Identiteettikriisi

Syksy on madellut hitaanlaisesti. Kehon sisäinen kelloni ei ymmärrä ajankulua, sillä kelit ovat täällä Lontoossa yhä syyskuisen lämpimät ja ajoittain jopa aurinkoiset. Huomisesta alkaen on kuitenkin enää vain neljä viikkoa jäljellä tätä “komennusta”.

Tavoitteenani oli tulla tänne verkostoitumaan, parantamaan kielitaitoani sekä aloittamaan väitöskirjan kirjoittamisprosessi analyysin kera. Siinä sivussa on tullut hoidettua Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran julkaisuasioita, muutamia luennointi- sekä opetustöitä sekä matkustamista. Kävin mm. Durhamin yliopistossa teologian laitoksella professori Douglas Daviesin kutsumana luennoimassa tutkimuksestani sekä perusopiskelijoille että laitoksen henkilökunnalle ja tutkijoille. Matka oli erittäin onnistunut ja sain uutta motivaatiota työn tekemiseen, joka ajoittain tuntuu suojuoksulta.

University College Londonin antropologian laitoksella olen viettänyt aikaa suhteellisen vähän. Digitaalisen antropologian opintoja jatko-opiskelijoille ei tänä vuonna ole lainkaan (seikka, joka olisi ollut mukava tietää ennen tänne tuloa!), vaan opinnot ovat keskittyneet lukupiireihin sekä vierailevien luennoitsijoiden seminaareihin. Olen hiukan pettynyt, sillä tuo digitaalisen antropologian mahdollisuus oli nimenomaan se syy hakea tänne täksi syksyksi, sillä Suomessa opetus on edelleen hyvin hajanaista tai ajoittain jopa täysin olematonta.

Tutkimussuuntauksena digitaalinen antropologia tunnetaan myös nimillä virtuaaliantropologia, kyberantropologia sekä jopa media-antropologia. UCL:ssa painotus on materiaalinen sekä opetus on tähän mennessä keskittynyt ns. puritaaniseen etnografiaan, jossa painotetaan pitkäjaksoista etnografista kenttätyötä offline-olosuhteissa tutkittavien parissa. Professori Daniel Miller on sanonut suoraan aineistostani, että se ei ole hänen mielestään riittävä eikä etnografinen, sillä online-etnografia on ns. ohutta kuvausta. Hän on kyllä täysin tietoinen esimerkiksi Christine Hinen tai Tom Boellstorffin tutkimuksista ja ajatuksista, joiden mukaan nettiantropologiaa voi tehdä myös täysin itse netissä. 

Totuin valitettavasti jo maisteritutkimukseni aikana selittämään tutkimusintressejäni ja -metodejani juurta jaksaen muille antropologeille, jolloin astuminen digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen Turun yliopistoon tuntui kuin kotiin tulemiselta. Yhtäkkiä kieltäni ymmärrettiin, metodologiani hyväksyttiin eikä tutkimukseni perustaa kyseenalaistettu muutoin kuin terveellä tieteellisellä kritiikillä. Kokemukseni täällä Lontoossa on kuitenkin saanut minut (jälleen) kyseenalaistamaan tutkijaidentiteettiäni antropologina. Jos merkittävä osa kohtaamistani antropologeista pitää työtäni epämääräisenä näpertelynä, haluanko todella identifioitua antropologiksi? Vai olenko vain kohdannut “vääriä” antropologeja?

Kontekstista riippuen olen esitellyt itseni joko kuolematutkijana, nettitutkijana, virtuaaliantropologina tai – ilahduttavalla sanahirviöllä – virtuaalitanatologina. Tiedostan varsin hyvin, että useat tutkijat indentifioituvat joko itsensä tai muiden toimesta aina kulloisenkin tutkimusintressinsä kautta, mutta antropologin identieetti on itselleni aina ollut jopa eräänlainen kunniakysymys (syistä, joista en ala tässä sen laajemmin erittelemään.) Tutkimusmetodologiani ja -kysymykseni, puhumattakaan teorioistani, ovat kuitenkin alusta saakka olleet niin monitieteisiä, että niiden sovittaminen puritaanisen antropologian lokeroon tuntuu kuin neliskulmaisen muovipalikan tunkemiselta vääränlaiseen koloon.

Philip Budka kirjoittaa paperissaan From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? (working Paper for the EASA Media Anthropology Network’s 38th e-Seminars) nykyisyyden antropologiasta. Sana kääntyy suomeksi hiukan huonosti, mutta kai merkitys on selkeä.

This means that the anthropologist of the contemporary, on the one hand, has to be close to things when they happen, but, on the other hand, has to preserve a certain untimeliness. That’s were a crucial difference with journalism emerges. To analyze the emergent in anthropology, it also needs new concepts and ideas in terms of fieldwork and ethnography. — This does not mean to reinvent ethnography or fieldwork, but to critically rethink some of its elements. (Budka 2011)

Digitaalisista teknologioista ja etenkin internetistä on tullut nykyiselle ihmiselle hyvin olennainen osa arkipäiväistä elämää, olipa se sitten tahdonalaista tai pakkoa (kuten joillekin esimerkiksi Facebookiin liittyminen on eräänlainen sosiaalinen pakko, ns. “kun kaikki muutkin ja muutoin jää ulkopuolelle”). Tämä kokonaisvaltainen digitaalisten teknologioiden hyödyntäminen ja kuluttaminen on väistämättä vaikuttanut myös niihin rakenteisiin, joita ihmiset luovat ylläpitääkseen sosiaalisia ja kulttuurisia järjestelmiään.

Internet on niin ikään sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettu teknologinen järjestelmä, jonka tutkiminen monimuotoisesti, holistisesti ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen tulisi – tutkimuskehyksestä tietenkin riippuen – tarkastella juuri monitieteisyyttä hyödyntäen.

En suostu hyväksymään oletusta, jonka mukaan tutkimuksen tekemisen edellytyksenä on aina yhdet ja samat välineet, joita ei tulisi kyseenalaistaa, etenkin kun näiden tutkimusvälineiden kehittämisestä on jo hiukan aikaa. Nykyisyys (ei siis moderni) on dynaaminen ilmiö (Rabinow & Marcus 2008: 94), joka tulisi myös tutkia dynaamisesti.

 

Lähteet tähän avautumiseen:

Budka, Philip (2011) From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary?

Rabinow, P., Marcus, G. E. (with Faubion, J. D., Rees, T.) 2008. Designs for an anthropology of the contemporary. Durham: Duke University Press.

 

Advertisements

4 thoughts on “Identiteettikriisi

  1. Minä tituleeraan yleensä itseäni (kulttuuri)historioitsijaksi silloin, kun muita historioitsijoita ei ole läsnä. Muuten olen digitaalisen kulttuurin tutkija tai joskus pelitutkija tai teknologiantutkija tai teknologiakulttuurin tutkija tai… Eron tekeminen muihin luo tietynlaisen suojakentän, joka ottaa pahimman terän pois mahdolliselta arvostelulta.

    Antropologin kaapuun pukeutuminen antaa varmaan mukavaa tärkättyä arvostetun ja perinteisen tieteenalan ryhtiä, mutta voit minusta ihan hyvin pukeutua myös muihin trikoisiin – ja niitä voi ihan hyvin vaihdella.

    Like

    • Niinpä! Ongelmana tässä nyt ei kuitenkaan ole se, että minkä identiteetin “valitsisi”, vaan se, että tietty määrä *lisää mieluinen alatyylinen adjektiivi* antropologeja ei suostu tulemaan 2000-luvulle.

      Like

  2. No ne antropologit voi jättää sinne ajattomalle paratiisisaarelleen ja toivoa, että ne eivät pääse torppaamaan esim. artikkeli- ja kirjakäsikirjoituksia jossain yhteydessä väärin perustein. On julkaistava sellaisilla foorumeilla ja käytävä sellaisissa konferensseissa, jotka ovat kyber/virtuaali/nyky-antropologiamyönteisiä. Harmi vaan, että ne kaikkein arvostetuimmat (ainakin jollain mittarilla) tuppaavat olemaan niitä konservatiivisempia…

    Like

    • Nimenomaan. Kuolemantutkimuksen kentällä on huomannut ilahduttavaa avarakatseisuutta, ainakin konferensseissa, joissa erilaiset tutkimusaiheet on saaneet aikaan vain positiivista innostusta ja kiinnostusta.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s