Whoosing sounds

Edellisestä postauksesta onkin jo yllättäen vierähtänyt hetki aikaa, vaikka sisäinen kelloni jumittaa minua vielä jossain lokakuun tienoilla. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, niin yksityiselämässä kuin väitöskirjankin puolella, mutta keskeisimpänä tekijänä voisin tuoda esille uuden työsuhteen. Aloitin tammikuun alussa etnografisena tutkijana helsinkiläisessä palvelumuotoilun pioneerina toimivassa yrityksessä Palmu Inc:ssä. Työsuhteeni on toistaiseksi määräaikainen kesään saakka, jonka aikana joudun pallottelemaan sekä väitöskirjan loppuunsaattamisen että päivätyön välillä. 

Miksi näin? Koin viime vuoden puolella varmasti jokaiselle väitöstutkimusta tekevälle tutun eksistentiaalisen ahdistuksen väitöskirjaprojektiini liittyen. En tiedä onko aiheeni raskaus ollut tämän väsymyksen syynä, mutta koin juuttuneeni työssä paikoilleni, enkä nähnyt “valoa tunnelin päässä” (pun intended). Mielenjohteesta ja verkostoitumisen avulla lähetin hakemuksen Palmulle, sillä olin parin vuoden ajan katsellut Facebookissa antropologi-kollegan suitsuttamista “maailman parhaasta työpaikasta”.

Ja siellä siis ollaan. Siellä “maailman parhaassa työpaikassa”. Koen olevani etuoikeutettu ja onnekas tästä mahdollisuudesta työskennellä alalla ja alan ammattilaisten parissa, eräänlaisessa “living the dream” tilanteessa, joka joskus on ollut vain suunnitelma X jossain takaraivossa. “Pääsisipä joskus johonkin suunnittelutoimistoon” oli vain abstrakti ajatus, johon en nähnyt kuitenkaan mitään selkeää tietä. Yllättäen vasta työhaastatteluissa tajusin koostaneeni viimeisen viiden vuoden aikana juuri sellaista osaamispohjaa, joka on ollut nyt hyödyksi kaiken uuden oppimisessa (ja sitä riittää!).

Entäs väitöskirja? Niinpä. Siellä se on. Istuu kuin piru rinnan päällä ja tuijottaa vaativasti. Olen siinä mielessä ehkä erikoinen, että pystyn tekemään projektini loppuun vain äärimmäisen kovan paineen alla. Jo yliopistoon hakiessa kävin kaksi erilaista skenaariota lävitse, joista ensimmäisessä luin kuusi kuukautta pääsykokeisiin viisi päivää viikossa kahdeksan tuntia päivässä. Ovet pysyivät suljettuina. Toisella kerralla kävin päiväsaikaan fyysisesti raskaassa siivoustyössä 8h, kolme kertaa viikossa avoimen yliopiston kulttuuriantropologian perusopinnoilla ja lopun ajan yritin jaksaa lukea pääsykokeisiin. Pääsin sisään. Toistin saman äärimmäisen rutistuksen kandini aikana, jolloin tein vuodessa sekä kandityön että kahden vuoden opinnot kerralla. Maisterissani tapahtui jälleen sama kuvio. Kolme työpaikkaa, kaksi koulua, joukkueurheiluharrastus ja gradu. Hulluhan tuollaista itselleen vapaaehtoisesti tekee, mutta minäpä teen.

Paineessa on se hyvä puoli, että sitä vain tekee kyselemättä ja ajattelematta. Koska vapaa-aikaa ja virkeyttä on vain rajatusti, on silloin taottava, kun niitä molempia on. Tekstiä on siis syntynyt, hitaammin, mutta silti. 100 sivua puuttuu vielä. Syntyvä teksti tuntuu kuitenkin syntyessään paljon valmiimmalta, sillä alitajuntani näyttää hyrräävän täyttä päivää.

Milloin se sitten valmistuu? Sitten kun se valmistuu. Jos tässä vaiheessa päivätyön ja henkilökohtaisessa elämässä sattuneen kriisin lisäksi asettaa itselleen keinotekoisia pakotteita, ei mikään dead line tulee pysymään aisoissa. Dead linejen jatkuva ohittaminen taas luo ahdistusta ja stressiä, mikä ruokkii vain lisää itseään. 

Tilanteessani onnekasta kuitenkin on se, että saan päivätyöstäni energiaa ja motivaatiota saattaa tämä prosessi loppuun, sillä tuossa “maailman parhaassa työpaikassa” ei työnteko (vielä) tunnu työltä.

______________________

It’s been awhile since my last update, but in short I’ve hopped off from the academia train to service design industry and I have a temporary contract for a Helsinki based company called Palmu Inc., which has been the pioneer of service design in Finland for the past ten years. I work there as an ethnographic researcher and I am utterly in awe of this possibility to work with such great talents and individuals in an inspiring environment.

This has caused a small stall on the thesis project, but it is unfolding itself slowly and quietly, sometimes during the wee hours of the night, but nevertheless with a fresh new motivation, that was missing the entire year of 2012. The plan is to keep drinking the inspirational “mojo” from work and pour it into the thesis in order it to be finished in (a far far away galaxy) the near future. When that future is, is not a question of any importance.

I love deadlines. I like the whooshing sound they make as they fly by. 
– Douglas Adams

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s