Ihmisiä vain

Olin tänään puhumassa Tikkurilan seurakunnan henkilöstölle virtuaalisuremisen eri muodoista ja motiiveista ja luennon päätteeksi sain mielenkiintoisen kysymyksen papilta “miten olet itse jaksanut tämän aiheen parissa?”

Yleinen ajattelutapa tieteessä tuntuu olevan ettei tutkijan omia henkilökohtaisia tunteita ja jaksamista oteta pääasiassa huomioon, koska hänhän on “vain instrumentti”, tutkija, eikä itse kokija. Raskaiden aiheiden parissa tutkivat ja työskentelevät varmasti kuitenkin komppaavat, että on mahdotonta kovettaa itseääni läpipääsemättömäksi seinämäksi ja säilyttää silti tutkijan/ammatti-ihmisen herkkyys tehdä työtään.

Lontoossa taas sain viime syksynä kommentin antropologian professori Daniel Milleriltä, jonka mukaan en ole ollut “aito antropologi”, sillä en ole tavannut haastateltaviani kasvotusten tai jakanut heidän elämäänsä perinteisen antropologin tavoin. “Have you even cried once? You can’t know the person, if you haven’t cried with them”, hän totesi kriittisenä. “Voi kun tietäisitkin”, vastasin näin suomeksi käännettynä. Olen itkenyt satoja tunteja, olen ollut murtunut ja lohduton, olen tuntenut olevani tunkeilija ja tungetteleva, röyhkeä ja ajattelematon, avutonkin sen kaiken murheen keskellä, jota haastateltavani ovat minulle kertoneet tai näyttäneet aineistoissaan.

Sama sairaalapappi kysyi myöhemmin onko minulla vastapainoksi jotain muuta, sillä kerroin tekeväni työtä kotonani, yksin, ilman perinteistä työyhteisöä. Onhan minulla. Minulla on ihanat koirat, joita lenkittää ja joiden turkkiin haudata kasvot kesken päivän (jokainen koiranomistaja allekirjoittaa varmasti sen, että oma koira tuoksuu parhaimmalta), on Facebookin “kahvihuone”, on etätoimistopäivät kahviloissa. Silti on niitäkin päiviä, jolloin aamulla luettu murheellinen ja koskettava tarina saa kyynelhanat auki ja loppupäivä menee silmät punaisina ja lamaantuneena.

Miksi tätä tulisi silti pelätä, niin kuin hyvin moni tuntuu pelkäävän? Mikä murheessa on niin pelottavaa? Moni kavahtaa ajatusta, että joutuisi tekemään tällaista tutkimusta kuin minä teen. Miksi ihmeessä tutkin tätä? Siksi koska voin. Siksi, koska kaikille tunteille tulee mielestäni antaa sijaa. Ne on hyvä antaa tulla sellaisinaan ja antaa niiden myllertää lävitse, sillä padottuja ja suljettuina ne aiheuttavat suurempaa vahinkoa, kuin valloilleen päästettyinä. Tämä toimii mielestäni sekä hyvässä että pahassa.

En tiedä olisiko tämä ollut ollut helpompaa varsinaisella työpaikalla, fyysisessä työyhteisössä. Ehkä olisinkin kaivannut sitä omaa rauhaa olla punasilmäinen ja itkuinen, ilman painetta siitä, että joutuisin selittelemään “no kun aineistossa tuli vastaan yksi juttu” tai muiden kokea tarvetta lohduttaa.

Wendy Moncur Aberdeenin yliopistosta Englannista tutkii parhaillaan kuinka tutkijat selviävät raskaiden tutkimusaiheiden parissa ja millaisia selviämiskeinoja he ovat luoneet itselleen säilyäkseen ns. täysjärkisinä työnsä lomassa. Tutkimus on mielenkiintoinen ja varmasti samaa näkökulmaa on käytetty tutkiessa kuolemaan liittyvien ammattilaisten jaksamista ja pärjäämistä työssään. Silti mielestäni on hyödyllistä muistaa, että myös ne, me, tutkijatkin ovat ihmisiä.

Advertisements

2 thoughts on “Ihmisiä vain”

  1. Oo, olipa mielenkiintoinen kirjoitus. Ja varmasti moni antropologi jakaa samoja tuntemuksia, vaikka ne kyllä ole aivan samaa mieltä Millerin kanssa. Oman näkemykseni mukaan virtuaaliset ihmissuhteet on ihan yhtä aitoja ja koskettavia kuin “real-life” suhteetkin, paitsi, että ne ovat sitten muilla tavoilla erilaisia. Kyllähän ihmiset suree ja kokee koskettavina fiktiotakin, eikä niitä tunteita silti voi vähätellä, vaikka se mitä surraan ei olekaan “totta”.

    Like

    1. Monella tuntuu olevan aina se oma Oikea näkemys miten mitäkin tiedettä tehdään. Onneksi humanistina voi olla sen verran liberaali, ettei tarvitse kumarrella kauheasti mihinkään suuntaan. 😉

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s