida, sotkea ja trollata keskusteluja.

Antropologi Michael Wesch Kansasin yliopistosta latasi vuonna 2007 loistavan videon YouTubeen, jossa internetiä selitetään antropologisesti. Videon otsikko “The Machine is Us/ing Us” on osuva sanaleikki, joka kiteyttää internetin olemuksen teknologiana: internet ei itsessään tee mitään, vaan me teemme sillä. Se mahdollistaa ihmisyyden monet ulottuvuudet ja monen miljardin ihmisen maapallolla meitä on hyvin moneen junaan.

Mutta palatakseni Saresman kolumniin, jonka parasta antia on seuraava pohdinta:

Tutkijan velvollisuus on suojella tutkimukseensa osallistuvia ja pitää huolta siitä, että tutkimus ei vahingoita heitä. Mutta kriittisellä tutkimuksella on myös muita pyrkimyksiä. Jos tutkimusetiikka palautetaan pelkkään anonymiteetin korostamiseen, tärkeitä eettisiä kysymyksiä jää käsittelemättä. Saako tutkija analysoida netissä julkaistua materiaalia senkin uhalla, että hänen tulkintansa loukkaavat materiaalin tuottajia? Entä  lainata netissä julkaistuja tekstejä ja kuvia tutkimustarkoituksiin? Mitä tarkoittaa sanojen omistusoikeus verkossa? Pitäisikö rasististen mielipiteiden lietsojien aggressiivinen kommentointi turvata sananvapauden nimissä? Keitä anonymiteettia ja digitaalista omistusoikeutta puolustava tutkimusetiikka lopulta suojelee?

Nettiä tutkivan tutkijan on erittäin hyödyllistä pohtia yllä mainittuja näkökulmia ja vastauksia noihin kysymyksiin. Anonymiteettiä käytetään usein taikasauvana, jolla saadaan tutkimus kuin tutkimus eettiseksi, mutta entä jos tutkittavat itse haluavat äänensä kuuluviin? Jos he ovat tehneet töitä sen eteen, että ovat saaneet persoonansa näkyviin netissä, onko tutkijalla oikeutta häivyttää heitä näkymättömiin? Yhdysvaltojen tekijänoikeuslainsäädännön “fair use” käytännön mukaan verkkoaineistoa saa käyttää tutkimukseen, kun sitä käytetään hyvien eettisten tapojen mukaisesti tavoittelematta kaupallista hyötyä. Periaate on sopivan yleismaailmallinen ja universaali verkkoaineiston kaltaiselle materiaalille, mutta löyhyydessään voi asettaa erikoisia tutkimusongelmia. Omassa tutkimuksessani nettisuremisesta olen törmännyt myös aineistoihin, joissa olen joutunut käymään tiukkaa eettistä pohdintaa aineiston käyttämisen suhteen. Valitettavasti en voi tässä, julkisessa blogissa, sen tarkemmin esittää esimerkkejä ko. tutkimusmateriaalista loukkaamatta haastateltavien anonymiteettia. Oma noidankehänsä tämäkin.

Kuten Saresma kolumninsa lopussa kiteyttääkin, ovat eettiset ohjenuorat aina tapauskohtaisia ja tulisi ottaa huomioon verkkoa tutkittaessa läpi koko tutkimuksen. Itse kaipaisin taas enemmän keskustelua itse netin tutkimuksesta ja niistä tutkimusaiheista ilman paluuta ainaiseen metodologiaan ja etiikkaan.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s